Vuosi

ensimmäinen vuodenaika

Mies juoksee pitkin lumenpeittämää tietä, kello lähenee kahta, on yö. Yhtäkkiä auton valot halkaisevat hämärän, mies miettii: onko täällä muitakin hulluja, yöllä kulkevia, mutta joutuu toteamaan, ettei niin ole; autossa on securitaksen tarrat. Kysymykset, kuka lienee mies autossa, mitä tuumii hän minusta, askarruttavat miehen mieltä. Tekeekö ilmoituksen oudosta hiippailijasta arkiyönä vai miettiikö nykynuorison omituisuutta. Vai onko itsekin nuori, kuten eräs toinen - tai kenties sama - jonka mies on eräänä iltana esson baarissa nähnyt. Jos oli, mitä lienee ajatellut, ammattikoulusta tippunutta nuorta sosiaalipummia vai firmaa pyörittävää lukiolaista. Tämä ajatus siirtää hänen ajatuksensa omaan elämään, jossa yritys on vielä perustamatta, vaikka muutama asiakas on jo tiedossa, rohkeusko ei riitä vai jokin muu

toinen vuodenaika

Mies lähenee siltaa, joka ylittää vanhan kanavan, ja miettii rohkeutta edelleen: mitä on rohkeus - onko se ruumiillista, fyysistä vai henkistä, aineetonta - tulee tulokseen ja kokeilee. Hyppää sillan kaiteelle ja juoksee sitä myöten veden yli, kevätauringon heijastuessa vedestä ja vanhan miehen ja koiran katsellessa, heidät huomattuaan mies häpeää ja koettaa ajatella vanhan miehen tavoin; onko omituista juosta sillan kaidetta pitkin aamulla kello neljä, Vastaus on välttämättä kyllä, mutta se on vanhan miehen, nuoruutensa kautta elämän kokevan miehen ajatus. Ei saa unohtaa kahta muuta todistajaa, koiraa, joka tuskin korvaansa lotkauttaa ja miestä, nuorta miestä joka uskoo rohkeuteen sekä fyysiseen että henkiseen.

kolmas vuodenaika

Mies, sateen kastelema, lähenee rantapolkua, on yhä valoisaa, sillä on kesä, keskikesä. Mies miettii, minne on matkalla, kohti porvarillista elämää, vai ulkoilmassa asuvaa. Harmittaa, että on vain yksi elämä joten molempia on vaikea toteuttaa; Mies tuntee vain yhden ratkaisun, se on arpa; lottovoitto josta mies haaveilee. Hän vajoaa ajatuksiinsa, haaveisiinsa, eikä huomaa keskenkasvuisten tyttöjen joukkoa, kolmea lomalaista. Hän huomaa heidät vasta metrin päässä, ei kerkeä väistää. Mutistessaan anteeksipyyntöä miettii mitä tekemistä pikkutytöillä on ulkona tähän aikaan illasta, vilkaisee kelloaan ja toteaa ettei olekaan myöhä, vaan raskas päivä takana. Miettii pitävätkö tytöt häntä outona, vai luulevatko juopuneeksi, narkkariksi. Ei, hän ei usko sitä, mutta miettii miltä juovuksissa olo tuntuu, onko se mukavaa vai vain turruttavaa. Hän päättää kuitenkin olla kokeilematta, vaikka alkoonkin on jo avaimet taskussa, toista päivää jo.

neljäs tai ensimmäinen

Mies huomaa hahmon lähenevän, kuvittelee sen kauniiksi ilmestykseksi, haaveilee. Hahmo tarkentuu katulampun alla, osoittautuu mummeliksi, mummeliksi sauvoineen. Mies miettii miten maailma muuttuu, hänenkin aikanaan kuva perusmummosta on muuttunut paljon - hiljaisesta aamuvirkusta sporttiseen sauvakävelijä discoilijaan. Se kuvastanee aikaa, aikaa joka muuttaa - ei vain henkilöitä, vaan ihmisiä, kaikkea mitä on, ja suurta osaa olemattomastakin, hän tuumii, ja miettii millainen kuva nuorilla on vanhoista papoista sitten seuraavan vuosisadan lopulla, kun hän uskoo olevansa vanha. Hän uskoo, että hänen polvensa elää pitkään - ei kirjaimellisesti, sillä ihmiseenkin on varaosia - jos vain eivät kuole. Hän aikoo olla kuolematta, elää.

Tämä novelli on kirjoitettu 1999-04-07
Lauri Raittila lr@iki.fi