Oli kuulas aurinkoinen elokuinen aamu, kun kuusi urheaa Vindelfjällenin valloittajaa astuivat ulos tilausbussista kamppeineen päivineen. Kohtalaisesti nukutun bussiyön jälkeen kaikki olivat innokkaina lähdössä talsimaan kohti tuntematonta. Taival alkoi Solbergista klo 8.15.

Maisemat olivat komeat heti alusta asti ja polun varrelta oli mukava poimia maukkaita mustikoita. Puuraja jäi nopeasti taakse ja matka kohti vuoria pääsi alkamaan. Ylempää erotimme lähtöpaikan, joka oli mahtava näky. Sopulit kiisivät omia polkujaan piipittäen mennessään ja sammakot loikkivat nopeasti pois alta. Nämä veijarit olivat liian vikkeliä joutuakseen pataan. Auringonpaiste helli meitä aina lounastaukoon asti, jolloin saimme päällemme vesisateen. Lounastauon alkaessa Pasi ja Mirja huomasivat, ettei heillä ole trangian kaasupoltinta mukana. Sovimme trangian käyttövuoroista, jolloin Pasi ja Mirja lainaisivat kahdelta muulta ruokaryhmältä keitintä. Järjestely hidastaisi jonkin verran ruokataukoja, mutta mitä muutakaan olisi voinut tehdä :) Sitä paitsi aikaa varmaan hukkaantuisi muutenkin kaikkeen säätämiseen.

Viimeiset 6 kilometriä taivalsimme merkatun reitin ulkopuolella. Harjanteet nousivat ja laskivat, väliin pääsimme kävelemään kosteille ruoho- ja suoalueille. Sää oli kovin epävakaista ja saimme lopuksi raekuuron niskaamme. Hyvää telttapaikkaa ei tuntunut löytyvän ja ainut mahdollisuus oli pistää leiri pystyyn saviselle ja hiukan mutaiselle maalle. Myöhään illalla viimeistään huomasimme paikan huonot puolet: kastuessaan maa muuttui pehmeäksi ja painui kuopille, kiilat eivät pitäneet hyvin, vaikka kivet oli laitettu painoiksi jne.

Illalla iski myrsky, joka kesti koko yön. Satoi vettä, rakeita, räntää ja lunta yhdistettynä voimakkaaseen tuuleen. Oli ihanaa.

Annukka ja Karo

Satimessa! Myrsky jatkui yhä aamulla. Puolenpäivän maissa sade taukosi, muuta mieletön tuuli heitteli telttaamme mielipuolisesti. Teimme lisävarmistuksia kivistä, jotka tosin alkoivat leirin läheisyydestä loppua. Reittisuunnitelmat uhkaisivat mennä uusiksi – ja menivätkin viimeistään silloin, kun toisesta teltasta katkesi 2 kaarta.

Huomasimme, että noin 1,5 km päässä on päivätupa, ja päätimme, että yhden teltan rikkoutuminen on tarpeeksi hyvä syy yöpymiseen siinä. Lisäksi monen makuupussi ja varusteet olivat kastuneet, ja ajattelimme, että siellä voisi olla hyvä kuivata ne.

Kaksi meistä lähti katsomaan, josko mökki olisi auki, sillä tällaisessa ilmassa edestaas kävely rinkan kanssa ei houkuttanut. Tuuli tuntui olevan mukavasti vaakasuorassa ja se toi mukanaan rakeita, jotka tuntuivat neulojen pistelynä naamassa. Ja tuuli tuli siis suoraan edestäpäin, mökiltä, jonne olimme matkalla. Kun käveli pitkin rinteen harjannetta ja kaikkialla oli valkoista pilveä, tuntui, että vuori voisi yhtälailla leijua pilvissä, ja mikäli tuon reunan ylittäisi, ei tietäisi, mitä tapahtuu. Eli tuli aika epätodellinen olo tuossa ilmassa.

Mökki oli onneksemme auki, Pasi jäi sinne rinkkoineen ja Mirja lähti lounaan syötyään hakemaan toisia. Sopivasti sää olikin muuttunut aurinkoiseksi, vaikkakin tuuliseksi, ja paluumatka oli oikein mukava auringon näyttäessä kauniit maisemat ja tuulen työntäessä ystävällisesti selän takana Kun olimme saaneet viimeisen teltan purettua, lähdimme kävelemään tuulituvalle. 1,5 km matka taittui tällä kertaa hieman pikemmin, osittain hyvän sään takia ja loppumatkasta osittain siksi, että näimme taas rakeita enteilevien pilvien valuvan alas vuorenhuippujen takaa. Ennätimme onneksi mökkiin ennen pahinta.

Mökki oli tosiaan laitettu yhdelle tuulisimmista paikoista, mitä läheltä varmaan löytyi. Kun pääsimme perille, Pasi oli jo ennättänyt lämmittää mökin pikkuruisella kaminalla, joka siellä oli, ja sisällä oli oikein mukavaa ja lämmintä. Ja oikeastaan se alkoi kohta muistuttaa hieman saunaa, kun kaikkialla ympärillä kuivumassa olevista makuupusseista tuli kosteutta ilmaan. Niinpä saimme sitten hieman ironisesti tuuletella tuulensuojaamme, jotta ilma pääsi vaihtumaan. Tupa tuntui viimassa aika elävältä: kaminan piipussa huokui, nurkissa nitisi ja mikä tahansa, mikä oli ulkona irtaimena vasten seinää, koputti ja kolisi aina välillä.

Mirja

Aamulla maa oli valkea lumesta ja myöskin rinkat olivat saaneet lumipeitteen. Tuuli puhalsi vielä navakasti, joten päätimme muuttaa reittisuunnitelmaa ja palata takaisin alemmas. Sitä mukaan kun laskeuduimme, sää parani ja saimme nauttia myös auringon paisteesta. Tuuli oli kuitenkin puuskissa niin kovaa, että se meinasi temmata mukaansa.

Matka joutui ripeästi alamäkeen ja pidimme lounastauon joen rannalla. Teimme leirin Syterstuganin lähistölle. Olimme saaneet rikkinäisen teltan korjattua edellisessä mökissä, joten meillä oli taas kaksi telttaa käytössä. Kokkailimme tuvan seinustalla ja näimme muita Soopan ryhmiä.

Tiina ja Emmi

Huiputuspäivä. Aamulla oli hyvä sää ja lähdimme kiipeämään kohti Sytertoppenia. Alkumatkasta nousu oli loivaa, mutta jyrkkeni loppua kohden. Matkalla pidimme evästaukoja ja otimme paljon valokuvia. Ylempänä oleva lumipeite helpotti kulkua kivikossa. Huipulle päästyämme sää muuttui pilviseksi, emmekä valitettavasti nähneet laakson hienoja maisemia.

Tytöille riitti ensimmäinen 1586 m korkea huippu, mutta pojat lähtivät valloittamaan 1768 m korkeaa Sytertoppenia. Ylhäälle päästyä pilvet olivat väistyneet ja näköalat olivat huikeat. Pojilla paluu teltoille venyi myöhään, illalla Mirja sairastui ja yöpyi tuvassa.

Tiina ja Emmi

Aamu valkeni kylmän yön jälkeen kauniiseen auringon paisteeseen. Syterstuganin etelän puoleisella seinällä, tuulensuojassa oli mukava keitellä aamupuuroa. Yön aikana Mirjan olo oli alkanut parantua, mutta Karo oli tullut myös kipeäksi. Emmi, Tiina, Mirja ja Pasi lähtivätkin ennen Annukkaa ja Karoa kohti Syterskaletin tupaa, jonka oli tarkoitus olla seuraavan yön yöpymispaikka.

Matka tuvalle oli hieno. Aurinko paistoi ja sopulit vilistelivät pitkospuiden alla. Lounastauolla auringon paistaessa ja tuulen suojassa tuntui kuin olisi ollut hellettä. Tuvalle saavuttuamme odottelimme Annukkaa ja Karoa, jotka saapuivatkin tovin kuluttua. Emmi, Tiina ja Pasi pystyttivät teltan tuvan lähelle, jossa yöpyivät seuraavan yön. Potilaamme Mirja ja Karo, sekä Annukka yöpyivät tuvassa. Tuvassa oli mukava istua iltaa. Mirja teki lettuja illalla tuvan kaminalla. Letuista tosin suurin osa taisi tulla syötyä vasta seuraavana aamuna, koska kaikki olivat sen verran väsyneitä, että menivät aikaisin nukkumaan.

Pasi

Aamu valkeni Syterskaletin tuvalla. Karo ja Annukka eivät pystyneet nukkumaan toivotunlaisesti, minkä takia mieliala oli apea. Karon sairaus, joka oli kehittynyt oksentelusta flunssan kaltaiseksi oireiluksi, antoi aihetta epäillä onnistuisiko "normaalioloissa" kevyt päivämatka – n. 16 km valmiiksi tallattua Kungsledeniä – vaaditussa ajassa. Onneksi särkylääkitys saatiin kuntoon ja Karo pystyyn laverilta vaikertelemasta puuron, teen, keiton ja korpun avulla. Viterskalsstuganille matkatessa tuuli toi vastaan kosteutta ja vesipisaroita. Perillä tuuli muuttui kuivemmaksi, mutta samalla kylmemmäksi.

Lounas syötiin osittain palellen ja ihmetellessä ruotsalaisia päiväretkeläisiä, jotka viihtyivät virkistävän ulkoilman sijaan maksullisten tupien lämmössä. Reitin viimeinen etappi kulki pitkin Kungsledeniä, josta se erkani omaksi polukseen kohti Klippenin ja Hemavanin rajamaastoa. Ennen reitin erkaantumista ruotsalaispariskunta juoksi meidän kiinni ja hämmästykseksemme kyselivät moneltako viimeinen hissi lähtisi Hemavaniin. Ilmeisesti kuitenkin pian, jos pariskunnan etenemisvauhdista voi jotain päätellä. Viimeiset kolme kilometriä laskeuduttiin alas yhä tiheämpään metsään. Kasvillisuuden muutokset eri korkeuksilla tulivat hyvin esiin 200 metrin korkeuserossa. Metsän siimekseen oli todella virkistävää päästä tunturin kivikoiden jälkeen.

Pusikosta tulimme keskelle tietä Sytenbäckaniin, josta lähdimme kartoittamaan sopivaa kohdetta viimeiselle leirille. Leirin paikkaa etsittiin läheltä, olivathan noutopaikaksi sopiva P-paikka ja juoksevaa vettä sekä tieliikenteelle vastamelua tarjoava koski olennaisia asioita. Annukka välitti tiedon noutopaikastamme bussinkuljettajalle ja vaelluksen järjestäneelle Soopan edustajalle Reetalle. Loppu menikin viikon aikana muodostuneiden rutiinien mukaisesti.

Karo

Viikon vaellus sujui täydellisesti – millään muulla vaelluksella ei ole ollut yhtä paljon vastoinkäymisiä. Pienin harmeista lienee ollut kaasupolttimon unohtuminen kotiin, suurimmat taas ryhmän jäsenten sairastuminen kriittiseen aikaan. Liekö vaikeudet johtuneet naisryhmänjohtajan tuomasta äärettömän huonosta onnesta vai silkasta sattumasta, sitä voimme vain arvailla.

Maisemat olivat upeita ja varmasti viikon reissumme olisi tuntunut vieläkin hohdokkaammalta ilman edellä mainittuja ongelmia. Kaikesta huolimatta pääsimme perille ja saimme kokea ainutkertaisia elämyksiä.

Reittisuunnitelmaa päivitettiin lähes päivittäin säätilan tai muiden vaeltajien kertoman mukaan. Reitti tarjosi haasteita, mutta mahdollisti myös rennon reippaan lomailun. Täydellistä tai hyvin hyvää siis – vaikeuksista huolimatta.

Kiitos jokaiselle ryhmämme jäsenelle!