Kuulumisia lokakuulta, ikää alle 8 kuukautta.

23.10.2004, Lauantai, Heiba daad kaikki, midulla od duha

Alkuviikko oli vielä vauhdikasta cotonin elämää. Viikon kohokohta oli se, kun Peppi kantoi suussaan mammalle postin.

Lisää yllättäviä piirteitä huomattiin, kun Peppi haistoi papan sääressä parin-kolmen sentin mittaisen haavan. Haava oli jo rupinen ja melkein parantunut, mutta silti vainu iski. Peppi tunki tuhisevaa kirsuaan muutaman kerran likelle haavaa ja yritti nuolla sitä. Pikkuinen alkoi heti hoivaamaan. Tai todennäköisemmin haava tuoksui vain mielenkiintoiselta!

Keskiviikkona alkoi painajainen. Kaikki alkoi pienestä röhimisestä ja kakistelusta. Iltaa kohden kakistelu vain yltyi, ja kohta tuli jo vaaleaa limavaahtoa suusta. Tikku tai roska kurkussa? Myrkkyä? Flunssa?

Kakistelu jatkui vaan. Yökkimistä ilmeni viiden-kymmenen minuutin välein. Ruoka ja juoma eivät pysyneet enää kunnolla sisällä. Torstaina soitettiin eläinlääkärille, mutta päätettiin puhelimessa vielä seurata tilannetta ja hoidella Peppiä ohjeiden mukaan. Eli paljon lepoa, lämmintä juotavaa ja yskänlääkettä.

Perjantaina alettiin jo huolestua. Kaikki puklattiin ulos. Röhinä sen kuin yltyi. Eikä asiaa helpottanut yhtään se, että joka ainut aika kaupungin eläinlääkäreille oli buukattu täyteen. Viikonloppu oli edessä, eikä sillloin tunnetusti kukaan ota vastaan, paitsi se päivystävä lääkäri, joka on luultavasti avustamassa lehmän synnytystä silloin kun hätä on suurin.

Uusi tiedustelu Akuuttiin iltapäivällä tuotti meidän onneksemme tulosta! Empaattinen ja äärimmäisen mukava henkilö langan toisessa päässä järjesti asiat siten, että Peppi-raasu otetaan vielä sisään, vaikka henkilökunta kävi ylikierroksilla muutenkin. Peppi kiidätettiin eläinlääkäriasemalle tarkastukseen.

Nuhjuinen cotoni muuttui kuin salamaniskusta kohtalaisen terveeksi cotoniksi. Oksentelu loppui samantien. Hoitopöydällä maistui jopa makupala. Tulehdusarvot eivät olleet hälyttävät. Keuhkot ok. Sydänäänet ok. Ei kuumetta. Kurkunpäässä jotain häikkää. Samoin jonkinmoista nestevajautta oli havaittavissa. Saimme antibiootit ja hyvää yskänlääkettä, tällä kertaa sitä limaa irroittavaa eikä hillitsevää. Diagnoosi: ylempienhengitysteiden infektio.

Astuimme autoon pienessä hämmenyksessä, mutta tietysti onnellisina, koska tärkeintä oli se, että Peppi voi paremmin. Kun ovi lämähti kiinni, alkoi Pepin kakistelu ja oksentelu uudestaan! Mitä ihmeen peliä se tämmöinen on? Leikitään tervettä lääkärillä ja heti alkaa sairastelu, kun päästään takaisin autoon!

Vasta illalla aloimme saada juonesta kiinni. Peppi röhii limaa keuhkoputkista, kakistaa sen suuhun tai lattialle, mutta välittömästi nuolee kaiken takaisin suuhun. Oravanpyörä on valmis. Keuhkoista suuhun tai lattialle, suusta mahalaukkuun, mahalaukusta oksennus lattialle, lattialta takaisin suuhun jne. Isäntäväki onkin varustettu talouspaperirullilla, jotta ehtisimme ennen Peppiä noukkia limat talteen. Eihän siitä muuten tulisi mitään.

Röhinä-oksennuskierre jatkui, kunnes eräs luova ajatus muutti suunnan täysin. Juotimme Pepille lämmintä hunajavettä sekä syötimme pehmennettyjä nappuloita, jonka jälkeen pappa lähti välittömästi pitkälle ulkoreissulle Pepin kanssa, tai paremminkin palloilemaan pihamaastoon. Sievästi ulkona liikkuessa keuhkoputket ilmeisesti laajenivat ratkaisevasti eikä hengitys salpaantunut limasta, kuten oletimmekin. Tällä tavalla voitimme aikaa, ja neste sekä ruoka pääsi imeytymään kunnolla. Ulkona alkoi tuntua siltä, että mikäs tuota nyt muka vaivaa? Terve kuin pukki! Räksyttää naapurillekin kuin mikäkin kyylä-pappa. Peppi otti heti ohjat käsiin, kun huomasi, että nyt mennään hänen ehdoilla ulkona. Pantakaan ei kiristynyt, sillä kurkunpäätä piti varoa erityisesti.

Ehkä lääkkeet vaikuttivat, sillä tänään Peppi on vinkunut leikkiä koko päivän ja on muutenkin terveen oloinen lukuunottamatta harley-davidsonin moottoriääntä muistuttavaa leikkiärinää. Pahin taitaa todellakin olla ohi.

17.10.2004, Sunnuntai, Syyskuvia

Komensin eilen ensimmäistä kertaa isäntää rapsuttamaan minua. Kellahdin selälleni ja haukahdin vaimeasti papalle merkiksi, että nyt rapsutusta, kiitos! (Hauska yhtensattuma, kun tästä kellahtamisesta oli vielä eilen puhetta koirapuistossa Fluffyn omistajien kanssa. Peppi on kuunnellut tarkkana isäntäväen jutustelua.) Olen oppinut muutenkin paljon isäntäväen ehdollistamisesta. He alkavat kehumaan ja miellyttämään minua joka kerta, kun pissaan ulos. Aina kun heittäydyn selälleen kuolleen näköisenä, mamma tai pappa tipauttaa herkkupalan suuhuni kuin mikäkin robotti. Isäntäväki on opetellut jopa keskustelemaan minun kanssa haukkumalla, ja siitäkin ropisee Tassu-keksiä tai muuta namia. Onhan ne aika yksinkertaisia otuksia.

Fluffyn kanssa kirmattiin kuin pienet puput koirapuistossa. Olin leikkien jälkeen niin poikki, että sammuin viiden aikaan iltapäivällä ja nakkelin unta palloon aamuun asti lähes yhtä soittoa. Mamma ja pappa vetkuttelivat sängyssä melkein yhteentoista asti. Pusuttelin isäntäväen naamat märiksi ja valtasin papan tyynyn. Siinä sitten lepäiltiin vielä vähän aikaa, kunnes pisuhätäni huomioitiin. Otin mamman mukaan talutettavaksi aamukävelylle.

Mutta sitten tapahtui jotain kaameaa. Kylppäristä kuului uhkaavia ääniä. Otin tassut alleni. Ei auttanut, pesupäivää vastaan on turha taistella. Olihan viime kerrasta jo kaksi viikkoa. Huopakorvat ja takut avattiin, kynnet leikattiin ja kohta olin valkoisempi kuin Pupu parhaina päivinään. Pesun jälkeen käytiin poseeraamassa koirapuistossa auringonlaskun aikaan.

Poseeraan parkkipaikalla, Hiiviskellään papan kanssa tanskandoggien selustaan, Kiva juosta vapaana!, Auringonlaskun aikaan

16.10.2004, Lauantai, Vartioimisvietistäni ja vähän muustakin

Minusta on tullut jo iso tyttö. En ole enää pikkuruinen pentu, vaan olen ottanut tehtäväkseni vartioida meidän kotiamme.

Cotonithan ovat ns. varoittavarotu ja ilmoittavat kyllä yleensä isäntäväelle, kun joku on tulossa vierailulle. Peppi ilmoittaa yleensä postin tulemisesta isäntäväkeä vaimealla varoitushaukulla, ja jos liipaisin on herkässä, innostutaan vähän enemmän. Joskus muristaan vaimeasti jopa rappukäytävästä kuuluville vieraille askeleille. Naapurien seuraaminen on jossain määrin yhteydessä tekemisen puutteeseen. Normaalit aamut ovat Pepin mielestä liian rauhallisia, jolloin aikaa riittää omaan puuhasteluun, kuten vartioimiseen. Iltaisin kyllä tekemistä riittää muutenkin. Viime viikonloppuna oli huvittavaa seurata vierestä, kun Peppi hoksasi mummolassa kiivetä ikkunalaudalle ja alkaa jämynä seurata ulkomaailman tapahtumia. "Murrrr, mamma, tuolla on joku tunkeilija, murrrrr, mamma tule nyt katsomaan, murrrr." Mammaa ja mummoa lähinnä huvitti pikkucotonin päähänpisto.

Onko olemassa sellaista cotonia, tai koiraa ylipäänsä, joka ei ilmoittaisi vieraista äänistä laumallensa? Todelliseksi ongelmaksi tämä muodostuu vasta sitten, jos koira ei lopeta haukkumistaan tai alkaa käyttäytyä pelokkaan aggressiivisesti. Kaikkea kun ei käytännössä voi oppia merkityksettömäksi pentuaikana, kuten pimeällä pihalla vastaantulevia ihmishahmoja. Pohjolan valoisan kesän lapsena Peppi ei ole pimeää aikaa edes kokenut vasta kun viime kuukausina. Meillä on vielä paljon totuttelemista pimeällä kulkemisessa.

Eikä koira ole mikään täysin muokattava vahanukke, vietinmukaisen käyttäytymismallin ja oppimisen kautta saavutetun käyttäytymismallin raja tulee jossain vastaan. Jos oma koira on kuin seinähullu, on helppo vedota vahvaan viettiin. Jos koira on lauhkea kuin lammas, on mukava ajatella, että kasvatustyö on onnistunut enemmän kuin hyvin. Silti jokainen koira on jo luonnostaan erilainen ja myös kasvatuksella on selkeästi osoitettu olevan vaikutusta koiran käyttäytymiseen. Eikä mitenkään vähäisimpänä huomiona: jokaisen koiran kohdalle sattuu kasvattajasta riippumattomia, satunnaisia "traumatisoivia" tekijöitä. Auton tööttäys korvan juuressa ei ole välttämättä mikään positiivinen viesti koiralle. Tai uudenvuoden pommin räjähtäminen haukun nenän edessä, jota todistimme Espanjan reissulla vuosi sitten. Eikä ole olemassa universaalia kasvatusmetodia, jota noudattamalla jokaisesta koirasta saadaan ihmisten elämänpiiriin sopiva kiltti hauva. On ohjeita, jotka toimivat koirapopulaatiossa keskimääräisesti jokseenkin hyvin, mutta silti jokainen koira on oma yksilö omassa ainutkertaisessa ympäristössään. Koiran kanssa on opittava elämään ja siinä onnistuessaan täytyy olla luova. Ihmisten syyllistäminen on usein turhaa ja aiheuttaa vain eripuraa, tärkeintä on yrittää parhaansa ja ottaa asioista selvää.

Tämmöisiä "syvällisempiä" asioita tuli mieleen näin launtai-päivän ratoksi. Ei niinkään siksi, että meillä olisi erityisiä ongelmia Pepin kanssa, vaikka useinhan juuri ongelmat pakottavat miettimään asioita enemmän.

Sitten takaisin arkeen. Isäntäväki jo odottelee päivää, milloin minulla alkaa "ne päivät" eli juoksut. Mamma on suunnitellut minulle joitain pitsiröyhelöpöksyjä. Minä en kyllä röyhelöistä ja tyttöjen jutuista oikein välitä, mutta antaapa tuon mamman suunnitella. Pöksyt kuulemma suojaavat sitten sohvaa ja sänkyä, etten likaa niitä. Pöksyjen pitää kuitenkin olla sen verran löysät, että pystyn putsaamaan itseni tai muuten saattaa tulla tulehduksia. Mutta hei, ei minulla vielä ole alkanut juoksut, joten vielä saan olla pentu ja käyttäytyä miten huvittaa!

8.10.2004, Perjantai, Irtotassut

Isäntä veti kuumehoureissaan pörröiset villasukat jalkaan ja siitähän Peppi riemastui: "Papallakin on tassut!" Alkoi samantien papan uusien tassujen kipukynnyksen koettelu uteliailla hampailla. Aina kun joku vetää sukkia jalkaan, on Peppi kiskomassa toisesta päästä minkä jaksaa. Kun sukka on vedetty jalkaan kokonaan, katsoo neiti hölmistyneenä, että "jaa, se olikin vain sukka". Vetonaru muuttuu mystisesti sukaksi.

Masennuksesta tai sen näyttelemisestä on tullut yhtäkkiä Pepin valttikortti, yksi ässä lisää turkkiin. Aamutouhujen kiireessäkin pitäisi olla leikkimässä sukkahousuilla ja heittelemässä palloa tai muuten neiti menee röhnöttämään jonnekin sairaan näköisenä ja pysyy siellä, kunnes alkaa tapahtua. Tänään sukkahousuleikin jälkeen Peppi vajosi takaisin maan alle noin kolmessa sekunnissa. Olemme totuttaneet cotonimme liian hyvälle. Kesällä aikaa riitti Pepille käytännössä koko ajan, mutta nyt koulun ja töitten myötä on vain sitä "laatuaikaa". Onneksi on koirapuistot ja Ransu.

4.10.2004, Maanantai, Näyttelytunnelmia

Kävimme Oulun koiranäyttelyssä haistelemassa tunnelmaa ja kannustamassa Pepin kavereita. Pepillä oli näyttelyssä tosi kivaa, vaikka ketjun kiristymistä seuraavat kakistukset ja kurkkuäänet hidastivat menoa jonkin verran. Kaikkia koiria olisi pitänyt tervehtiä kuin vanhaa perhetuttua, eikä leikkimäänkään päästy vasta kun esiintymiskierroksen jälkeen, jottei näyttelykokelaiden harjatut turkit menisi aivan sekaisin. Hyvä niin, sillä Fluffysta leivottiin ROP-pentu kehujen saattelemana! Peppi voisi lainata osan Flyffyn pörröisestä turkista kylmän talven varalle, nartuilla kun on muutenkin vähän hennompi karva. Sirot tyttö-cotonit kulkivat kehässä kauniisti ja valloittavasti. Tuolla mekin ehkä vielä joskus pyörähdämme. Nyt, vaikkakin näyttelyn nartuista todennäköisesti suurikokoisimpana, emme nuoren iän puolesta saaneet osallistua edes pentusarjaan!

"En saanut en, vaikka minä, säihkyvä timantti, olen kaikista kaunein cotoni!" (No ainakin ylpein - toimituksen huomio.)

Peppi yltää kurkkimaan keittiönpöydälle. Onhan se huvittavan näköistä, kun marsun nuuhkimisääntä muistuttava kirsun tuhina etsiytyy pöydän reunalla tuoksuvan juustokimpaleen luokse: "Täällä se on jossain, nuuf-nuuf-nuuf!" Hauska tapa kuuluu kuitenkin nopeasti pois-opittavien mieltymysten joukkoon. Eilen raukka oli muka niin nälissään (syötyään jokin aika sitten kuin hevonen), että vinkui ja kerjäsi epätoivoisesti isännältä ruokaa ja kurkki jatkuvasti pöydälle kielloista huolimatta. Saa olla melko kova luonto sillä, joka tuommoista kerjäysnäytelmää jaksaa katsoa heltymättä nappisilmän tahtoon. Isäntä alkoi heti ymmärtää pullukoiden koirien omistajia paremmin. "Pappa vaan mässää ja makustelee minun nenän edessä aivan tahallaan, eikä anna minulle raukalle, ressukalle, nälkäkuoleman partaalla riutuvalle, suloiselle, kasvavalle, uskolliselle ja maailman ihanimmalle pikku pennulle muruakaan!"

Ja heltyihän se.