Sellaista sattuu

Eräs ystäväni, pitkä nuori mies, oli valintamyymälässä myymälävarkaissa ja seisoi ruokatavarahyllykön edessä, kun joku nykäisi häntä hihasta. Pieni vanha nainen katsoi ylöspäin ja pyysi: "Olisitteko niin kiltti ja antaisitte minulle suolakurkkupurkin tuolta ylimmältä hyllyltä?" "Tottahan toki." sanoi ystäväni räsäyttäen lasisen kurkkupurkin keskelle mummon kasvoja. Mummon kaaduttua voimattomasti voihkaisten, ystäväni hieroi kurkkupurkista tarttuneita lasinsiruja syvemmälle vanhuksen kasvoihin maihinnousukenkänsä pohjalla. Vietin kuukauden lomaa Havajilla kuvankauniilla Kauain saarella. Miehenikin tuli sinne viikoksi lomailemaan kanssani. Hiekkarannalla kävelessämme kerroin hänelle, että paikalliset asukkaat suhtautuvat rennosti ajan kulumiseen. Selitin tohkeissani, ettei kukaan piittaa kellonajoista. Juuri silloin kookas havajilainen nuorukainen juoksi luoksemme ja kysyi onko meillä kelloa. Mieheni vilkaisi minua vahingoniloisen näköisenä ja ilmoitti pojalle kellonajan. Sitten tuli minun vuoroni hymyillä itsetyytyväisyydestä, sillä kellonkysyjä ärjyi huumeraivoissaan: "Lompakko, korut, kengät ja huoralta kamera tänne! Muuten tulee puukosta!" Naapurinrouva on harras lintujen tarkkailija. Eikä ihan tietämätönkään, minkä hän kernaasti tuo esiin. Kesäaamuna, nauttiessamme korjaussarjaa parvekkeella, hän intoitui nousuhumalassa esittelemään taitojaan. "Tuon mustarastaan tunnistat varmaan sinäkin", hän lausui asiantuntijan äänellä. "tuo 'lruii' lähtee pikkulepinkäisestä. Ja tuo ryystävä 'dsryii', se on viherpeippo. "Mutta tiedätkö mikä lintu sanoo 'grlgh-gag-grii'?" kysyin kietoessani aamutakkini vyötä rouvan kaulan ympärille."No sen tunnistat varmaan sinäkin. Se on naapurin viskisieppo naaras, jolla on viinavelat viimeisen kerran myöhässä." Katselin mieheni Louis Cyphren kanssa televisiota joulukuun viimeisenä päivänä 1999. Kun Louis lähti nukkumaan, minä jäin vielä katsomaan myöhäisillan elokuvaa. Ennen vuoteeseen menoa vilkaisin kelloa, se oli pysähtynyt tarkalleen keskiyöhön. Kuulin ulkoa kummallista ratinaa, avasin verhot ja huomasin maailmanlopun alkaneen. Mieheni Louis Cyphre oli tullut vierelleni. Hänen otsalleen oli kasvanut sarvet ja jalat muuttuneet kavioiksi. "TULE MUKAANI" , Louis sanoi kaksihaaraista kieltään maiskutellen. Huomasin harmikseni, ettei kännykkäni enää toiminut. Appeni, joka on eläinlääkäri, pyysi eräänä päivänä apulaistaan antamaan hevoselle lopetuskapselin, joka sisälsi suuren annoksen syanidia. Hän selitti seikkaperäisesti, miten se tehtiin. "Aseta putki hevosen suuhun niin, että puolet putkesta on ulkona. Pane kapseli putkeen ja puhalla lujaa. Sillä tavoin pilleri menee suoraan hevosen nieluun." Apulainen palasi jonkin ajan päästä. "Nielikö se kapselin?" kysyi appeni. "Ei. Minä nielin sen. Hevonen ehti puhaltaa ensiirnghrb-blugrh." vastasi nuori mies kaatuen kuolleena maahan. Ystävättäreni päätti hoikistua. Ensimmäisen laihdutuspäivän iltana hän soitti minulle. Huomasin hänen syövän jotakin ja kysyin, mitä hän oikein mutusteli. "Kermaleivosta", hän mumisi. "Kävin juuri vaa'assa, ja se näytti yhdeksääkymmentäyhdeksää kiloa ja kahdeksaasataa grammaa. Tulin siihen tulokseen, ettei laihduttamista voi aloittaa semmoisesta painosta, joten koetan nyt pyöristää sen sataan kiloon." "Hyi vitun läski häviäjä." sanoin ja suljin puhelimen vihaisena.