Soopan syysvaellus 2004 Vätsäriin

Reipas 3 tai 2 tai 1 eli Ihanat Naiset Rannalla ja Taistelevat Alfa-urokset

(Vaihtoehtoisesti Äälisjärven Kalaveikot Ry tai Äälisjärven Pyromaanit eli ÄÄPY)

Mari, Aino Riina, Sami, Reeta ja Paulus.

Tämä tarina on kirjoitettu takaapäin ja takaperin. Silti se on täyttä totta.

Olipa kerran kuusi vaeltajaa. Pumpattava Paulus (Konttinen), jota kutsuttiin myös Puujalkapojaksi, oli hurahtanut fysiikan mustiin aukkoihin. Pauluksen kanssa alfa-uroksen asemasta taisteleva Sami (Kivelä) oli kova kalamies. Ihania naisia rannalla edustivat Riina, Reeta, Aino ja Mari. Epäilyttävän paljon ja jatkuvasti hymyilevä Riina (Muilu) edusti porukan ikääntyneempää sukupolvea. Reetan (Rahkola) taipumus intohimoiseen mustikan poimintaan aiheutti ajoittain hämmennystä kanssaeläjissä. Aino (Luukkonen), tuo henkisesti 3-vuotiaan tasolla oleva kuopus kärsi nuoresta iästään huolimatta alkoholismista ja antikommunismista. Kaikkien näiden hullujen keskellä ja edellä Mari (Murtomaa) edusti viisauden kirkasta valoa.

Nämä kuusi reipasta nuorukaista lähtivät matkaan Näätämöstä ja taivalsivat monta pitkää ja raskasta päivää. Äälisjärvi alkoi jo häämöttää edessä, kun Paulus huomasi ettei tahdo olla ääliö ja jäi sitten Pauluksen jättöjärvelle nro 242,5. Huojentunut loppujoukko majoittui Äälisjärven rantaan, josta kalastuksenvalvoja kävi hakemassa Samin käsiraudoissa. Lupamaksut olivat unohtuneet.

Alfa-urosten puuttuessa lauman vanhin naaras Riina otti johdon käsiinsä ja johdatti joukon kohti länttä, kunnes järvellä nro 112 Mari veti ässän hihastaan ja houkutteli Ainon kapinaan kerhopullon avulla. Riina jätettiin järvelle ja jatkettiin matkaa kohti Sevettijärveä ja sivistystä. Terveystalon takapihalla oli hirmuisen hyvät mustikkamaat, jonne Reetan jättäminen ei ollut edes vaikeaa. Matka jatkui kohti Sevettibaaria, jossa Aino naamansa kammattuaan sai banaanin ja jäi sitä onnellisena sinne mutustelemaan.

Mari, tuo viisautta hehkkuva valopää selvisi ainoana joukosta kotiin menevään bussiin. Hän valtasi kuusi istuinta (mikä ei edes ollut vaikeaa) ja väitti, ettei mitään vaellusryhmää ollut koskaan ollutkaan. Nykyisiin hän viettää täysin normaalia elämää soopalaisten joukossa, eikä muistele pimeää menneisyyttään.

Raumalaisten ohikulkijoiden kertoman mukaan outo naavanaamainen köriläs asustelee vieläkin Pauluksenjättöjärvellä nro 242,5. Myös järven 112 rannalla olevalla tunturituvalla kerrotaan hymyilevän kummituksen kummittelevan. Samin kohtalo on jäänyt ikuisesti epäselväksi, lain pitkä koura veti miehen maan alle. Reeta sen sijaan perusti mustikkapiirakkaleipomon terveystalon takapihalle ja tarjoilee sieltä mustikkapiirakkaa Ainolle, joka joutui terveystaloon saatuaan rinkastaan maksakirroositartunnan.

Vasemmalla: Paulus tyytyväisen näköisenä Pauluksenjättöjärven nro 242,5:n rannalla. Oikealla: Sami ja Lain Pitkä Koura.

Vasemmalla: Riinan "lopullinen" hymy. Oikealla: Reeta terveystalon takapihan mustikka-apajilla.

Vasemmalla: Aino kampasi naamansa ja sai banaanin. Oikealla: Uljas johtajamme Mari "Valopää" ainoana bussille selvinneenä.

Ja sitten se mitä "oikeasti" tapahtui…

29.8.2004 Sunnuntai

Päivä lähti käyntiin Marinolista. Bussi pudotti meidät Näätämön rajavartioasemalle joskus ennen kahdeksaa. Heti alkuun huomasimme, että yhden ruokaryhmän polttoaineet olivat jääneet matkasta. Mari ajoi bussilla läheiselle kaupalle, jonka seinässä luki avataan klo 8:00 Norsk tid. Odottelimme siis yhdeksään, saimme Marinolin ja taival alkoi.

Kävelimme polkua. Se oli kapea mutta aika kaunis. Pidin siitä, vaikka yritin väittää muuta. Ja söimme mukiinmenevää ruokaa lautasilta. Välillä paistoi aurinko ja välillä satoi. Pidin siitäkin. Voi olla, että ylipäätään pidin tästä päivästä.

Reitti kulki enempi vähempi kartassa näkyvää polkua(muttei kuitenkaan ihan) kohti Pakanajoen vuokrakämppää. Lounastauko pidettiin Ruuhivaaran kupeessa. Teltat pystytettiin lopulta Vuontisjärven itärannalle ja nautittiin kauniista illasta syöden, juoden, uiden ja Sami kalastaen.

Vasemmalla: Vehreää polkua, josta Aino piti :) Oikealla: Ylittelyä.

30.8.2004 Maanantai

Aamu alkoi onnellisesti: kaikki heräsivät! (yön aikaiset miehistötappiot:0). Ja pikkuhiljaa köyryselkäisesti lähdimme liikkeelle. Aurinko lämmitti marssiamme Uutuanjoelle. Pähkäilimme joenylitystä pitkään ja hartaasti, kunnes jäi enää yksi vetelä ratkaisu: housut pois!

Heräteltyämme jalkapohjamme raikkaassa joessa pidimme tauon, joka ei ollut lajinsa ensimmäinen eikä taatusti viimeinen. Poikki maiden ja läpi mantujen niljakas joukkomme hilpaisi Routasenkurulle, jonka naistenhuoneesta oli harvinaisen hienot näkymät. Ongensiima ei yltänyt rantakalliolta veteen.

Jatkoimme tallustelua kurun reunamaa pitkin etelään, välillä ylöspäin kiiveten, välillä taas alemmas laskeutuen. Pian kurun eteläpää häämöttikin jo näkyvissä. Loppumatkan könysimme karvaisessa maastossa, ja lopulta saavuimmekin tavoitteena olleen järven nro 133 rannalle, jossa odotti – kauhistus- ihmisiä. Äkkiä kauemmas, ja sopiva leiripaikka löytyikin mukavasta niemen nokasta. Illan kuluessa näkemämme lajitoverit osoittautuivat Soopalaisiksi, jotka tulivat leiriimme arvostelemaan nuotiolla paistettuja lättyjämme.

Vasemmalla: Maisemia matkan varrelta. Oikealla: Shamaani manaamassa tulen henkeä esiin taustallaan uhkaava kuu.

31.8.2004 Tiistai

Jo aamusta oli kaunis auringonpaiste ja viimeisetkin nukkujat nousivat jalkeille ennen puolikymmentä. Matkaa alettiin taittaa helteisissä oloissa. Reitti kulki pitkin louhikkoisia maastoja ylös ja alas jyrkkiä kivisiä rinteitä. Osa rinteistä oli täynnä jättimustikoita Reetan riemuksi. Viimein saavuttiin Pauluksenjättöjärvelle (järvi nro 242,5) jossa Aino, Mari ja Riina kävivät polskimassa. Sitten alkoi loppurutistus Äälisjärvelle, jonne saavuttiin kahdeksan kieppeillä. Leiri pystyyn peilityynen järven rantaan.

”Kun istuu notskilla 01:30:een, ei lähdetä liikkeelle ennen puoltapäivää”

– vanha lappilainen sanonta-

Vasemmalla: Maasto oli kuin Skotlannin nummilla. Oikealla: Lehmityttö-Aino ja maisemat.

1.9.2004 Keskiviikko

Kirjoitan nyt meidän hyvästä kalaonnesta. Yhtään sinttiä ei olla nähty ja mun onkivapa on liian painva (tai haba surkastunut käyttämättömänä). Äälisjärven kala ei käy mäntypistiäisen toukkaan.

Aamu oli hirmuisan pelottava, kun Mari karjui: ”Herätys! Olemme suvun saartamina!” Mielessäni kuva mustakaapuisista lestadiolaistädeistäni poukkasin pystyyn vain huomatakseni että shamaani oli loihtinut ympärillemme sankan sumupilven.

Tänään ei liikuta mihinkään, olemme liian laiskan pulskeita. Ja Paulus-parka on sairas. Ihmishavainto idässä kello 15:41. Soopalaisia taas, eikö niistä koskaan pääse eroon??

”Jäykkä lihaksisto on paras lihaksisto”

– vanha lappilainen sanonta-

2.9.2004 Torstai

Äälisjjärven ääliömäiset, tyhmät ja rumat maisemat jäivät taakse, kun aamusella lähdimme taivaltamaan kohti Tuulipäätä. Myös upean harmaat ilmat jäivät taakse ja aurinko rupesi taas hiostamaan niskaamme. Lounastauolla näimme taas ihmisiä!! Yksi ja sama ryhmä poukkoilee jatkuvasti samoilla kivillä kanssamme. Tuulipää oli aikatavalla tuulinen. Tunturilta laskeutumisen jälkeen olimme niin hikisiä, että suurin osa porukasta kävi uimassa Tuulijärvessä. Tarkoitus ei ollut mennä Tuulijärven autiotuvalle yöksi ihmisten pelossa, eikä tupaa kyllä löytynytkään kun innoissamme kävelimme Tuulijärven takana sijaitsevalle pienelle lammelle. Sieltä löytyi kaunis paikka jonne jäimme yöksi.

”Katajaan voi kapsahtaa vaikkei kuuseen kurkotakkaan”

– vanha lappilainen sanonta-

Vasemmalla: Tuulipään tuulia. Oikealla: Loppumatkasta kohtaamamme, mielettömän suuri vesiputous.

3.9.2004 Perjantai

Aamu alkoi suipolla sateella, joka ehti kastella teltat ennen kuin me pääsimme matkaan kohti järveä nro 112. Monottelimme Vainosjärven kultaisia rantoja pinkeästi, löysästi ja munuaismaisesti, kunnes eteemme kuin tyhjästä materialisoitui vastapuikea lounastaukopaikka järven eteläpäässä. Vatsat kuralla. Muumioitumisen tuloksena jalat olivat melkoisen kolmiomaiset.

Ylös, ulos ja tasapainottomaan rinteeseen. Suuren johtajamme Valopään mukaan nimetty nyppylä tutkiskeltiin erityisen raa´alla tavalla. Tämän jälkeen oli vuorossa energiansäilymislain pömppömäinen hyödyntäminen: Ponttsasoaivi oli seuraava kirkasotsainen uhrimme. Suru tippaleivässä jouduimme jättämään meille niin rakkaan ja köhmyisen, tämän ”Ei-ihan-Valopään-mittoihin-kykenevän” huippukohdan. Pyräys kiventakaiseen, kumpuilevaan maailmaan ja yhtäkkiä se mikä oli kuitenkin tapahtuva oli myös tapahtunut. Pehmeät sammaleet enää alas, ja kuikkamaisen piikikäs leiripaikkamme oli jälleen ponnahtava tosiasia. Tuntui ympäripyöreältä, näytti kuumalta.

Valopäällä.

4.9.2004 Lauantai

Viimeinen todellinen vaelluspäivä alkoi, kun tikka naputteli puuta ja herätti ainakin osan meistä. Sinisen teltan asukkaat olivat pystyssä jo ennen kahdeksaa, vihreässä vielä jonkin aikaa tuhistiin. Osansa ”aikaiseen” ylösnousemukseen taisi olla sillä isolla männynjuurella ja riinanmentävällä montulla sinisen teltan alla.

Aamutoimet mutakylpyineen kestivät normaalia pidempään. Olihan edessä vain kivenheiton matka kohti Sevettijärven perinnetaloa. Ja reitti kulki pitkin saamenpolkua, kiirehdintään ei siis ollut tarvetta.

Lounas oli taas jättesuperbrahyvää ja sitä tehtiin sottaisen mökin upealla biitsillä Porttiniemessä. Sitä ennen kuitenkin urheilimme itsemme syöntikuntoon ylittelemällä kiikkeriä poroaitoja.

Sevettijärvi vaikutti oikein iloiselta paikalta. Koettelimme Sevetin baarissa kahvia ja munkkia. Reissun kulttuurikohteiksi löysimme Kolttien Perinnetalon ja hautausmaan. Eräitä lapsetti kovin ja he intoutuivat möyrimään keinuissa. Kovalla asfalttitiellä saattoi tehdä valtaisia loikkia ja pomppuja ja leikkiä rekka-autoa, joka kuljettaa värikästä pohjamutaa jäämereen.

Nyt olemme taas syöpötelleet lisää ja voimme pahoin. No mikä on fiilis? – Ei paskempi.

Vasemmalla: Retken viimeisiä polkuja viedään. Oikealla: Huolestunutta "sivistykseen" paluuta.

5.9.2004 Sunnuntai

Aikainen lintu madon tappaa ja niin edelleen. Ylös, ulos ja lenkille tien viereen. Viimeiset säätämiset ja kotimatka saattoi alkaa.

Ihmisethän ovat kuin prinsessasadusta..