Luku 5. Kansalaissota ruotsinkielisessä kirjallisuudessa

Sisällys

5.1. Bertel Gripenberg (1878-1947)
5.2. Runar Schildt (1888-1925)
5.3. Jarl Hemmer (1893-1944)

1900- ja 1920-lukujen välistä aikaa leimasivat ulkoiset ja sisäiset levottomuudet: epävarma maailmanpoliittinen tilanne, venäläistämispyrkimykset Suomessa, vallankumous Venäjällä ja kipeä kansan kahtiajako, joka huipentui vuoden 1918 kansalaissotaan. Näihin levottomuuksiin reagoitiin monin eri tavoin: suomenkielisellä puolella harrastettiin kriittistä kansankuvausta, ruotsinkielisellä puolellakin kansankuvausta oli mutta siellä se oli vain sivustakatsojan roolissa. Sen sijaan merkittävään rooliin nousi kaksi ryhmää, Euterpe-lehden piiri ja dagdrivare-ryhmä - molempien jäsenet suhtautuivat passiivisesti yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Clas Zilliacus ilmaisee saman asian hauskasti viitaten jo 20-lukuunkin: “Man drev dag och sedan skrev man modernistiska lyrik.” [Zilliacus 2000, 14.]

Kansalaissotaa käsiteltiin kuitenkin molempien kieliryhmien kirjallisuudessa heti sodan päätyttyä. Näin vuoden 2001 näkökulmasta tuntuu yllättävältä, että kohta sodan jälkeen ilmestyi useita teoksia, joista osa käsitteli sodan tapahtumia ja sen loppuselvityksiä hyvinkin kriittisesti. Suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa kantaa ottivat mm. Bertel Gripenberg, Arvid Mörne, Runar Schildt ja Jarl Hemmer. Useat suomenruotsalaiset kannattivat valkoisia, mutta oli myös niitä, joiden sympatiat olivat työläisten puolella. Heihin kuului mm. Arvid Mörne, joka toimi aktiivisesti sosiaalisen eriarvoisuuden poistamiseksi. Hän ei kuitenkaan kannattanut aseellista vallankumousta ja erosi työväenliikkeestä pettyneenä sen toimintaan. (Kunnas 1976, 69-71.)

Ruotsinkielisellä puolella kirjallisuudessa vaikuttivat jo mainitut Euterpe-lehden ympärille kokoontuneet (lehti ilmestyi vuosina 1902-05, sen työtä jatkoi Argus-lehti, myöhemmin Nya Argus, vuonna 1908) ja 1910-luvun ns. dagdrivare-ryhmä. Euterpen piiriin kuuluivat mm. Bertel Gripenberg ja Emil Zilliacus. Euterpelaiset eivät välittäneet politiikasta tai yhteiskunnallisista ongelmista. He ihailivat dekadenssia (erityisesti Oscar Wildea) ja Nietzscheä. [Koli 1999a, 88-89.] Dagdrivare-ryhmästä löytyy paljon samankaltaisia piirteitä. Heidän elinpiirinään oli elämää sykkivä kaupunki, jonka kaduilla nämä flanöörit kuljeksivat. Kuva dagdrivareista on jossain määrin ristiriitainen: toisaalta he olivat dekadentteja ja pinnallisia elämännautiskelijoita, toisaalta he kokivat elämän tarkoituksettomaksi ja tunsivat itsensä ulkopuolisiksi. [Koli 1999b, 191-193.] Dagdrivareihin luetaan mm. Runar Schildt, joka tosin yritti irrottautua liikkeen piiristä [Laitinen 1997, 303].

Kirjallisuudessa erottuu kaksi erilaista tapaa lähestyä kansalaissotaa: ideologinen, jossa ylistettiin sankaritekoja, kunnioitettiin marttyyreja ja tuomittiin vastustajat, ja toisaalta humaani ja analyyttinen, jossa etsittiin tapahtumille sosiaalisia, psykologisia ja yleisinhimillisiä selityksiä. Sekä suomenkielisessä että ruotsinkielisessä kansalaissotaa käsittelevässä kirjallisuudessa viitataan vuosien 1808-09 Suomen sotaan ja Runebergiin. Johan Wrede huomauttaa osuvasti, että viittaukset antavat kuvan yhtenäisestä kansasta, joka taisteli yhdessä ulkopuolista vihollista vastaan - näin peitettiin se tosiasia, että kyseessä oli sisällissota. [Wrede 2000, 63-64.] Maria-Liisa Kunnas on tutkinut miten vuoden 1918 tapahtumat heijastuivat ajankohdan kirjallisuuteen. Hän toteaa, että useille sota oli taistelua venäläistä bolsevismia vastaan, siis siinä mielessä taisteltiin ulkoista vihollista vastaan. (Kunnas 1976, 67.)

Dagdrivareihin kuuluneen Erik Grotenfeltin kohtalo kietoutui tiukasti 1910-luvun tapahtumiin. Hän ei päässyt jääkärikoulutukseen, mutta sen sijaan hänestä tuli liikkeen ahkera puolestapuhuja ja propagandisti. Romaani Det nya fosterlandet (1917) osoittaa syyttävällä sormella kohti myöntyväisyyspolitiikkaa harrastavia porvaristopuolueita. Grotenfelt kutsui tulevaa aseellista yhteenottoa jo ennen sen puhkeamista “Vapaussodaksi”. Kirjeessään morsiamelleen hän kertoo roolistaan kuulustelujen johtajana ja ankarana oikeudenjakajana valkoisten puhdistuspataljoonassa. Seuraavana vuonna, 1919, hän teki itsemurhan. [Wrede 2000, 63-64.]

Kansalaissodan ja II maailmansodan välisenä aikana päätyi moni kirjailija samaan ratkaisuun kuin Grotenfeltkin, itsemurhaan. Seuraavaksi esittelemistäni kirjailijoista mm. Runar Schildt ja Jarl Hemmer, sekä suomenkieliseltä puolelta Joel Lehtonen.[ks. Laitinen 1997, 306.] Syitä on vaikea lähteä analysoimaan. Jotkut kirjallisuudentutkijat viittaavat riittämättömyyden tunteeseen kirjailijana, ja ehkäpä se osaltaan vaikutti ratkaisuun joidenkin kohdalla. Toisaalta kun ajattelee 1900-luvun alkupuolen historiaa aina II maailmansodan päättymiseen asti (vuosisadan alun epävarma maailmanpoliittinen tilanne, venäläistämispyrkimykset, itsenäistyminen ja kansalaissota, sodan jälkiselvittelyt, taloudellinen lama ja äärioikeiston nousu ja vielä uusi sota), on se ollut kaikkine levottomuuksineen todella raskasta aikaa.

5.1. Bertel Gripenberg (1878-1947)

Bertel Gripenberg tunnetaan nykyään ehkä parhaiten valkoisten armeijaa ylistävistä runoistaan ja toisaalta germaanista rotua ylistävistä runoistaan. Kuitenkin hänen uransa sisältää paljon muutakin ja hän oli jopa nobel-ehdokkaana vuonna 1931. [Wrede 2000, 72.] Gripenberg kuului Euterpe-lehden piiriin ja tuli kuuluisaksi muiden ryhmän jäsenten tavoin dekadenttina kauneudenpalvojana ja aistillisen rakkauden ylistäjänä. Rakkaudenpettymysten myötä alkaa hänen värikylläinen runoutensa saada tummia ja synkkiä sävyjä. Aiheeksi nousee nyt eristäytynyt suomenruotsalaisuus. Hänen näkemyksensä asiaan on poikkeavan jyrkkä; hänen mielestään suomenruotsalaiset ovat germaanisen verenperinnön omaavaa kansaa, joka on ikään kuin viimeinen etuvartio alhaisempaan rotuun kuuluvia barbaareja, siis suomalaisia, vastaan. [2] [Laitinen 1997, 270.]

Vuoden 1918 sota antoi Gripenbergille muuta ajateltavaa: hänestä tuli “hovirunoilija” valkoisille, joihin hän kaikesta huolimatta pystyi samaistumaan. Kuuluisin hänen tuona aikana kirjoittamistaan runoista on Klyftan, joka kertoo myös paljon hänen suhtautumisestaan vastapuoleen:

 

Beseglad med blod är klyftan,
beseglad med blod och brand,
mellan redliga män i Finland
och rasande röda band,
en klyfta, djup som döden
och gapande mörk och bred
mellan människobarn i landet
och vilddjurens röda led. 

 
--Bertel Gripenberg, Klyftan 

 

(Verellä sinetöity on kuilu, / sinetöity verellä ja tulella, / rehtien Suomen miesten / ja raivoavien punaisten rosvojoukkojen välillä, / kuilu, syvä kuin kuolema, / ja ammottavan tumma ja leveä / maan ihmislasten / ja villipedon punaisten rivien välillä.)

 
-- [Laitinen 1997, 254-255.] 


[2] Viittauksia germaanisen rodun paremmuuteen verrattuna slaavilaiseen rotuun löytyy muiltakin kirjailijoilta, myös suomalaisilta; taustalla on näkyvissä 1800-luvun rotuoppien näkemykset (rotuopeista ja niiden näkymisestä kirjallisuudessa ks. mm. Rojola 1999, 165-169; asiaa on tutkinut enemmän Päivi Molarius ja hänen kirjoittamansa artikkeli "Veren äänen velvoitteet - yksilö rodun, perimän ja ympäristön puristuksessa" löytyy Marja Härmänmaan ja Markku Mattilan toimittamasta teoksesta Uusi uljas ihminen eli modernin pimeä puoli). Toiset veivät teorian niin pitkälle, että korostivat germaaniperinnön omaavien ruotsalaisten paremmuutta aasialaisia ja mongolisia piirteitä omaaviin suomalaisiin nähden; rodullisiin eroavuuksiin vetoaminen oli siis yksi ase lisää suomenruotsalaisen kulttuurin puolustajien arsenaaliin. [Kunnas 1976,67-69; Rojola 1999, 166 ].