Kuulumisia lokakuulta,
ikää alle 8 kuukautta.
23.10.2004, Lauantai, Heiba daad kaikki, midulla od duha
Alkuviikko oli vielä vauhdikasta cotonin elämää.
Viikon kohokohta oli se, kun Peppi kantoi suussaan mammalle postin.
Lisää yllättäviä piirteitä huomattiin,
kun Peppi haistoi papan sääressä parin-kolmen sentin
mittaisen haavan. Haava oli jo rupinen ja melkein parantunut, mutta
silti vainu iski. Peppi tunki tuhisevaa kirsuaan muutaman kerran likelle
haavaa ja yritti nuolla sitä. Pikkuinen alkoi heti hoivaamaan.
Tai todennäköisemmin haava tuoksui vain mielenkiintoiselta!
Keskiviikkona alkoi painajainen. Kaikki alkoi pienestä röhimisestä
ja kakistelusta. Iltaa kohden kakistelu vain yltyi, ja kohta tuli jo
vaaleaa limavaahtoa suusta. Tikku tai roska kurkussa? Myrkkyä?
Flunssa?
Kakistelu jatkui vaan. Yökkimistä ilmeni viiden-kymmenen
minuutin välein. Ruoka ja juoma eivät pysyneet enää
kunnolla sisällä. Torstaina soitettiin eläinlääkärille,
mutta päätettiin puhelimessa vielä seurata tilannetta
ja hoidella Peppiä ohjeiden mukaan. Eli paljon lepoa, lämmintä
juotavaa ja yskänlääkettä.
Perjantaina alettiin jo huolestua. Kaikki puklattiin ulos. Röhinä
sen kuin yltyi. Eikä asiaa helpottanut yhtään se, että
joka ainut aika kaupungin eläinlääkäreille oli buukattu
täyteen. Viikonloppu oli edessä, eikä sillloin tunnetusti
kukaan ota vastaan, paitsi se päivystävä lääkäri,
joka on luultavasti avustamassa lehmän synnytystä silloin
kun hätä on suurin.
Uusi tiedustelu Akuuttiin iltapäivällä tuotti meidän
onneksemme tulosta! Empaattinen ja äärimmäisen mukava
henkilö langan toisessa päässä järjesti asiat
siten, että Peppi-raasu otetaan vielä sisään, vaikka
henkilökunta kävi ylikierroksilla muutenkin. Peppi kiidätettiin
eläinlääkäriasemalle tarkastukseen.
Nuhjuinen
cotoni muuttui kuin salamaniskusta kohtalaisen terveeksi cotoniksi.
Oksentelu loppui samantien. Hoitopöydällä maistui jopa
makupala. Tulehdusarvot eivät olleet hälyttävät.
Keuhkot ok. Sydänäänet ok. Ei kuumetta. Kurkunpäässä
jotain häikkää. Samoin jonkinmoista nestevajautta oli
havaittavissa. Saimme antibiootit ja hyvää yskänlääkettä,
tällä kertaa sitä limaa irroittavaa eikä hillitsevää.
Diagnoosi: ylempienhengitysteiden infektio.
Astuimme autoon pienessä hämmenyksessä, mutta tietysti
onnellisina, koska tärkeintä oli se, että Peppi voi paremmin.
Kun ovi lämähti kiinni, alkoi Pepin kakistelu ja oksentelu
uudestaan! Mitä ihmeen peliä se tämmöinen on? Leikitään
tervettä lääkärillä ja heti alkaa sairastelu,
kun päästään takaisin autoon!
Vasta illalla aloimme saada juonesta kiinni. Peppi röhii limaa
keuhkoputkista, kakistaa sen suuhun tai lattialle, mutta välittömästi
nuolee kaiken takaisin suuhun. Oravanpyörä on valmis. Keuhkoista
suuhun tai lattialle, suusta mahalaukkuun, mahalaukusta oksennus lattialle,
lattialta takaisin suuhun jne. Isäntäväki onkin varustettu
talouspaperirullilla, jotta ehtisimme ennen Peppiä noukkia limat
talteen. Eihän siitä muuten tulisi mitään.
Röhinä-oksennuskierre jatkui, kunnes eräs luova ajatus
muutti suunnan täysin. Juotimme Pepille lämmintä hunajavettä
sekä syötimme pehmennettyjä nappuloita, jonka jälkeen
pappa lähti välittömästi pitkälle ulkoreissulle
Pepin kanssa, tai paremminkin palloilemaan pihamaastoon. Sievästi
ulkona liikkuessa keuhkoputket ilmeisesti laajenivat ratkaisevasti eikä
hengitys salpaantunut limasta, kuten oletimmekin. Tällä tavalla
voitimme aikaa, ja neste sekä ruoka pääsi imeytymään
kunnolla. Ulkona alkoi tuntua siltä, että mikäs tuota
nyt muka vaivaa? Terve kuin pukki! Räksyttää naapurillekin
kuin mikäkin kyylä-pappa. Peppi otti heti ohjat käsiin,
kun huomasi, että nyt mennään hänen ehdoilla ulkona.
Pantakaan ei kiristynyt, sillä kurkunpäätä piti
varoa erityisesti.
Ehkä lääkkeet vaikuttivat, sillä tänään
Peppi
on vinkunut leikkiä koko päivän ja on muutenkin terveen
oloinen lukuunottamatta harley-davidsonin moottoriääntä
muistuttavaa leikkiärinää. Pahin taitaa todellakin olla
ohi.
17.10.2004, Sunnuntai, Syyskuvia
Komensin eilen ensimmäistä kertaa isäntää
rapsuttamaan minua. Kellahdin selälleni ja haukahdin vaimeasti
papalle merkiksi, että nyt rapsutusta, kiitos! (Hauska yhtensattuma,
kun tästä kellahtamisesta oli vielä eilen puhetta koirapuistossa
Fluffyn omistajien kanssa. Peppi on kuunnellut tarkkana isäntäväen
jutustelua.) Olen oppinut muutenkin paljon isäntäväen
ehdollistamisesta. He alkavat kehumaan ja miellyttämään
minua joka kerta, kun pissaan ulos. Aina kun heittäydyn selälleen
kuolleen näköisenä, mamma tai pappa tipauttaa herkkupalan
suuhuni kuin mikäkin robotti. Isäntäväki on opetellut
jopa keskustelemaan minun kanssa haukkumalla, ja siitäkin ropisee
Tassu-keksiä tai muuta namia. Onhan ne aika yksinkertaisia otuksia.
Fluffyn kanssa kirmattiin kuin pienet puput koirapuistossa. Olin leikkien
jälkeen niin poikki, että sammuin viiden aikaan iltapäivällä
ja nakkelin unta palloon aamuun asti lähes yhtä soittoa. Mamma
ja pappa vetkuttelivat sängyssä melkein yhteentoista asti.
Pusuttelin isäntäväen naamat märiksi ja valtasin
papan tyynyn. Siinä sitten lepäiltiin vielä vähän
aikaa, kunnes pisuhätäni huomioitiin. Otin mamman mukaan talutettavaksi
aamukävelylle.
Mutta sitten tapahtui jotain kaameaa. Kylppäristä kuului
uhkaavia ääniä. Otin tassut alleni. Ei auttanut, pesupäivää
vastaan on turha taistella. Olihan viime kerrasta jo kaksi viikkoa.
Huopakorvat ja takut avattiin, kynnet leikattiin ja kohta olin valkoisempi
kuin Pupu
parhaina päivinään. Pesun jälkeen käytiin poseeraamassa
koirapuistossa auringonlaskun aikaan.
Poseeraan
parkkipaikalla, Hiiviskellään
papan kanssa tanskandoggien selustaan, Kiva
juosta vapaana!, Auringonlaskun
aikaan
16.10.2004, Lauantai, Vartioimisvietistäni ja vähän
muustakin
Minusta on tullut jo iso tyttö. En ole enää pikkuruinen
pentu, vaan olen ottanut tehtäväkseni vartioida meidän
kotiamme.
Cotonithan ovat ns. varoittavarotu ja ilmoittavat kyllä yleensä
isäntäväelle, kun joku on tulossa vierailulle. Peppi
ilmoittaa yleensä postin tulemisesta isäntäväkeä
vaimealla varoitushaukulla, ja jos liipaisin on herkässä,
innostutaan vähän enemmän. Joskus muristaan vaimeasti
jopa rappukäytävästä kuuluville vieraille askeleille.
Naapurien seuraaminen on jossain määrin yhteydessä tekemisen
puutteeseen. Normaalit aamut ovat Pepin mielestä liian rauhallisia,
jolloin aikaa riittää omaan puuhasteluun, kuten vartioimiseen.
Iltaisin kyllä tekemistä riittää muutenkin. Viime
viikonloppuna oli huvittavaa seurata vierestä, kun Peppi hoksasi
mummolassa kiivetä
ikkunalaudalle ja alkaa jämynä seurata ulkomaailman tapahtumia.
"Murrrr, mamma, tuolla on joku tunkeilija, murrrrr, mamma tule
nyt katsomaan, murrrr." Mammaa ja mummoa lähinnä huvitti
pikkucotonin päähänpisto.
Onko olemassa sellaista cotonia, tai koiraa ylipäänsä,
joka ei ilmoittaisi vieraista äänistä laumallensa? Todelliseksi
ongelmaksi tämä muodostuu vasta sitten, jos koira ei lopeta
haukkumistaan tai alkaa käyttäytyä pelokkaan aggressiivisesti.
Kaikkea kun ei käytännössä voi oppia merkityksettömäksi
pentuaikana, kuten pimeällä pihalla vastaantulevia ihmishahmoja.
Pohjolan valoisan kesän lapsena Peppi ei ole pimeää aikaa
edes kokenut vasta kun viime kuukausina. Meillä on vielä paljon
totuttelemista pimeällä kulkemisessa.
Eikä koira ole mikään täysin muokattava vahanukke,
vietinmukaisen käyttäytymismallin ja oppimisen kautta saavutetun
käyttäytymismallin raja tulee jossain vastaan. Jos oma koira
on kuin seinähullu, on helppo vedota vahvaan viettiin. Jos koira
on lauhkea kuin lammas, on mukava ajatella, että kasvatustyö
on onnistunut enemmän kuin hyvin. Silti jokainen koira on jo luonnostaan
erilainen ja myös kasvatuksella on selkeästi osoitettu olevan
vaikutusta koiran käyttäytymiseen. Eikä mitenkään
vähäisimpänä huomiona: jokaisen koiran kohdalle
sattuu kasvattajasta riippumattomia, satunnaisia "traumatisoivia"
tekijöitä. Auton tööttäys korvan juuressa ei
ole välttämättä mikään positiivinen viesti
koiralle. Tai uudenvuoden pommin räjähtäminen haukun
nenän edessä, jota todistimme Espanjan reissulla vuosi sitten.
Eikä ole olemassa universaalia kasvatusmetodia, jota noudattamalla
jokaisesta koirasta saadaan ihmisten elämänpiiriin sopiva
kiltti hauva. On ohjeita, jotka toimivat koirapopulaatiossa keskimääräisesti
jokseenkin hyvin, mutta silti jokainen koira on oma yksilö omassa
ainutkertaisessa ympäristössään. Koiran kanssa on
opittava elämään ja siinä onnistuessaan täytyy
olla luova. Ihmisten syyllistäminen on usein turhaa ja aiheuttaa
vain eripuraa, tärkeintä on yrittää parhaansa ja
ottaa asioista selvää.
Tämmöisiä "syvällisempiä" asioita
tuli mieleen näin launtai-päivän ratoksi. Ei niinkään
siksi, että meillä olisi erityisiä ongelmia Pepin kanssa,
vaikka useinhan juuri ongelmat pakottavat miettimään asioita
enemmän.
Sitten takaisin arkeen. Isäntäväki jo odottelee päivää,
milloin minulla alkaa "ne päivät" eli juoksut. Mamma
on suunnitellut minulle joitain pitsiröyhelöpöksyjä.
Minä en kyllä röyhelöistä ja tyttöjen
jutuista oikein välitä, mutta antaapa tuon mamman suunnitella.
Pöksyt kuulemma suojaavat sitten sohvaa ja sänkyä, etten
likaa niitä. Pöksyjen pitää kuitenkin olla sen verran
löysät, että pystyn putsaamaan itseni tai muuten saattaa
tulla tulehduksia. Mutta hei, ei minulla vielä ole alkanut juoksut,
joten vielä saan olla pentu ja käyttäytyä miten
huvittaa!
8.10.2004, Perjantai, Irtotassut
Isäntä veti kuumehoureissaan pörröiset villasukat
jalkaan ja siitähän Peppi riemastui: "Papallakin on tassut!"
Alkoi samantien papan uusien tassujen kipukynnyksen koettelu uteliailla
hampailla. Aina kun joku vetää sukkia jalkaan, on Peppi kiskomassa
toisesta päästä minkä jaksaa. Kun sukka on vedetty
jalkaan kokonaan, katsoo neiti hölmistyneenä, että "jaa,
se olikin vain sukka". Vetonaru muuttuu mystisesti sukaksi.
Masennuksesta tai sen näyttelemisestä on tullut yhtäkkiä
Pepin valttikortti, yksi ässä lisää turkkiin. Aamutouhujen
kiireessäkin pitäisi olla leikkimässä sukkahousuilla
ja heittelemässä palloa tai muuten neiti menee röhnöttämään
jonnekin sairaan näköisenä ja pysyy siellä, kunnes
alkaa tapahtua. Tänään sukkahousuleikin jälkeen
Peppi vajosi takaisin maan alle noin kolmessa sekunnissa. Olemme totuttaneet
cotonimme liian hyvälle. Kesällä aikaa riitti Pepille
käytännössä koko ajan, mutta nyt koulun ja töitten
myötä on vain sitä "laatuaikaa". Onneksi on
koirapuistot ja Ransu.
4.10.2004, Maanantai, Näyttelytunnelmia
Kävimme Oulun koiranäyttelyssä haistelemassa tunnelmaa
ja kannustamassa Pepin kavereita. Pepillä oli näyttelyssä
tosi kivaa, vaikka ketjun kiristymistä seuraavat kakistukset ja
kurkkuäänet hidastivat menoa jonkin verran. Kaikkia koiria
olisi pitänyt tervehtiä kuin vanhaa perhetuttua, eikä
leikkimäänkään päästy vasta kun esiintymiskierroksen
jälkeen, jottei näyttelykokelaiden harjatut turkit menisi
aivan sekaisin. Hyvä niin, sillä Fluffysta leivottiin ROP-pentu
kehujen saattelemana! Peppi voisi lainata osan Flyffyn pörröisestä
turkista kylmän talven varalle, nartuilla kun on muutenkin vähän
hennompi karva. Sirot tyttö-cotonit kulkivat kehässä
kauniisti ja valloittavasti. Tuolla mekin ehkä vielä joskus
pyörähdämme. Nyt, vaikkakin näyttelyn nartuista
todennäköisesti suurikokoisimpana, emme nuoren iän puolesta
saaneet osallistua edes pentusarjaan!
"En
saanut en, vaikka minä, säihkyvä timantti, olen kaikista
kaunein cotoni!" (No ainakin ylpein - toimituksen huomio.)
Peppi yltää kurkkimaan keittiönpöydälle. Onhan
se huvittavan näköistä, kun marsun nuuhkimisääntä
muistuttava kirsun tuhina etsiytyy pöydän reunalla tuoksuvan
juustokimpaleen luokse: "Täällä se on jossain, nuuf-nuuf-nuuf!"
Hauska tapa kuuluu kuitenkin nopeasti pois-opittavien mieltymysten joukkoon.
Eilen raukka oli muka niin nälissään (syötyään
jokin aika sitten kuin hevonen), että vinkui ja kerjäsi epätoivoisesti
isännältä ruokaa ja kurkki jatkuvasti pöydälle
kielloista huolimatta. Saa olla melko kova luonto sillä, joka tuommoista
kerjäysnäytelmää jaksaa katsoa heltymättä
nappisilmän tahtoon. Isäntä alkoi heti ymmärtää
pullukoiden koirien omistajia paremmin. "Pappa vaan mässää
ja makustelee minun nenän edessä aivan tahallaan, eikä
anna minulle raukalle, ressukalle, nälkäkuoleman partaalla
riutuvalle, suloiselle, kasvavalle, uskolliselle ja maailman ihanimmalle
pikku pennulle muruakaan!"
Ja heltyihän se.