Tämänvuotinen juhannusmelonta houkutteli kuusi innokasta melojaa pois perinteisten kokkojen ja kaloreiden parista. Säätiedotus oli luvannut sateita keskikesän pyhiksi, joten sama kai sitten lähteä kunnolla kastumaan, totesi Saarelan Juhan johtama iskujoukkomme, joka koostui kolmesta Koitelin kokeneesta (Antti Eskelinen, Johanna Heikkinen, Nina Viitala) ja kahdesta tuiki kokemattomasta (Janne Sinisammal, Sanna Sara) melojasta.
Starttimme tapahtui juhannusaattona aamukuudelta Oulun psykiatriselta klinikalta, josta otimme kyytiin pari avohoidokkia ja kärryllisen kajakkeja, joita oli haalittu ympäri kaupunkia ja Haukipudasta.
Reittisuunnitelmamme oli vielä retuperällä, joten jouduimme paikalliseen Martinaan pitsoille. Tilailimme "pannareita" mahdollisimman monimutkaisesti ja moneen otteeseen Juhan esitellessä reittivaihtoehtoja. Kauhistelimme kuulemaamme ja olimme tukehtua italialaisherkkuihimme. Samassa hoksasimme toisen trangian puuttuvan. Pitsakokki ei antanut kattilaa lainaan, eikä Pirkko Määttäkään ollut kotona, joten yhden kuusamolaissoopalaisen oli uhrauduttava. Juhan metsästäessä keitintä
päätimme lähteä Kitkalle, mikäli trangia saadaan, ja niinpä Kitka kutsui.
Parituntisen pikalounaan jälkeen olimme lopultakin kylläisiä. Puolenpäivän aikaan olimme vihdoin lähtöpaikassamme Kitkanjoen länsipäässä, Käylän kylällä. Puolet joukostamme j&au ml;i rantaan pakkailemaan ja harjoittelemaan toisten viedessä maaliauton peräkärryineen joen itäpäähän, Venäjän rajalle. Käylään jääneet levittelivät aurikorasvojaan - sää ;ukko oli erehtynyt.
Iltakuudelta olimme saaneet tungettua pussukkamme ja putelimme kajakeihin, kaivettua ne taas esiin ja ängettyä jälleen takaisin. Lähtötohinat oli siis ähisty. Vielä kurkistus Käylän koskeen ja sitten vain ka jakit kieppumaan. Meloimme ja pyörimme kohti ensimmäistä koskea, jonka kohina sai ainakin untuvikkomelojamme nieleskelemään.
Kaikki kajakkiyksikkömme läpäisivät ensityrskyt loistavasti, tosin kukin omia reittejämme ja Johanna väliin jopa pyörien ja peruutellen, taisipa aukkopeitekin aueta. Meloimme pitkin Kitkanjoken kauniissa keskikesä ;n iltaauringossa ja kohtalaisessa vastatuulessa ensin leveätä joenselkää, sitten kapeampia ja virtaisia nivaosuuksia.
Vähä-Käylän kosken jälkeen sijaitseva Nahkanivan niemi kylpi ihanasti auringossa ja houkutteli meidät aattoillan viettoon. Rantauduttuamme Johanna ja Sanna pulahtivat uimaan ja Juha ikuisti helganeidit hyytäväss& auml; Nahkanivassa. Nälkäisimmät säntäsivät keittiön virittelyyn ja teltanpystytykseen. Pian porisivatkin uudet perunat trangian tulella ja porsaankyljyksiä tiristeltiin nuotiolla, salaatintekoakaan ei laistettu.
Nautimme päivällistä aidon voin kera kuten aina SOOPAn vaelluksilla! Hyttysetkin olivat nälkäisiä ja aurinko paistoi korkealta - keskikesän makua parhaimmillaan. Jälkiruoaksi oli Johannan banaanierikoinen afrikka laiseen tapaan; banaaniparat heiteltiin tulisillehiilille ja haudattiin nuotion tuhkaan sekä sammaliin.Banaaninkuoren kuumuuskestävyys oli kova, ja Johanna saattoi tarjota ylpeänä onnistuneen tutkimuksensa satoa. Lämmin banaani ki nuskihunnussaan oli kuin juhannusmorsian!
Reipas partiolainen Juha kalasti meille vielä iltahiu`uksi tammukan irroittamalla vastarannan kalaukon "armaan" pohjamudista. Särvittyämme vielä hiillostaimenen oli retkimuonituksemme onnistunut nappiin. Kömmimme kylläisin ä telttoihin hyttysiltä turvaan ja kohti unten kukkuloita. Yrtit jäivät keräämättä.
Venyttelimme juhannuspäivän puuroille pitkään koisatun unen jälkeen. Paketoimme kamppeet kajakeihin ja varustauduimme taas liivein ja kypärin tuleviin tyrskyihin. Käppäilimme lukemaan päivän ensikoitost a.
Kalliokorvannivan kohina kertoi, että rima oli noussut eilisestä ja useimmat meistä tunsivat perhosparven saapuneen. Juha luennoi hetken koskenlaskuvaihtoehdoista ja yllytti yrittämään kovimpiin kuohuihin, jotta saisi hien on kuvan! Jos ei halunnut tai osunut kuohujen ympäröimään kieleen, saattoi kohdan kiertää kosken reunasta, jossa tosin odotti valkoisena vaahtoava stoppari.
Juha laski ensin päämääränään kieli ja kuvausryhmä oli valmiina kallionkielekkeellä. Juha järjestikin meille kunnon näytöksen kiitämällä kieleen ja keipsauttamalla eskimon keske llä pahinta pauhua. Ikuistimme konkarimme kajakin pohjan ja kiitimme tempauksesta, joka ei ollutkaan kuulemma tahallinen!
Emme muut enää suunnitelleet seuraavamme annettua esimerkkiä, vaan päätimme kiertää reunan kautta, kastumisenkin uhalla. Jännitimme toinen toisemme alas koskesta; ei tehnyt mieli kaatua täydessä lastiss a heti aamutuimaan. Suoriuduimme Kalliokorvasta kaatumatta, enemmän tai vähemmän suunnitelmiemme mukaisesti. Johanna hämmästytti jälleen omilla kuvioillaan. Jatkoimme matkaa aamusuihkun raikastamina.
Pienen Pöljännivan jälkeen oli valittavana Peurakoskensaaren sivuttava Vääränkoski tai toisella puolella virtaava peurakoski. Rannoilla hyppelyn jälkeen päädyimme Peurakoskeen reilumman vesitilanteen takia.< /P>
Lyhyehköä, mutta märkää Peurakoskea seurasi heti kohta pidempi Saarikoski, joten jouduimme jälleen rantautumaan. Pähkäilimme hetken mahdollisia laskureittejä, joita olikin syytä suunnitella huolella kos kessa makaavan uppotukin, isohkojen kivien ja stoppareiden takia. Puolisen kilometriä värikästä koskea sujui kuitenkin suurinpiirtein ennakkokuvioiden mukaisesti, ja saatoimme taas huoahtaa hymysuin.
Seuraavan oli vuorossa Harjakoski, joka olikin nimensä veroinen. Koskessa oleva pienehkö putous löi meille luuta kurkkuun, ja hamusimme mahdollisia kiertoteitä. Pelottavan oloisen putouksen saattoi välttää kiertä mällä kosken keskellä olevan pikkusaaren toiselta puolen pitkin kapehkoa väylää. Kiertotiestä huolimatta koski säilytti särmikkyytensä ja tarjosi taas kerran laskuhurmaa. Myös olomme säilyi kotoi san kosteana.
Loivan Kelkänkosken jälkeen saavuimme sileälle Yli-Juumajärvelle,jossa rantauduimme Porttikorvan niemeen viettämään lounas- ja kuivattelutaukoa.
Taukoiltuamme tarpeeksi sullouduimme taas kulkuneuvoihimme ja jatkoimme melontaa vaihteeksi kuivina. Sulattelimme luonaspatoja pilvipoutaisessa säässä melomalla pitkin parin kilometrin mittaista Yli_Juuman tyyntä selkää ko hti Juuman kylää ja Ala-Juumajärven Retki-Etappia.
Rantauduimme Etapin laituriin ja tutustuimme leirintäalueeseen. Otimme myös tilaisuudesta vaarin ja piipahdimme "pihan perällä". Lenkkeilimme myös edessä odottavan Niskakosken ylittävälle riippusillalle, jossa ol i luvassa yleisöä.
Lähestyessämme komeiden kallioseinämien välitse virtaavaa Niskakoskea jännitimme enempi ylhäällä odottavaa yleisöä kuin itse koskea. Helpolta näyttänyt koski tarjosikin meille aimo ylläty ksen mutkan takaa päälle kaatuvalla toista metriä korkealla stopparilla, johon sukeltaessa oli kuin Särkänniemen tukkijoella. Itsekin yllätyin niin
kovasti, että nostin kuulemma melan ylös vastoin kaikkia laskulakeja - onneksi ei käynyt pahemmin. Yleisöltä jäi paras kokematta, sillä ilmeemme olivat todellakin näkemisen arvoisia. Nauru raikasi meloessamme et eenpäin pitkin Jyrävänjärveä - taatusti hauskin koski tähän memmessä.
Jyrävänjärvellä ajatuksemme siirtyivät paljon puhuttuun Myllykoskeen, jonka pauhina kuului kauas. Rantauduimme hyvissä ajoin ennen myllyä ja pelottavasti pauhaavaa koskea. Tulevaa koskea tuskin laskisivat muut kuin Ju ha.
Vedimme kajakkimme rannalle ja menimme kosken partaalla olevalle vanhalle myllylle. Huokailimme näkemästämme ällistyneinä veden tyrskytessä jaloille. Koski oli aivan toista luokkaa kuin aikaisemmin kokemamme kuohut; koskes sa oli reiluhko pudotus, josta vedet syöksyivät alas voimakkaina myrskyäviin stoppareihin, joiden jälkeen virta kääntyi kalliosta vasemmalle jatkuen vauhdikkaana Putaansaaren sivuitse. Loppuhuipentumana oli vielä toinen melkoinen stoppari, ennen kuin koski
rauhoittui saaren taakse.
Jätimme näkemämme hautumaan mielimme, ja lähdimme pikku kävelylle tutustumaan Myllykoskea seuraaviin maisemiin. Kuljimme Karhunkierroksen patikkapoluilla seuraten alhaalla kuohuvaa liki kilometrin pituista Aallokkokoskea, joka myrskysi uhkaavasti kohti hengenvaarallista Jyrävän putousta (9 m). Aallokkokoskea ei laskisi tällä kertaa meistä kukaan.
Palaillessamme myllylle herkuttelimme tyttöjen kesken ajatuksella laskea
koski. Punniskelimme mahdollisia laskuriskejä - mitä kaikkea koskessa voisikaan tapahtua. Pojat olivat jo päätöksessään järkkymättömiä. Kauhukuvista huolimatta nälkämme oli kasvanut laski essa, ja kosken pauhinan jälleen voimistuessa varmistuimme siitä, että laskisimme hurjalta vaikuttavan kosken luvan saatuamme. Mahan pohjassa tuntui taas veikeältä.
Kajakeille palattuamme pidimme pienen vakavahenkisen palaverin, jossa Juha antoi halukkaille luvan laskea. Yhtään riemunkiljahdusta ei kuitenkaan kuulunut, vaan tytöt ilmoittivat varovasti toinen toisensa jälkeen aikovansa yritt&aum l;ä. Pojat haukkoivat ilmaa ja pitivät meitä hulluina.
Juha aikoi laskea täydellä lastilla, mutta me päätimme tyhjentää menopelimme välttyäksemme ylimääräisiltä vesivahingoilta ja helpottaaksemme hieman laskemista. Janne ja Antti kantoivat kajakki nsa alavirran puolelle toimiakseen siellä pelastusjoukkoina.
Touhutessamme kajakkien parissa ja pomppiessamme kypärät edelleen tiukasti päissä pitkin kosken rantamia oli myllylle kerääntynyt juhannuksen viettäjiä ja patikkaretkeläisiä. Yleisöäkin oli si is luvassa ja välillä ilmassa oli suorastaan urheilujuhlan tuntua.
Juhan koulutettua pojat valmiusasemiin saatoimme viimein ruveta tosi toimiin. Konkarimme laski ensimmäisenä hallitusti ja esimerkkiä näyttäen. Hän meloi vauhdikkaasti putouskohdassa olevaan kouruun ja sitä seuraavaan kieleen, ja jatkoi kovasti meloen vastaan kaatuvan stopparin läpi kohti edessä kohoavaa kallioseinämää. Hän käänsi kajakkinsa virran mukaan alas koskea ja meloi varmasti vielä viimeisen stopparin, jonka jä lkeen koski olikin kunniakkaasti ohi.
Juha kipitti vuorostaan filmausasemiin. Oli minun vuoroni laskea. Veikeä tunne oli levinnyt mahastani koko kroppaan, pulssini löi tuhatta ja sataa, käsiä tärisytti - koskenlaskijan oireita. Käteni meni yhtenään k ypärän leukaremmille kuten mäkihyppääjillä konsanaan, adrenaliiniakin taisi erittyä. Mutta kajakkiin päästyäni oli keskityttävä vain melomiseen. Sain lähtöluvan ja kiihdytin kohti edess äpäin alas pakenevaa vettä. Kieltä oli vaikea nähdä ylävirran puolelta, mutta osuin kuin osuinkin siihen, ja sitten mentiin. Syöksyin alas stoppariin, jonka kaatuessa hurjana päälleni tein kohtalokkaan vir heen ja lopetin melomisen. Samassa hetkessä olinkin sitten ihkauudessa tilanteessa; pää alaspäin kajakin alla keskellä myrskyä. Hapuilin vimmatusti aukkopeitteen "kauhukahvaa" päästäkseni pois kajakin alta, mu tta löytämättä sitä potkaisin itseni irti kajakista. Sitten menin aika haipakkaa alas koskea toteuttaen kaatumisen varalle suunnittelemaani laskuasentoa, jossa olin sikiömäisesti sykkyrässä, jalat koukussa, kan tapäät edellä ja posket pullollaan. Laskutyylini toimi mainiosti, ja kun koskessa tuli vähän rauhallisempaa, alkoi meno tuntua jo ihan mukavalta. Ehdin nähdä rannalle jäykistyneiden ihmisten kauhistuneet ilmeet ja n ostin käteni sekä huusin tervehdyksen viestittääkseni, että hyvin menee. Moikkailut olisi kuitenkin pitänyt jättää väliin, sillä koski ei ollutkaan vielä ohi. Kohteliaisuuteni kostautui sukeltaes sani suu ammollaan viimeiseen stoppariin, jonka linkouksessa keuhkoni hulahtivat puolilleen vettä. Osuin ensimmäistä kertaa myös johonkin kiven tapaiseen, josta sain tosin vain mitättömän naarmun muistoksi. Loppuhuipentu mastakin selvittyäni mieleni valtasi aivan uskomaton riemuntunne - olin laskenut kosken hengissä, vaikkakin ilman kajakkia.
Köhin kohti vastavirtaan puskevaa, järkyttyneen oloista Anttia,
joka oli ehtinyt jo moneen kertaan käymään mielessään läpi elvytystä ja avomurtumien hoitoa. Huojentunut puoskarinalku hinasi minut kajakillaan rantaan. Konttasin kuiville ja ravasin tohkeissani polkuja pitkin toisten luo. Janne oli lassonnut kajakkini kiinni jolloin ihmeen keinolla, jota ei itsekään ymmärtänyt. Juha huuteli perääni melastani huolissaan, ja huomasin sen olevan, kas kummaa, edelleen matkassani.
Tytöillä olisi omissa laskuissaan ainoastaan parantamiseen varaa - pohjat oli tehty. Seuraavana oli laskuvuorossa Johanna. Nyt Juhakin oli unohtanut kameransa ja liittynyt pelastusjoukkoihin, ja kyttäsi kosken alavirrassa ylinpän&au ml;.
Johanna lähestyi tuimin ilmein kohtalokkaaseen pudotukseen, meloi vimmatusti alas ja läpi stopparin. Sitten hän kääntyi virrassa poikittain, tähyili tyynesti ympärilleen ja päätti tavoilleen uskollisesti jat kaa laskua peruuttamalla. Hän ajautui perä edellä viimeiseen stoppariin, emmekä tienneet Ninan kanssa, itkeäkö vai nauraa! Pakki päällä stoppariin oli jo Johannallekin liikaa, ja kajakki kellahti ympäri. T aitolaskijamme hoiti kuitenkin homman tyylikkäästi loppuun; mela karkasi, mutta kajakkia koski ei saanut. Yleisö ihmetteli toinen toistaan hurjempia yrityksiä.
Koska Johanna oli suoriutunut pystyssä melkein maaliin asti, ei Ninalle jäänyt vaihtoehtoja - laskun oli onnistuttava. Tsemppasimme Ninan vesille ja jäimme kuvauspaikalle pitämään peukkuja. Ninakin meloi totisena koht i itsepäisesti myrskyävää koskea. Kriittisin kohta pudotuksineen ja stoppareineen meni hienosti läpi, ja Nina oikaisi menopelinsä rohkeasti virtaan kohti loppustopparia ja -kuohuja. Hän meloi maaliin kaatumatta, ja yleis ö hurrasi. Oli ansaittujen tuuletusten aika. Riensimme halaamaan endorfiininsekaista onnistujaamme - nappisuoritus.
Yleisö kiitti tarjoamastamme dramatiikasta ja toivotti "lykkyä" myös loppumatkaan. Kiirehdimme jatkamaan ehtiäksemme Siilastuvalle ennen aamua.
Edessämme oli reissun ylivoimaisesti raskain osuus. Melottuamme vain pienen matkaa Myllykosken alavirtaa rantauduimme hyvissä ajoin ennen pitkää Aallokkokoskea ja alhaalla vaanivaa Jyrävää. Oli siirryttävä p atikkajalkaan kera kajakkien, sillä vuorossa oli keskiyön kajakkimaraton pitkin Karhunkierroksen Siilastuvalle johtavaa vaellusreittiä. Ensin retuutimme painavat kajakkimme ylös jyrkkää jokikanjonin rinnettä ja jatkoimme sitten niiden kantamista pitkin polkua, pitkospuita ja portaita - melontaretkeilyä monipuolisimmillaan. Rehkimistä majapaikallemme kertyi reilun kilometrin verran, mutta iltalenkkimme tuplaantui moneen kertaan kiikuttaessamme osan varusteista p ienemmissä erin. Soopan huivikin lunasti paikkansa hyötyesineenä kantohihnan roolissa. Hammasta purren ja alhaalta kantautuvan jyrinän kannustuksella rahtausurakkamme eteni kohti kämpällä kypsyviä kasslereita. Omaa taistoaan käyvät rinkankantajat könysivät meitä vastaan hämmä=
stynein, mutta kunnioittavin katsein.
Kun urakka viimein oli ohitse, kävi kellokin jo pitkälti toisen juhannuspäivän puolta. Kalamiehet olivat jo nukkumassa, kun aloitimme oman säkkisirkuksemme tuvan porstuassa ja kuistilla. Pian perunat olivat kypsiä ja salaa tti pilkottu, joten saatoimme iskeä hampaamme valtavan kokoisiin kasslereihin, jotka jatkoivat mainiosti terveysmuonakuuriamme.
Kun aamukolmen päivällinen oli nautittu, kömpi osa porukastamme yöpuulle raukeita jäseniään oikomaan. Toiset jivätä vielä aamuteelle kirkasta yötä ihmettelemään. Jyräväst& auml; nousi komea usva hiljaiselle aamutaivaalle. Kajakitkin olivat jo kyljellään ja kämpästä kuului kutsuva kuorsaus.
Kuivumaan ripustettujen kamppeiden pimentämässä pirtissä nukutti pitkään. Joku oli melonut ja huutanut unissaankin. Vaikersimme ylös laveteilta puurolautasten ääreen ja pakkaamaan viimeistä retkipä iväämme varten. Luvassa oli jälleen erilainen melontapäivä; jatkuvaa laskettelua pitkin Oulangan kansallispuistossa kiemurtelevaa Kitkanjoen kanjonia alas itärajalle.
Laskimme letkassa pitkiä, paikoin kivikkoisia koskitaipaleita, jotka kohisivat molemminpuolisten jyrkänneseinämien rajaamina. Vettä lensi hihansuista ja kaula-aukosta litroittain sisään, mutta suihkuista ei ollut väli ä, kunhan vain pysyi pystyssä. Välillä pysähdyimme suvantopaikkoihin huilaamaan ja ihailemaan korkealle kohoavia, jylhiä maisemia. Pitkien koskien lasku ja kivikoiden pujottelu kävivät kuntoilusta - jokaiseen tyrsky yn ja stoppariin oli keskityttävä tarkoin, varsinkin kun alitajunnassa vielä kummittelivat Myllykosken tapahtumat. Viimeisen päivän reitti oli
mielestämme koskimelontaa parhaimmillaan.
Kun saavutimme viimeisen päivän puolivälin, oli vaahtopäiset kosket melottu ja joki jatkui leppoisasti virtaavana ja mutkaisena kohti äiti Venäjää. Aamupäivän vesivahingot olivat valtavat - olo oli kuin penskana istuessaan puhallettavassa leikkialtaassa veden ulottuessa vyötäisiin asti.
Loppupäivän melonta oli helppoa, antoi vain virran viedä välillä vähän ohjaten ja oikaisten. Melonta tuntui miltei epätodelliselta ja maisemat olivat kuin elokuvissa - olisi voinut melkein nukahtaa, jos vain olis i hallinnut eskimokäännöksen.
Rantauduimme viimeiselle laavupaikalle ennen Oulankajokea lounastamaan ja kuivattelemaan jälleen kosteita vaatteitamme. Paistoimme nuotiolla lihapiirakoita ja makkaraa terveellisiin retkimuoniin täydellisesti tottuneina. Emme saaneet kaikkia ruokia kovasta yrityksestä huolimatta tuhottua, joten lähdimme melomaan maaliautollemme.
Matkaa ei ollut enää kuin pari kilometriä, joten olimme pian Oulankajoella, jonne melomamme parisenkymmentä kilometriä pitkä Kitkanjoki laskee ja päättyy. Lipluttelimme pienen matkaa leveätä Oulankajoke a rajavyöhykkeelle, jonka takana vaanivat venäläiset koirat. Ennen rantaannousua Juha kiepsautti vielä näytösluontoisen eskimon, minkä uusilta liiveiltään taisi.
Autolle päästäksemme meidän oli vielä hikoiltava tehokas intervalliharjoitus ylös rinnettä spurtaten ja kajakkeja kiikuttaen. Puuskutimme auton luo, lastasimme kajakit kärryyn ja änkeydyimme kamppeinemme aut oon. Köröttelimme itäisestä korvesta Käylän kylälle ja luimme autoon unohtuneesta koskireittioppaasta, kuinka laskemamme kosket olisi kuulunut mennä. Opuksessa sanottiin myös, että Myllykoskea ei missä ;än nimessä suositella vasta-alkajille!
Juhannusmelontamme oli onnellisesti ohi - saimme kokea Kitkanjoen monet kasvot ja voittaa itsemme useaan otteeseen. Monelle meistä SOOPA tarjosi elämämme hurjimman, niin ja kosteimman juhannuksen, vaikkei satanut pisaraakaan.