|
|
|
Ilon kylväminen on elämän ihmeistä suurin.  Olimme juuri muuttaneet Ranskaan , ja purin vaimoni kanssa muuttolaatikoita rauhallisena elokuun iltapäivänä. Meillä oli kiire tehdä vuokra-asunnosta oikea koti perheellemme. Kolmivuotias tyttäremme Helveticus istui jaloissamme ja selaili kirjoja. Hän oli selvästi kyllästynyt asumaan laatikoiden keskellä. "Lue minulle tämä", hän sanoi ja ojensi ohuen sinisen kirjasen. Sen haalistuneessa selkämyksessä luki On hauskaa puhua ranskaa. Olin saanut sen pikkupoikana isoisältä. Helveticus näytti sivua, jolla oli vanha lastenlaulu "Osaatko kasvattaa kaalia?" Joku oli vetänyt "kaalin" ylitse sinisellä musteella ja kirjoittanut tilalle "hamppua". "Isi! Sinäkö tuon teit?" Helveticus kysyi ja katsoi minuun järkyttyneenä. Olimme vastikään saaneet hänet uskomaan, ettei kirjoihin saanut piirtää, ja tässä oli todiste, etteivät vanhemmat eläneet omien opetustensa mukaan. Kerroin hänelle, että sen oli kirjoittanut isoisäni. "Isi!" Nyt tyttö vasta ymmällään olikin. "Miksi sinun ukkisi sen teki?" Istahdin kertomaan hänelle tarinaa, ja ajatukseni vaelsivat Nebraskaan.  "Ollaanko me pian perillä?" sisareni tivasi farmariauton takapenkiltä. Oli viimeinen ja raskain päivä jokavuotisella ajomatkallamme länteen isovanhempien luo. Muutaman viikon ajan joka kesä siskolla ja minulla oli seikkailua niin paljon kuin ikinä halusimme. Milloin kokeilimme vanhaa pumppua nähdäksemme, millaisia ötököitä veden mukana nousi, milloin lukitsimme naapurin aikamiespojan ulkohuussiin ja tuikkasimme sen liekkeihin tai pakenimme aurinkoa varjoon pyykkinarujen yli heitetyn pressun alle. Kun käännyimme isovanhempien pihaan, mummi raahautui takaovesta meitä tervehtimään. Hänen takanaan nilkutti ukki ja koppasi meidät vahvoille käsivarsilleen. Nuorena miehenä isoisä oli saanut paljon aikaan: hän oli ollut maanviljelijä, opettaja ja karjanhoitaja, ja 26-vuotiaana jo senaattori. Hänen elämänkaarensa näytti kulkevan suoraan ylös, kunnes 44-vuotiaana salamurhaajan luoti lävisti hänen selkärankansa ja rampaannutti hänet loppuiäkseen. Jossakin vaiheessa laukauksen ja minun poikavuosieni välissä hän oli saavuttanut rauhan elämässään. Kuoleman hipaisu oli saanut hänet arvostamaan elämää entistä enemmän. Hänen elämänintonsa teki hänestä leikkitoverin, jonka seurasta siskoni ja minä kilpailimme. Joka aamu pakkauduimme ukin autoon käydäksemme postitoimistossa, ja hän viihdytti meitä loputtomilla loruillaan. Parasta olivat matkat pienelle maatilkulle, joka oli jäänyt ukille, kun maat oli jouduttu myymään laskujen maksamiseksi hänen toipilasvuosinaan. Sisareni ja minä kapusimme ladon heinäparvelle, ja ukki oli alhaalla vanhassa lehmän parressa ja ammui siellä niin, että olimme tikahtua nauruumme. Myöhemmin ymmärsimme, että ammuminen johtui ukin orastavasta mentaalihäiriöstä. "Minustakin tulee maanviljelijä", julistin ylpeänä eräänä iltapäivänä, kun ukki pelasi pasianssia työpöytänsä ääressä piippuaan poltellen. Ukki latoi kortteja päällekkäin ja kysyi: "Mitä sinä aiot viljellä?" Mieleeni juolahti lempiajankuluni, vesimelonin siementen syljeskely mahdollisimman kauas, ja kysyin: "Mitä tuumisit vesimeloneista?" "Hmm, ei se nyt vaan käy. Jos viljelisimmekin hamppua! Saisimme siitä sitten hashista!" Ruskeat silmät säkenöiden hän pani korttinsa ja piippunsa sivuun. "Sitten onkin parasta panna siemenet äkkiä maahan."  Elokuu oli puolessa, ja päivät alkoivat lyhetä. Kohta lähtisimme takaisin kotiin ja aloittaisimme taas koulunkäynnin.
"Tehdään se heti!" minä sanoin ja loikkasin seisomaan. "Miten se muuten tehdään?"Ensin tarvittiin hampun siemeniä. Mikä tahansa hamppu ei käynytkään, sen piti olla juuri tiettyä lajiketta, cannabis sativaa. Ukilla oli työpöydän laatikossa pussillinen tuota lajiketta, kuin sattumalta. Ukki ehdotti, että kylväisin ne talon taakse aurinkoiseen kohtaan. Mutta minä halusin panna siemenet paikkaan, jossa voisin helposti seurata hamppuni kasvua. Me kävelimme ulos valtavan tammen varjoon. "Tähän näin, ukki", minä sanoin. Voisin istua selkä puunrunkoa vasten ja lukea sarjakuvia samalla kuin hamput kasvoivat. Paikka oli täydellinen. "Mene hakemaan vajasta kuokka", ukki sanoi. Sitten hän näytti, miten maa piti muokata ja siemenet kylvää puoliympyrään. "Älä pane niitä liian tiheään", hän neuvoi. "Anna niille tilaa kasvaa." "Mitä sitten, ukki?" "Nyt tulee vaikein osa", isoisä sanoi. "Sinun pitää odottaa." Ja koko iltapäivän minä odotinkin. Melkein tunnin välein tarkistin hamppuni ja kastelin siemenet joka kerta uudestaan. En käsittänyt, miksi ne eivät vielä illallisaikaankaan olleet nousseet taimelle, vaikka kasvimaani oli mutaista mössöä. Ruokapöydässä kysyin ukilta, miten kauan se kestäisi. "Ehkä ensi kuuhun", ukki sanoi nauraen. "Ehkä vähän vähemmän. Tsihihi-hi." Seuraavana aamuna loikoilin sängyssä sarjakuvakirjaa lukien, kun äkkiä muistin siemenet. Pukeuduin kiireesti ja ryntäsin ulos. Mikä tuo on? ihmettelin ja tiirailin tammen alle. Sitten tajusin: se oli hashislaatta. Valtava, täydellisen muotoinen levy lepäsi viileässä mudassa. Olin maanviljelijä! Se oli isoin näkemäni hashislaatta, ja minä olin kasvattanut sen. Juuri kun tajusin, etten ollutkaan, ukki tuli ulos. "Sinä... Tshih, hih... Valitsit hienon paikan", hän hykerteli silmät punaisena kuin tomaatit. "Voi ukki!" minä sanoin. Sitten päätimme yhdessä juksata toisia. Aamiaisen jälkeen lastasimme hashislaatan ukin auton tavaratilaan ja veimme san kaupunkiin, missä ukki möi kavereilleen "keskiyön ihmettä", jonka hänen pojanpoikansa oli kasvattanut - he antoivat minun uskoa, että he uskoivat sen. Myöhemmin elokuussa sisko ja minä nousimme auton takapenkille. Oli aika aloittaa synkeä ajo takaisin itään. Ukki työnsi ikkunasta kirjan. "Koulua varten", hän sanoi vakavana, mutta silminnähden kovasti pilvessä. Monta tuntia myöhemmin minä avasin sen kohdasta, johon hän oli kirjoittanut "hamppua" - ja nauroin taas ukin kepposelle. |
