Ryhmä RÄMÄ-TAUKO-HURMOS-HÖRHÖ-ONPA SEISOVAAA ILMAA-FUNNY FARM:in ajopäivakirja pääsiäisreissulta -98 joka kohdistu jonnekkin Pohjois-Ruotsin ja Norjan väliselle vuoristoalueelle, mutta jonka nimeä en muista sillä se ei kuvaa yhtään mitään.
(Alkuperäinen paperille kirjoitettu kronikan ensimmäinen osa on olemassa. Se on tällä hetkellä varastoituneena Messipojantien kansallisdemokraattisen kansantasavallan kansallismuseossa. Kronikan selailu on ilmaista)

Johan

-------------------------

9.4 TORSTAI, ensimmäinen RÄMÄ päivä

Bussi jätti meidät tienvarteen jonnekkin järven rantaan kuutamon väistyessä vuorten taa ja paikallisen kellon lyödessä about kahdeksaa.

Kun osoitin myöhemmin ryhmälle moottorikelkkailijoita samaisen lähtöpaikan herätti se heissä suurta kunnioitusta ja arvostusta meikäläisiä kohtaan.
Vaikka juuri noussutta aurinkoa tuskin näkyi pilviverhon takaa, oli jo voiteet kasvoilla ja mustat lasit silmillä kun erämiehet ja -naiset tähystivät kohti tunturien kutsuvia haasteita.
Mua jännitti.
Mulla oli alla isän tuliterät puusukset vuosimallia -62 ja perässä ahkio joka on kuulemma talvisodankin nähnyt. Molemmat vasta tervattu omalla kädellä ilman minkään näköistä aikaisempaa kokemusta enkä metriäkään ollu niitä kokeillu.
Mutta hyvinhän se lumi niihin tarttu.
Lounas tauolla opin monta uutta asiaa. Opin mitä tarkoittaa "Ihan mukiin menevä poromiehen pääsiäismunatee". Sanna (tuo patteri, jossa riitti virtaa aamusta iltaan, solasta huipulle ja toimii vielä täysillä kun taskulampun paristot hyytyvät -30* pakkaseen, ja joka auttoi Jaanan kanssa mua oivaltamaan kuinka yllytetään ihmisiä julkiseen avautumiseen) nimesi uuden teemerkin silmän räpäyksessä. Se tarkoittaa juuri sitä miltä se kuullostaa.
Opin myös että nykyään mexicana-keitosta voi hyvällä säkällä löytää aitoja tequila-matoja.
Jaana (tuo auringon lapsi joka on saanut tilaisuuden nähdä puoli maapalloa ja tutustua joka kolkan ihmisiin sekä on ymmärtänyt länsimaisen materialistisuuden syvimmän turhamaisuuden) löysi omasta sopastaan sellaisen.
Sen tiedän että jos löytää mexicana-sopastaan tequila-madon voi toivoa kolme kertaa suuremman toiveen kuin löytäessään joulupuurostansa mantelin. Opin myös mitä tarkoittaa ruokaryhmä. Se tarkoittaa sitä että Soopan kolme nälkäisintä ihmistä jakaa keskenään saman ruokamäärän kuin kaikki muutkin. Jaana ja Sanna joutu mun ruokaryhmään. Lounaan jälkeen Mika (tuo Kokkolan mies joka kantoi sitä punaista, kaksimetristä rinkkaa ja lähti löysillä laudoilla reissuun kolmen vuoden hiihtotauon jälkeen enkä silti kuullu hänen kertaakaan kiroavan, vaikka suksi lipsui välillä kuin hauki perkuulaudalla) onnistui rikkomaan koreat polaroid-lasinsa jotka olivat custom-maidyt hänen sukunenänsä ylle lepäämään kuin kiiruna lepää tunturikoivulla. Onneksi Mikalla oli rulla ihmemiesteippiä mukana, näin lasit saivat uuden erä-lookin.
Matka jatkui kohti ylänköjärviä minne oli tarkoituksemme yöpyä vasta perjantai iltana. Lumisade yltyi ja näkyvyys heikkeni mutta se ei Jarnon (tuo rento safaripäällikkömme joka tunnisti jokaisen jäljen lumessa ja äänen ilmassa ja jonka lauluvarasto ei ehtynyt edes kotimatkalla) suuntavaistoa sekoittanut. Hänen haukansilmänsä ja terävä kompassinsa neula löysi suunnan läpi viiden kilometrin lakean sumuverhon.
Löysimme solan puoli kilometriä ennen järviä, jonne hyydyimme pystyttämään telttaa ja valmistamaan porsaansuikaleita perunamuusin kera valkosipulilla höystettynä.
Kun kävin hiihtämässä illalla lenkin kukkulan taa, kuulin Maijjan heleän naurun (tuo nauru joka matkan varrella kannusti hyvälle mielelle, sellainen joka lähtee reipaasta ilosesta sielusta) kaukaa leiristä kuun luodessa valoaan Svea-maan jylhille hiljaisille tuntureille ja niiden puuterilumipeitolle heijjastaen valon takaisin niiden kasvoille jotka eivät voineet silmiään ummistaa...

Johan av Ghran

Mitä elämä olis ilman Jimi Hendrixiä, Led Zeppeliniä ja oikeita aivastuksia?

------------------------

Toinen TAUKO - päivä (perjantai 10.4.1998)

Toisena päivänä Arska intoutui revittämään hymyänsä siihen malliin, että nenäni pintakerros sai siltä huonoja vaikutuksia ja sanoi viikon viiveellä sopimuksensa irti. Tässä kirjoittaessani se hiljalleen varisee paperille... Täytyy vain ihmetellä miten yksikään auringonsäde VOI päästä kaikkien niiden suojavoidekerrointen/sten ((20+15+25)x5) läpi?!

Auringonpalvonnan lomassa aamupuuhiin saatiin kulumaan tunti poikineen. Leiripaikka oli vasta jäänyt kumpareen taa, kun joku heitti päivän suosituimman lauseen: "Oisko TAUKO mitään?" Matka ei liiaksi edistynyt 50m-TAUKO-50m-TAUKO -tyylillä, mutta maisemat olivat mykistävät ja elämä niiiin ihanaa. TAUKOJEN laadun moninaisuutta kuvannevat seuraavat esimerkit: oli vaatteiden lisäys/vähennysTAUKOJA, suksien, ahkion ja nenän voiteluTAUKOJA, suklaa-, juoma-, ihastelu-, kuvaus-, hengähdys- ja muuten vaan- TAUKOJA, korvien piilotus-, aurinkolasien korjaus- ja kartankatseluTAUKOJA - vain muutamia mainitakseni.
Tähtäsimme kohti Tjukkelia (1420m) ja pienen ketunlenkin päätteeksi ryhdyimme huiputtamaan Snjåkania (1137m) kaikkine varusteinemme. Nousu tuntui jatkuvan hamaan iäisyyteen saakka, mutta ah! sitä tunnetta, kun uusi maisema lopulta avautui alhaalla.
Laskeuduimme leiripaikalle järvelle tuhanteen metriin. Illassa nähtiin pian kuusi yksilöllisen mielikuvituksellista akrobatiaperformanssia jokaisen yrittäessä vaatteiden vaihdon maailmanennätystä tai ainakin selviytymistä minimipaleltumilla.

Lämpömittarin neula painui auringon seurana -28 asteeseen. Johan (tuo auringon kaveri ja elämää suurempi ajattelija, joka harrasti sooloja suojalumirakkaan ahkionsa kanssa, ja jonka hiukset kai osoittivat hänelle suunnan kohti uusia huimia seikkailuja (=eteen- ja ylöspäin)) etsi jään alta vettä, mutta löysi kiviä. Uusi kuoppa kaivettiin keskemmäs järveä ja sitä saatiinkin kaivaa tosissaan. Voimien hiipuessa, mutta jääräpäisyyden vaivaamina hakkasimme jäätä kohti Kiinaa. Onneksi kuului "syömään!" -huuto ja saimme hyväksyttävän tekosyyn jättää kaivauspuuhat. Maittavan pataruuan tarjoamalla energialla päätin mennä vielä hetkeksi taistelemaan vedensaannin puolesta. Upeat revontulet loimusivat taivaan halki ja täysikuu toimitti valonheittimen virkaa. (They are coming to take me away hihii hahaa...) Jokaisen kirveenheilautuksen aikana ajattelin, että TÄMÄ on se joka päästää veden pulppuamaan. 850 kirveeniskua myöhemmin annoin lopulta periksi ja niissä tunnelmissa olisin mieluiten jäänyt makaamaan kuopan pohjalle sikiöasentoon käpristyneenä. Selvittyäni makuupussiin virta katkesi kuin katkaisimella käännettynä, mutta naapuriteltassa taidettiin zembaloida tänäkin yönä. Pakkasta oli enää 18 astetta.

PS. Mielessäni kaivelee vieläkin (!), että jospa vesi olikin 851:n kirveenheilautuksen takana...

Mennyttä Mielenrauhaa Muistellessa Maija Mehiläinen

----------------------

11.4 lauantai: ryhmä-HURMOS!!!

Kolmannen päivän aamuna ryhmä unisia Rämäpäitä alkoi kuoriutua makuupusseistaan seitsemän persiissä aamulla. Toisesta teltasta(Jaana,Sanna ja Johan) kuului myös jotain epämääräisiä heräämisen ääniä ja pakotin itseni ylös. Olin ensimmäinen ylhäällä ja svea-maa tervehti palanutta nokkaani tuulisella 10 asteen pakkasella, onneksi aurinko aloitteli päivän pitkää urakkaansa ja pilkisti ilkikurisesti viereisen tunturin laen takaa!

Kevyen luonnon ihailun jälkeen heitimme puurot ja keitot nassuun ja leiri kasaan ja nokka kohti uusia maisemia: tuona hienona päivänä oli tavoitteena taivaltaa piitkällepiitkälle n.20km:n taa...

Parin tunnin kevyen nousun jälkeen tulimme siihen helppoon vaiheeseen ja totesimme olevamme melko korkealla samalla kun edessä lepäsi valttiarallaa 4 km:n lasku hienoon solaan ennen seuraavia nousuja! Laskun aikana jokainen Rämäläinen sai tavalla tai toisella maistaa raikasta Svea-maan lunta, joka tulikin tarpeeseen, sillä aurinko paistoi melko kuumasti: Vaatteidenvähennystauot olivat paikallaan ja esim. Johan oli hiihdellyt iltapäivän antaen auringon paahtaa jänteviä käsivarsiaan...
 

Solassa pidimme pienen murkinatauon kuunnellen moottorikelkkojen, noiden kirottujen helvetinkoneiden ainaista pärinää, sillä taukopaikkamme sijaitsi aivan yhden niiden pääväylän kupeessa. kaikesta melusaasteesta huolimatta taukomme meinasi riistäytyä ainakin allekirjoittaneelta pelkäksi auringonotoksi... Koimme Maijan kanssa mieluisin yllätyksen kun Jarno kaivoi repustaan 3kpl:tta PÄÄSIÄISMUNIA MALLIA KINDER!!! Pian luonto raikuikin ruokaryhmämme huudoista ja lounastauko ei tietenkään voinut loppua ennenkuin yllätykset on saatu koottua ja testattua(Sainpas muuten leivänpaahtimen hihiihahaa...).
Matkan jatkuessa jouduin pian toteamaan aurinkolasieni toisen hajoamisen ja hypoteesi olikin jo valmiina: Lisää ihmemiesteippiä ja matka jatkuu!!! Seuraavan parin tunnin aikana jouduin useampaan otteeseen hengähtämään ja viivästyttämään muun ryhmän nousua, koska pito oli p...stä ja tämän päivän nousukiintiökin alkoi olla jo täynnä. Kaikeksi onneksi muun ryhmän, erityisesti Jarnon, kannustuksella jaksoin kuin jaksoinkin koko nousun, ja pian silmiemme eteen avautui mitä mahtavin näköala seuraavaan solaan. Myöhään illalla (about klo 20) ryhmämme laski, suojaisaan leiripaikkamme, joka tulisi olemaan erään nimeltämainitsemattoman tunturijärven rannassa.

Olin melko Tumpussa!!!

Pikkupakkasessa vaihdettiin pian kuivaa/lämmintä ylle ja alettiin kaivaa teltoille kuoppia sekä kokkaamaan hyvin ansaittua illallista. Maija laittoi meidäm ruokaryhmälle safkaa ja Jarno ja minä kaivettiin, kaikeksi onneksi pian kajahtikin Maijan iloinen ääni: "valmista on!" ja hyvin nälkäinen ruokaryhmämme hyökkäsi kattilan kimppuun... Toisellakin ruokaryhmällä taisi olla jo nälkä, mutta milloinka sillä ei olisi ollut(ainakaan Johan ei osoittanut useinkaan kylläisyyden merkkejä...)! Erinäisistä seikoista johtuen muutaman tunnin kuluttua syötiinkin jo toinen illallinen:makaroonimeetwurstipataa ja lämmintä vettä palan painikkeeksi. Lopun iltaa turistiin joutavia ja kuulosteltiin kovia kokeneen hipiän viimeisiä avunhuutoja samalla kun trangiat paahtoi täysillä ja termarit täyttyi kuumasta vedestä.
Uni alkoi jo painaa väsyneiden eräihmisten silmäluomia ja ajatukset kävivät jo kovaa kyytiä kohti makuupusseja. Hieno onnellisuuden tunne valtasi tajunnan ja komea täysikuu valaisi meitä ympäröivän luonnon.
Tänä päivänä svea-maa oli todellakin näyttänyt parhaat puolensa...

-Mika-

----------------------

12.4. - HÖRHÖ

Heräilimme neljänteen päivään herrankukkarossa, yöpaikassamme, jolle tonnikaksisatanen Muortotjakke tarjosi hyvän suojan. Moni- ja ennenkaikkea erivaiheisten aamutouhujen jälkeen olimme VIHDOIN lähtövalmiina - ei sittenkään; Johan asui viela ahkiossaan keskella kamalaa rytkykasaa vaihtaakseen kaikki kuusi aamuvaatekertaa yhteen hiihtokerrastoon!
Johanin ahkio sulkeutui, ja lähdimme matkaan. Aamupäivän utuinen valkeus tuotti meille suunnattomia tasapainovaikeuksia; Mika näki kuulemma viisi kilometria ainoastaan edessään liukuvan ahkion perän ja pysyi näin jokseenkin vertikaaliasennossa - tasaisella siis.
Joku keulilla mölaytti bonganneensa puron, ja siinä samassa Johan, joka riskeeraa aina kaiken, ryömikin jo kohti sulaa...
Helikopteri kurvasi meitä kohti - hey, they are coming to take us away! Lumipukuiset vakoilijat, nuo valkotakkiset vihollisemme, olivat paljastaneet taukopaikkamme ja halytysvalmiudessa ollut Syterstugan oli lähettanyt Noutajan. Sivilisaatio oli koitua kohtaloksemme.
Kopteri kaarsi pois - vältimme Farmin. Oli aika harhautuksen; emme enää pysytelleetkaan omilla urillamme, vaan syöksyimme suinpäin alas sivilisaation syövereihin, sen karmeaan kehtoon, ja riisuimme nuo huomiotaherattävät kaksimetriset jalanjatkeemme pois kävellakseemme ylös pitkin kelkkabaanaa - kuin kohtaloamme uhmaten. Syterstugan jäi kauas alapuolellemme.
Kymmenet, meluavat pallopäät kaahasivat kuitenkin kintereillämme...,hujahtelivat ohjusten lailla ohitsemme. Jokunen käsikin taisi nousta mukamas tervehdyksen merkiksi. Katseemme pysyivat kuitenkin tiukasti jäänkovaan rinteeseen naulittuina - virheisiin ei ollut varaa.

Norra Storfjalletin laakson suulla huokaisimme helpotuksesta - meitä ei enää tultaisi löytämään. Laitoimme lankut taas jalkoihimme ja jatkoimme keventynein askelin pitkin Kuninkaantieta(Kungsleden). Olomme, paitsi tietysti Jarnon, ei ollut kuitenkaan täysin totutunoloinen, vaan jotenkin hömmeli tai hörhö. Mika kertoi menevänsä pian tumppuun - mitenkähän niinkin iso mies sinne mahtuu. Oudot tuntemukset jatkuivat; niiden täytyi johtua ohuesta ilmanalasta tai äskoisen väijytyskohtauksen tuomasta jännitteesta...tai tai Pitkäperjantaista - väsyneitahan emme voineet olla.
Pidimme sitten kuitenkin lounastauon Jarnon tavoitettuamme. Jarnon, joka oli jo sukkeroinut itsensa loytamaan loistavan lumiluolapaikan, eikä siten kuullut tai nähnyt muuta kuin paljon lunta.
Syötyämme ja kökittyämme oli aika painaa myötätuuleen. Puhuri olikin melkoinen, ja kova kelkkaura oli kuin luotu rinkkapurjehdukseen...ainakin niille meistä, joilla sukset luistivat..., eikä ollut ahkiota perässä. Mentiin siis aika haipakkaa.
Jarno ja kartta sinkoilivat laakson seinämille, mutta sitä luolapaikkaa ei kaikesta huolimatta vain löytynyt. Ei löytynyt myöskään tuulensuojaa, joten päätimme leiriytyä Viterskalstuganin lähistolle, jossa oli myös jonkinmoinen vesipaikka ja muutama muu telttakunta.
Kuivat sukkakerrat saappaisiin, jotka olivat AINA märät tai sitten jäässä, ja teltanperustushommiin. Toisen ruokaryhmamme, Maija, Mikan ja Jarnon, muuratessa jo intohimoisesti teltalleen valtavaa suojamuuria me vielä pahkailimme kuoppamme mittasuhteita epämääräinen muurintekele ympärillämme. Mutta insinööritoimistomme "Sara, Söderstrom, Rantakokko" saikin oivan idean; kaivetaankin vain pieni monttu ja katetaan se suksin, sauvoin(!) ja telttakankain. Ja lapio antoi lumen lentää.
Uskoin Jaanalle ja Johanille kuoppamme sisustutamisen ja lähdin itse vedenhakumatkalle, joka olikin elämysmatkailua parhaimmillaan. Vesipaikka ei ollut vain mika tahansa sulaan ruopaistu lätäkkö, vaan todellinen vesikellari! Avattuani holvimaisen lumikatoksen jääjärkäleoven sain laskeutua pieniä lumiportaita alas kellarin pohjalla olevan avannon reunalle, siis jään päällä olevan useampimetrisen hangen sisaan. Kylla kelpasi termareitansa tayttaa!
Kuopastamme nousikin jo houkuttelevia hoyrymerkkeja - paivallisvedet olivat porisemassa. Kommin kotoisaan koloomme ja tein oloni oikein lokoisaksi. Johan hoiti paakokin virkaa ja ulkoa tuiskuava lumi kasasi pian kokille lakin paahan; majamme ei tainnut olla taysin tiivis, mutta toisaalta ilmanvaihto oli erinomaisesti suunniteltu.
Mussutimme muusin ja pyorykoita seka paalle paljullisen makaroonia, tottakai; talla kertaa herkkuhoystein: juustoa, valkosipulia ja meetvurstia. Kahvi(!) ja tee kaiken kukkuraksi.
Kuopassamme oli kivaa - kollimme kuin karhut kolossaan, ja pian ei kenenkaan tehnyt enaa mieli menna ulos myrskyyn ikavaan. Majoitteestamme muotoutuikin todellinen monitoimimonttu, jossa saatoimme tehda ihan kaiken, siis IHAN kaiken.
Laulu raikasi ja jutustelu jolkutteli joutuisasti, kunnes Nukkumatti liittyi seuraamme. Lumi teki eteiseen ennatysenkelin.

~Se yksi Cyperaceae-heimon jasen~

------------------------

Safarinjohtaja Mikkolan lokikirja,
tähtivuorokausi Onpa Seisovaa Ilmaa 13.4.

Heräsin kellon soittoon aamuseitsemältä. Tämä oli sinänsä yllättävää, että aiempina aamuina herääminen oli tapahtunut luonnollisella tavalla; yleensä n. vartin verran kellonsoiton jälkeen. Huomioin kaksi merkittävää asiaa: Ensinnäkin ulkona pauhasi melkoisen voimakkaasta ilman liikkeestä johtuva lumimyräkkä. Toiseksi telttamme sisätilavuus oli pienentynyt noin puolellatoista kuutiometrillä. Ensimmäisestä havainnosta johtuen päätin matkanjohtajan ominaisuudessa, että ilman lisähappea toteutettavaksi suumnniteltu läheisen nyppylän(>1700m) huiputus jäisi tällä kerralla väliin. Toinen havaito ei aiheuttanut minkäänlaisia toimenpiteitä. Hetkeksi keskeytynyt nukkuminen sai siis jatkua.
Toinen, tällä kerralla kellon soitosta riippumaton, herääminen tapahtui joskus ennen kymmentä. Tein edellisen heräämisen kaltaiset havainnot. Lisäksi toisen majoitteen suunnasta kantautui mrkillistä meteliä. Uudesta havainnosta johtuen telttakunnassamme syntyi päätös heräämisestä. Vaiherikkaan vaiheessa olon jälkeen saimme vihdoin aamupalan tehtyä ja syötyä. Tässä vaiheessa kello oli jo ehkä puolenpäivän paikkeilla. Toinen ruokaryhmä oli jo aikaa sitten purkanut oman lumen ja telttakankaan hybridisaation tuloksena syntyneen majoitteensa telttakankaan täydellisen hajoamisen pelossa, ja osoitti lähtöhalukkuuttaan värjöttelemällä lumituiskussa. Valituksia ei kuitenkaan kuulunut, vaan tuiskun mainittiin olevan jopa ihanaa. Aivan tässä vaiheessa ei kuitenkaan lähdetty liikkeelle.
Joskus yhden maissa aloitimme teltan tyhjentämisen ja tonnien painoisen lumikuorman siirtämisen teltan päältä. Tämä siis merkitsi lähdön olevan lähellä. Tapahtumien kulku sai kuitenkin uuden järkyttävän käänteen. Telttaa päätettiin käyttää vielä pikaisesti vaatteidenvaihtosuojana. Pian teltan suojissa istuskeli yksittäisten vaatteidenvaihtajien asemesta kuusi vaatteensa vaihtanutta. Ja laulaminen alkoi. Koska lumi on pitemmän päälle kylmää pakaran alla, päätettiin hakea makuualustat jo pakatuista rinkoista lievittämään istumalihasten kautta tapahtuvaa lämmönhukkaa. ...Ja laulaminen jatkui. Jossakin vaiheessa päätettiin syödä lounasta. ...Ja laulaminen jatkui ...ja jatkui ...ja jatkui. Uusi koko loppumatkaa vavisuttanut käänne tapahtui laulujen liukuessa lastenlaulujen tanssimusiikin, Juicen, Nylon Beatin ja XL 5:n kautta Hectorin tuotantoon. Ensin luonnollisesti laulettiin säähän sopiva "Lumi teki enkelin eteiseen", mutta sitten tuli se pommi. "Seisovaa ilmaa" räjäytti kaikkien tajunnan uusiin sfääreihin, eikä mikään ollut enää ennallaan. Vaikka ulkona tuulikin edelleen, ilma oli muuttunut seisovaksi. Siksi päätimmekin lähteä!
Lähtö ei kuitenkaan tapahtunut aivan heti. Enisiksi piti kaivaa teltta jälleen esiin. Se onnistui yllättävän pienin vaurioin. Klo 15.50 päivän hiihtourakka saattoi vihdoin alkaa. Tavoitteena oli leiriytyminen laskettelukeskuksen hissien tuntumaan noin 10 kilometrin päässä.
Äkkinäisempi saattaisi luulla, että partiolaisryhmän puolen tunnin hiihtely loivaan alamäkeen keväisessä iltapäivässä ei voi olla kovin tapahtumarikas. Vaan kyllä voi. Tapahtumarikkauteen tosin saattaa vaikuttaa ryhmän kokoonpano, joka tällä kertaa oli tapahtumille suotuisa. Ensinnäkin: laskettelukeskukseen asti ei päästy, koska yllättäen löytynyt lumiluolapaikka PAKOTTI kaivuupuuhiin. Päivän hiihtely jäi siis tuohon reiluun puoleen tuntiin ja neljään kilometriin.
Mutta millainen puoli tuntia se olikaan. Ensin Jaanan rinkan sadesuoja meni menojaan seisovan ilman mukana. Sitten Jaana hajoitti aurinkolasinsa: seisova ilma vei linssin. Kaiken kruunaukseksi Johan päätti katkaista suksensa ihan vain sen vuoksi, että mukana raahatulle varakärjelle tulisi käyttöä. Tämän lisäksi matkaan mahtui seisovan ilman heikentävästä vaikutuksesta johtuvaa kaatuilua.
Lumiluolan kaivuukin toi mukanaan monia vaiheita. Jotkut kaivoivat lapiolla. Toiset kaivoivat käsin eläytyen Sannan lemmikkikaniinin (vai mikä lienee rusakko) rooliin. Jotkut tekivät ruokaa lumipyryisessä keittiössä. Joku laski makuualustalla 60 astetta jyrkkää rinnettä ja menetti kaatumisonnettomuuden myötä makuualustansa intiaanipäällikkö Seisovalle Ilmalle.
Kaikesta huolimatta luola lopulta valmistui, ja ruokailun ja vaatteiden myötä pääsimme aloittamaan unet loistavan lumiluolamme kostean seisovassa ilmassa. Hyvänyön toivotusten jälkeen päässä soi vain "...tyy tty dyy ty dyy tytty dyy ...kyllästyneenä Oulun polliisiin ...pa seisovaa ilmaa..."

--------------------------

Ryhmä Rämän viimeinen päivä pääsiäisvaelluksella '98:

THEY ARE COMING TO TAKE US AWAY - hihii, hahaa!!!!!!!!!!!!!!!!!! (finally!)

Onko olemmassa mitään sen ihanampaa, kuin herätä kesken makoisten unien aamun suodattaessa valoaan lumiluolaan, jonka suuren uurastuksen jälkeen saimme valmiiksi viitisen tuntia aikaisemmin?! Entä mitä sanoisit aamupuurosta, joka toisilla jai syömättä, toiset söivat sen kuin pikaruokalassa konsanaan? Ja kun työnnät pääsi ( joskin ensimmäisenä taisi sittenkin tulla ulos takapää...) unisen lämpimästä luolasta, havannoit jo lunta täynnä olevilla silmilläsi, että kaverisi pipon tupsu sojottaa vaakatasossa tuuliviirin tapaan. Tänä aamuna ryhmäpäällikkömme sai kunnian ihmetellä miltä tuntuu olla ensimmäisenä valmiina lähtöön!
Purjeet mastoon ja taas menoksi. Hiki irti ylämäessa ja sitten seilattiin jälleen, kukin tyylillään. Osaltani opin ainakin, että purjehtimisen peruskurssi ei olisi pahitteeksi - ja etta ilman suksia itsensä pitäminen 45 asteen kulmassa onnistuu helpommin kuin suksilla jotka luistavat enemmän sivulle kuin eteenpäin. Johan taisteli ansiokkaasti varakärjen kanssa, mutta hieman myöhemmin jokainen katsoi parhaaksi turvautua Nokialaisten tms. urapohjiin. Parijonossa pisteltiin alas mutkikasta uraa.
Alhaalla Jarnolla meinasi jäädä ahkio kummallisen peltiporon jalkoihin. Jos siviilisaatiosta joskus oltiinkin lähdetty, se oli tunturissa ilmeisen hyvin unohtunut! Pienen mietinnän jälkeen päätettiin enemmistön päätöksellä jatkaa matkaa tien vartta pitkin. Päätös oli osuva, pian porhalsikin paikalle bussisetä mukanaan lastillinen punanenäisia mettäläisiä. Haikea oli pakata tavarat mukaan ja jättää tunturit taakse. They are coming to take us away - YHYYYYY!!!
Ruottalaisen saunan jälkeen lämmittelimme hiukan uimaaltaan puolella. Sanna piti puolensa ja oli ensimmaisenä poikien kanssa jonottamassa ateriaansa! HEI VAAN - alkoi ruokalan aulassa ja jatkui bussissa... Hihii, hahaa, to the funny farm! Ja niin oltiinkin jo Haaparannassa Prixin irtokarkkivalikoiman kimpussa. Kalle's grillin korvikkeella tehtiin havainto: Ryhmä Rämä täysilukuisena paikalla jonottamassa mahantaytettä! Linnanmaallakin totesimme ilman olevan SEISOVAA...

*****************

Hauskalle maatilalle loppui vaelluksemme - mutta ruokahalumme ei loppunut koskaan. Mahantäytettä teimme myohemmin mm.
Doce meses -pitsan sekä 'kaiken-minkä-saa-tehosekoittimen-ja-pillin-avulla-alas' -ruuan muodossa!

-Jaana-