|
| TSR valmistajana on yleisemmin tunnettu roolipelivalmistajana, mutta he julkaisivat aikoinaan useita strategiapelejä. Tosin suurin osa niistäkin oli vanhan SPIn peruja, mutta toki originaaliakin materiaalia työstettiin ja muutamia niistä on jopa noteerattu. Tunnetuin taitaa olla Hunt for Red October-peli, joka myi varmaankin hyvin juuri sen aikaisen Tom Clancyn samannimisen bestseller kirjan vuoksi. Samaan, mutta hieman viritettyyn systeemiin perustuu A Line in the Sand-strategia/diplomatiapeli. Ison paketin sisältä löytyvät pahviset yksiköt, jotka pidetään jalustan avulla pystyasennossa, yksiköiden vaurioita merkitsemaan tulevat pahlipukkeet ja erilaisia toimintoja varten lukuisa joukko pahvisia merkkejä. Pelilauta on ihan toimiva, mutta tosin kärsii hieman ahtauden tunnusta kun Israelin joukkoja asetellaan laudalle. Ulkoasu on kuitenkin kunnossa. Mukana muiden puitteiden lisäksi tulevat säännöt peruspeliin ja diplomatia-varianttiin. |
|
|
A Line in the Sand kaksinpelinä on melkoisen tuskastuttava
peli. Taistelusysteemi ei ole parhaasta päästä, sillä ainoastaan hyökkäävä
osasto saa tehdä jotain eli vastustaja ei heitä noppaa ollenkaan vaan on
vastaanottavana osapuolena, joka pystyy sitten omalla vuorollaan hyökkäämään
vastustajan kimppuun. Maajoukkoja on onneksi ihan kiitettävästi erilaisia eli
panssarit, moottorisoidut joukot ja jalkaväki ja muutama muu variantti
näihin. Lentokoneet on erotettu toimimaan omalla sarallaan ja niillä voi
myös vaurioittaa maajoukkoja, mutta koskaan ei lopullisesti. Systeemi voisi
toimia paremminkin, mutta kyllä taisteluissa saadaan eroja aikaiseksi ihan
riittävän hyvin. Peruspeliä voidaan pelata kaksinpelinä tai monen pelaajan
versiona, joista monenpelaajan versio on hieman mielenkiintoisempi kuin
kahden pelattava. Peli kulkee siten, että kaikki pelaajat ottavat sokkona
itselleen vuoronumeron ja sitten pelikierrokset alkavat siinä järjestyksessä
minkä numeron pelaaja sai. Näin jatketaan kunnes voittoehdot on toteutettu
tai vastustaja on tuhottu. Huomattava parannus peliin onkin sitten diplomatiapeli. Kaikki peliin osallistuvat puolet on lueteltu pelissä ja niitä ovat USA & liittolaiset, Irak & Yemen, Kiihko-Arabit (Volatile Arabs), Maltilliset Arabit (moderate Arabs), Iran ja Israel. Kaikilla mailla on pelin alussa kolme eri poliittista agendaa, joista valitaan yksi (joko tarkoituksellisesti tai satunnaisesti). Vaihtoehtoja on aina kolme, joissa on ihan mielenkiintoisia vaihtoehtoja. Irakin sodasta 1990-luvun alkupuolella on kysymys ja etenkin irakin pelaaja joutuu suunnittelemaan aika tarkasti liikkeensä ellei hänelle ilmaannu yllättävää tukea naapurimaista. Yhdysvaltoihin ei ole luottamista. Diplomatiapelissä pelataan kuitenkin perussäännöillä kaikki liikkumiset ja taistelut, mutta sitten pelaajilla on mahdollisuuksia tiettyjä asioita tekemällä (puheita YK:ssa tai solvaamalla vihollismaata radiopuheessa jne). Näillä vaihtoehdoilla manipuloidaan kahta eri arvoa eli Jihad ja War Fever-taulukoita. Jihad-arvo aiheuttaa kansan liikehdintää, jolloin arvon ollessa nolla joutuvat Kiihko-arabit vallankumouksen kouriin ja saattavat lipsahtaa Rauhallisten Arabien leiriin ja arvon ollessa kymmenen on Maltillisten Arabien vuoro. War Fever taulukko taas toimii Yhdysvaltain ja liittolaisten kiinnostuksen osoittimena aluetta kohtaan. Jos arvo kohoaa kymmeneen voi Yhdysvallat julistaa sodan irakia (tai ketä tahansa vastustajaa kohtaan) vastaan. Arvon käydessä kakkosessa voi Yhdysvallat tuoda jo joukkojaan alueelle, mutta ei voi osallistua aseellisiin selkkauksiin niillä ellei vihollinen satu tekemään erhettä ja tee tekoa, joka tuo USA:n suoraan sotaan mukaan. Diplomatiapuoli pelissä toimii lähinnä kirjeperiaatteella eli sivussa käytäviä keskusteluja ei sallita. Ainoa todellinen kanssakäynti käydään eri maiden diplomatiapusseihin laitettavien kirjeiden muodossa. Ihan näppärä keino, etenkin jos joku osapuoli bluffaa aivan järkyttävällä tavalla ja valehtelee oman agendansa muille. Molemmissa pelityypeissä pelataan kaksitoista kierrosta, jonka jälkeen katsotaan kuka pelaaja on saanut täytettyä voittoehtonsa ja voittajat julkistetaan. Diplomatiapeliin tarvitaan kuusi pelaajaa, joten se voi olla pienoinen ongelma. Peruspeliin riittää jo kaksi pelaajaa. |
|
| Peli on oikein hauska diplomatiapeliä pelatessa ja peruspeliäkin kannattaa kokeilla ihan vaan oppiakseen miten peli kulkee. Kovin vaikea systeemi siis ei ole. Ainoa todella huono puoli tässäkin pelissä on se seikka, että peliä ei ole saatavan juuri mistään. Pelkästään jo ihan maittavasta, ja tällä hetkellä ajankohtaisen Irakin kysymyksen ollessa pinnalla, diplomatipelistä saa irti uskomattoman kasan tunnelmaa. Yhdysvaltoja pelatessa yritykset puhua YK:ssa osoittautuivat todella tuskallisiksi ja Irakin pelaajalla oli täysi työ yrittää pitää Yhdysvallat kotopuolessa. Näkökulmia peli varmasti avaa ja poliittisen toiminnan simulointi noudattaa jotenkin järkevän oloista tasoa. Ihan jännä peli, jota voin suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita diplomatiapeleistä ja edes pikkuriikkisen strategiasta. Pelin voi pelata ihan parissa tunnissakin, mutta kunnon otteluun meneekin sitten hieman pitempään ellei pelissä jaettavien poliittisten agendojen suunta ole monella pelaajalla sama. Hieno peli! |
|
