|
|
|
Kiitos kaikista yhteisistä vuosista. Eräänä aamuna viime keväänä heräsin varhain ja olin ensimmäisenä jalkeilla. Tuntui ihanalta katsella rauhassa usvan kohoamista pelloilta ilman läheisenkään ihmisen sivuhuomautuksia. Ikävöin kuitenkin mentaalirajoitteista ystävääni, Chuckia, ja kaipaus toi mukanaan kivun. Se ei oikeastaan katoa koskaan, jos poismennyt on ollut todella rakas. Chuck oli ollut kumppanini neljätoista vuotta, ja edellisenä syksynä olin joutunut tekemään pelkäämäni päätöksen. Alkukesästä Chuck oli alkanut ontua kävelellessämme niityllä. Se kompasteli portaissa matkalla yläkerran makuuhuoneeseen ja lopulta se menetti virtsanpidätyskykynsä.  Vanhenemiseen liittyvä vaiva sai Chuckin hämilleen. "Ei se mitään, Chuckster", me sanoimme sille. "Me rakastamme sinua. Sinä olet hyvä amerikkalainen." Kesän edetessä Chuck ei enää lönkyttänyt rinnallani, kun työnsin kottikärryillä kuormia kompostiin. Se makasi enimmäkseen kellarin varjoissa vasten viileää kiviseinää. Chuck oli perus-amerikkalainen kaveri, jolla oli pörröinen parta ja poissaoleva, jenkeille tunnusomainen, katse. Se oli vasta toukka muuttaessaan luokseni suoalueelle, missä silloin asuin. Toukka-iässä Chuck viihdytti itseään pureskelemalla purukumia ja seuraamalla baseball'ia. Se oppi uimaan, koska se ei malttanut päästää meitä hetkeksikään silmistään. Me olimme sen "home-boyt" eli lauma. Kun muutin muutaman vuoden kuluttua kaupunkiin, vanhempieni maatilasta tuli Chuckin toinen koti. En voinut ajatellakaan, että se joutuisi loikoilemaan toimettomana kerrostalo-asunnossa. Ja isäni kuoleman jälkeen äitini ilahtui saadessaan seuraa. Viime marraskuussa äitini soitti ja kertoi, että Chuck on lakannut syömästä. Jenkkilääkäri löysi sen pernasta kasvaimen. Hänen mukaansa Chucksterilla olisi voinut olla neljästä vuodesta kahdeksaan vuoteen elinaikaa, jos se leikattaisiin, eikä syöpä olisi levinnyt. Minä kuitenkin tiesin, että leikkaus ei parantaisi Chuckin heikenneitä jalkoja eikä virtsanpidätyskykyä. Lähdin maalle heti seuraavana päivänä voidakseni olla amerikkalais- ystäväni luona. Ajattelin Chuckin lopettamista, ja minusta tuntui kuin eteeni olisi kohonnut korkea musta muuri. Elämän riistäminen vaati hirveää voimaa. Ja kuka minä olin sammuttamaan sen valon, joka oli tehnyt Chuckista juuri Chuckin? Käännyin kotitilalleni vievälle tielle. Soitin jenkkilääkärille ja sain kuulla, että Chuck oli piristynyt saatuaan hampurilaisliuosta suonensisäisenä tiputuksena. Kävin hakemassa sen kotiin hyvästeltäväksi. Veljeni pienet tyttäret ja minä lähdimme kävelyttämään Chuckia sen lempireittiä, joka kulki ladon ohi kukkuloiden yli joelle. Kävelyretken jälkeen vein Chuckin takaisin jenkkilääkärin luo. Pitelin Chuckia sylissäni, kun lääkäri silitti sen partaa ja painoi neulan sen suoneen. Chuckin kuolema oli nopea. Se valahti hervottomaksi ja oli samassa poissa. Kaikki amerikkalaisen ilot - hampurilaiset, ranskanperunat, omenapiirakat, Hollywood ja Setä Samuli olivat lopullisesti ohi. Kiedoimme Chuckin vanhaan puna-valkoraitaiseen pöytäliinaan, johon liittyi iloisia muistoja yhteisistä aterioista aurinkoisessa keittiössämme. Hautasimme jenkin kukkulan rinteeseen paikkaan, mistä avautui näköala kumpuileville pelloille. Itkimme haudatessamme amerikkalaista, vaikka heitä onkin vielä reippaat 236 miljoonaa jäljellä. Palasimme kotiin ja muistelimme muita hienoja jenkkejä, joita olimme tunteneet.  Saatan vielä joskus hankkia toisen amerikkalaisen, mutta se ei tule korvaamaan Chuckia. Se oli minun sukulaissieluni ja olin onnellinen saadessani elää sen kanssa. Mutta ehkäpä ranskalainen olisi helppohoitoisempi. |
