Kuulumisia marraskuulta, ikää alle 9 kuukautta.

24-27.11.2004, Keskiviikko ja lauantai, 'Miljoona, miljoona, miljoona takkua'

Tänään on pesupäivä. Minun vatsanalus on kuulemma täynnä takkuhuopaa. Pesun jälkeen puhtaasta turkista takut lähteävät helpommin, joten isäntäväki aikoo tänä iltana ottaa kunnon takkupesumaratoonin. Minä aion kapinoida vastaan. Minulla on oma tahto ja voimakas sellainen.

Mintun takapihalla on hauska pusikko, jonne on kiva mennä leikkimään. Tänään minua potkaisi onni oikein kunnolla, kun löysin kyseisestä pensaasta jonkun karvakuonon kätkön. Joku mokoma oli kuvitellut piilottaneensa herkkunsa hyvinkin, mutta minäpäs olin etevämpi ja löysin sen! Jouduin jättämään herkun piiloon, kun mamma pakotti lähtemään sisälle. Iltapäivällä sitten käveleskeltiin papan kanssa pihamaastossa ilman valjaita. Karkasin heti kätkölleni Mintun takapihalle ja aloitin lempileikkini. "Pappa, lällälläää, etpäs saa mua kiinni! Miepä syön jotain, mitä en saisi, lällällää!" Ja lopun voittekin arvata. Pappa suuttui aika lailla minun tempaukselle ja sisällehän sitä lähdettiin aika nopeasti. Siis sitten kun minut ja "oravanpää" saatiin lopulta kiinni.

Mamma suunnittelee laittavansa minut tokoon eli tottelevaisuuskouluun. Miksihän?!? Minähän tottelen hyvin. Aina silloin, kun ei ole parempaa tekemistä, tulen luo käskystä ja seuraan, mutta isäntäväen mielestä olen liian valikoiva tottelemisen suhteen.

Minusta tulee muuten isona tassuterapeutti! Tai sellainen minä kai olen jo?! Vai oliko se sittenkin tassuterroristi?

Televisiosta kuuluu ovikellon ääni. Peppi tallustelee muina miehinä kohti parvekkeen ovea, mutta jähmettyy puolessa välissä huuli pyöreänä ihmettelemään. "Siis hetkinen, kuka on tulossa meille ja mistä?" Tassuterapeutti työssään. Toinen tassuterapeutti, poikaystäväni Ransu, näytti parasta osaamistaan perjantaina.

Peppi ja Minttu, Peppi takkujen selvityksessä

13.11.2004, Lauantai, Nenäpunkkia, snuuf-röf-snuuf-röh

Sadetakki viikattiin kaappiin, koska yksi hippaleikki takki päällä johtaa kolmen tunnin mittaiseen takkujen selvittelyyn. Höh! Minä kun niin halusin leikkiä vampyyria.

En parantunutkaan flunssaisista oireistani täysin antibiooteilla ja levolla, pieni röhkiminen alkoi uudestaan ja tällä kertaa eläinlääkäri antoi Strongholdia nenäpunkkien karkottamiseen. Ne pikkuiset kutiavat pirulaiset olivat muuttaneet kuonooni asustelemaan. Aiemmat oireetkin olivat todennäköisesti punkin tekosia. Ei hyvä. Tai siis hyvä, jos vihdoinkin alkaa syy valjeta. Oloni on muuten tosi hyvä, mitä nyt hyvin harvakseltaan pärskin punkin raatoja tuuletuskanavani tieltä pöpelikköön. Jos eläinlääkäri on tällä kertaa oikeassa, eli kyseessä oli todellakin nenäpunkki, jotka ovat kuolleita joka sorkka tällä hetkellä, saan taas tavata kavereitani ilman vaaraa tartunnasta. Huomenna olisi koko kulmakunnan cotoneiden vapaa telmimistapaaminen, josta en haluaisi jäädä pois mistään hinnasta! Kunpa mamma ja pappa nyt suostuisivat, en jaksa enää odottaa.

En jaksanut odottaa. Pappa sai tarpeekseen minun oikuista ja tänään paistettiin sitten särkeä ihan tosissaan. Tulimme kävelyltä, ja minä tapani mukaan löin jarrut tiskiin kotipihalla. Katsoin päättäväisesti pikku-Mintun parvekkeelle ja odotin. "Tule, tule nyt!", örisi pappa, mutta minähän en aina vaan tottele ja tottele. Nyt tanssitaan Pepin pillin mukaan, päätin. Jostain syystä pappa jähmettyi paikalleen!? Siinä me jökötimme kuin kaksi jääpuikkoa, kaksi höyryävää jääpuikkoa pihalampun hämärässä. Odottavan aika on pitkä. Meni minuutti, toinen, viides, kahdeksas...eikä mitään tapahtunut. Seistä kahdeksan minuuttia yksillä tassun askelmilla on niin pitkä aika cotonille, ettei kukaan voi sanoa minulle enää edes leikillään, että olen adhd-pentu. Tassutelin kotiovelle ja piipitin papalle, että sano nyt sinäkin jotain. En minä haluakaan olla johtaja - vielä.

Joulu lähestyy.

5.11.2004, Perjantai, Kivoja juttuja

Tänään ulkoilin ensimmäistä kertaa sadetakki päälläni. Välillä yritin repiä sitä pois, mutta unohdin sen kuitenkin aika nopeasti, eikä se hidastanut menoani ollenkaan. Vastaantulevat ihmiset olivat aamulla erikoisen hyvällä tuulella ja ohittivat minut hymyssäsuin. Mammaakin hymyilytti muita aamuja enemmän. Mamma sanoi, että näytin niin hassulta ja suloiselta uusi takki päälläni. Pieni vampyyri oranssit kaulukset taiteltuina. Olipas muuten kivaa, kun ei tarvinnut muuta kuin vähän tassuja putsata, kun tulimme sisälle.

Isäntäväki on onneksi vihdoin ja viimein antanut luvan tavata toisia koiria. Olin tulla hulluksi jo! Pappa sai yksi päivä pidellä narusta kiinni kun meikätyttö porhalsi ympyränmuotoista cotonrallia niin kuin jossain karusellissa! Eräs päivä juoksin koirapuistossa puoli tuntia yhteen menoon niin kovaa kuin kintuista pääsin. Samaan aikaan täytyi paimentaa kolmea poikakoiraa ympäriltäni, ja väsähdinkin lopulta papan jalkojen juureen. Naapurin Minttu-cotonin kanssa ollaan leikitty jo pari kertaa hippaa kotipihalla. Minttu on vielä niiiin pieni, mutta olen osannut leikkiä tosi nätisti hänen kanssaan. Meiltä molemmilta pääsee aina itku, kun täytyy lähteä kotiin. Meistä tulee varmaan hyvät kaverit, kun asutaan näin lähekkäin.

Mamma on alkanut harjoitella kanssani lenkkeilyä, siis ihan hölkkäämistä. Minä meinaan aina vaan villiintyä aluksi, kun lähdetään juoksemaan. Puren hihnasta ja pompin kuin pupujussi, mutta aika nopeasti tajuan, ettei mamma haluakaan leikkiä minun kanssa köydenvetoa. Yleensä me vielä vain kävellään ja loppumatkasta kokeillaan juoksemista. Olin ihan poikki yhtenä aamuna lenkin jälkeen. On myös todella jännittävää käydä aivan uusissa paikoissa, kaukana kotireviiriltä, kun aiemmin olemme vain lenkkeilleet lyhyempiä matkoja tutuilla teillä. Kunhan minut nyt pikkuhiljaa totutetaan tähän uuteen harrastukseemme, niin voipi olla, että se olen kohta minä joka juoksee edellä ja mamma yrittää pysyä perässä!

1.11.2004, Maanantai, Murrosikäinen pikkupiru karanteenissa

Kymmenen päivää kestänyt lääkekuurini loppui tänään. Yskä on hellittänyt, mutta karanteeni sen kun vaan jatkuu. Flunssa voi tarttua kuulemma vielä viikonkin sairastamisen jälkeen toisiin koiriin. Mälsää tämä yksin kyhjöttäminen! Haluan koirapuistoon leikkimään! Naapuriinkin on muuttanut suloinen cotonivauva enkä pääse tutustumaan häneen.

Mamma ja pappa ovat huomanneet minussa mukamas alkavia murrosiän merkkejä. Kuuloni on muuttunut todella valikoivaksi, enkä tottele enää niin hyvin kuin ennen. Eilen sain hepulin ja juoksin karkuun jäinen koirankakkakikare suussani. Ja olihan minulla hauskaa, kun isäntäväki yritti ottaa minua kiinni, turhaan! Hihii! Aluksi ne tietty yrittivät tehdä vaihtokauppaa kutsumalla minua nakinpalanen kädessä, mutta kakka maistui sillä hetkellä paljon paremmalle. Sitten mamma ja pappa ottivat kolmannen taktiikkansa käyttöön, huikkasivat heiheit, lähtivät mukamas pois ja jättivät minut yksin kikkareineni. Säikähdin tietysti, että nyt laumani jättää minut ja säntäsin perään. Sitten tajusin, että nehän vaan huijaavat, ei ne minua oikeasti uskalla jättää. Ja ei kun takaisin kakan kimppuun! Lopulta kuitenkin jäin nalkkiin, sain torut, ja vapaana juoksemiseni loppui siihen. Eikä se kakka edes ollut niin hyvää, piti vaan saada piruilla peppimäiseen tyyliin.

Eilen illalla tassuni kastuivat astuessani valkoiseen ja kylmään mönjään. Ensin hieman tutkiskelin ja nuuskin että mitähän tämä oikein on. Pappa totesi sen olevan kauan odotettua ensilunta. Lumi on kivaa! Minä ainakin villiinnyin siitä täysin. On tosi hauskaa, kun mamma heittää lumipalloja ja minä voin jahdata niitä.

Eilisen illan mamma ahersi outojen otusten kanssa. Ne ääntelivät hurisevalla murinalla. Niilläkin oli pitkä häntä niin kuin imurilla, mutta siellä hännän päässä oli vielä sellainen ihmeellinen musta möykky. Jos sitä möykkyä painoi, niin otus alkoi ääntelemään. Minä en saanut koskea sen otuksen hännänpäähän, vaikka olisin halunnutkin. Mamma kertoi otusten nimien olevan ompelukone ja saumuri. Outoja nimiä! Kukahan nekin on keksinyt!? Mamma kuulemma ompeli minulle kuratakkia. Tänään mamma sai sen lopulta valmiiksi. Minua kiinnosti lähinnä takin syöminen, enkä millään halunnut laittaa sitä päälleni. Protestoin aluksi vastaan, mutta lopulta takki saatiin päälleni, enkä oikeastaan edes huomannut sitä enää. Aloin kuitenkin ihmettelemään, että mitä tuo isäntäväki tuossa räkättää ja hihisee. Nauravat minulle! Näytin kuulemma ihan Kreivitär Draculalta. Voipi olla, etten hievahdakaan ulkona se kolttu päällä. Onhan se noloa, kun muut koirat näkevät mihin minut on puettu. Mutta toisaalta, mamma lupaili, ettei minua sitten tarvitse pestä niin usein... Hmmm. Harkitsen vielä asiaa.

Peppi ja uusi takki