Suomenruotsalainen kirjallisuus 1900-luvun alussa

Marita Hietasaari

Tiivistelmä

Suomenkielinen kirjallisuus oli viime vuosisadan alussa määrällisesti jo ohittanut ruotsinkielisen. Fennomaanien toiminta suomenkielen ja suomalaisuuden puolesta aiheutti vähemmistöksi jääneessä ruotsinkielisessä sivistyneistössä pelkoa oman kielen ja kulttuuriperinnön puolesta.

Suomenkielinen ja ruotsinkielinen kirjallisuus etääntyivät toisistaan ja kehittyivät eri tahtiin. 1900-luvun alkupuolella harrastettiin suomenkielisellä puolella kriittistä kansankuvausta, kun taas ruotsinkielisessä kirjallisuudessa vaikuttivat Euterpe-lehden ympärille ryhmittyneet ja 1910-luvulla muodostunut dagdrivare-ryhmä. Viimeksi mainittuja ei kansankuvaus kiinnostanut; he viihtyivät kaupungissa, ja heidän tuotannossaan näkyy eurooppalainen dekadenssi ja kauneudenpalvonta. Kansalaissota näkyy molempien kieliryhmien kirjallisuudessa, ruotsinkielisellä puolella kantaa ottivat mm. Bertel Gripenberg, Runar Schildt ja Jarl Hemmer.


Sisällys

1. Johdanto
2. Katsaus 1800-lukuun
3. Mitä 1900-luvun alussa kirjoitettiin?
4. Vuosisadan alku: kieliriidat ja eristäytyminen
5. Kansalaissota ruotsinkielisessä kirjallisuudessa
5.1. Bertel Gripenberg (1878-1947)
5.2. Runar Schildt (1888-1925)
5.3. Jarl Hemmer (1893-1944)
Sanasto
Lähteet

Luku 1. Johdanto

Suomenruotsalainen kirjallisuus on ollut usein tiennäyttäjän roolissa maassamme; se on välittänyt uusia vaikutteita suomenkieliseen kirjallisuuteen ja osittain sitä kautta ovat tulleet myös eurooppalaiset virtaukset maahamme. 1900-luvun alussa suomenkielinen kirjallisuus oli valtavirtaus, jonka osakulttuurina Kai Laitinen mainitsee työväenkirjallisuuden lisäksi suomenruotsalaisen kirjallisuuden [Laitinen 1997, 251].

Dagdrivare-sukupolvi, jonka edustajia kutsuttiin myös flanööreiksi, vaikutti 1910-luvulla. Heidän tuotannossaan on näkyvissä eurooppalainen dekadenssi ja kauneudenpalvonta. Mutta vuoden 1918 kansalaissota näkyi myös ruotsinkielisellä puolella, siitä kirjoittivat mm. Arvid Mörne, Bertel Gripenberg, Runar Schildt ja Jarl Hemmer [Wrede 2000, 64-66].

Suomenruotsalaisen kirjallisuuden suuria hetkiä oli 20-luvun modernismi. Jälleen vaikutteita saatiin Euroopasta: Saksasta, Ranskasta, Venäjältä… Edustajia olivat mm. Edith Södergran, Rabbe Enckell, Hagar Ollson ja Elmer Diktonius. Modernismin piirteet näkyivät suomenkielisessä runoudessa vasta 50-luvulla [Laitinen 1997, 349-350]. Suuren osan elämästään Edith Södergran vietti huvilassaan Raivolassa Karjalan kannaksella ja sittemmin hänen runoutensa innoittikin monia kirjailijoita karelianismin pariin [Laitinen 1997, 350, 411]. 40-luvulla aloittaneista kirjailijoista voisi mainita Göran Steniuksen ja yhä kirjoittamista jatkavan Tito Collianderin, Solveig von Schoultzin ja Oscar Parlandin, unohtamatta tietenkään Bo Carpelania. Myös kuuluisin suomenruotsalainen kirjailijamme Tove Jansson julkaisi ensimmäisen muumitarinansa tuolloin. [1]

Seuraavat vuosikymmenet olivat 20-lukuun verrattuna hiljaiseloa, mutta esimerkiksi 60- ja 70-luvuilta voi poimia sellaisia nimiä kuin Lars Huldén ja Claes Andersson, jotka vaikuttavat kirjallisessa elämässä yhä vielä. Proosakirjailijoista voisi mainita Christer Kihlmanin, Marianne Alopaeuksen ja tietysti Henrik Tikkasen ja Märta Tikkasen.

1900-luvun lopulla on ollut näkyvissä uusi nousukausi, mutta tällä kertaa eturintamassa näyttävät kulkevan lyyrikkojen sijasta prosaistit. Ulla-Lena Lundberg, Lars Sund, Kjell Westö ja Monica Fagerholm ovat rikkoneet kielirajoja, sillä heidän teoksensa ovat kuluneet yhtälailla suomenkielisen kuin ruotsinkielisenkin lukijakunnan käsissä. [Ekman 1998.] Tässä lyhyessä työssäni lähden kuitenkin liikkeelle aivan vuosisadan alusta ja tarkastelen joitain sen yleisiä piirteitä sekä vähän tarkemmin kansalaissodan näkymistä suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa.



[1] Lisätietoa mm. Edith Södergranista,Tito Collianderista ja Hagar Ollsonista löytyy Lappeenrannan maakuntakirjaston Carelica-kokoelmasta.

Luku 2. Katsaus 1800-lukuun

Ruotsin vallan aika päättyi vuosien 1808-09 sotaan. Kirjailijat reagoivat siirtymiseen Venäjän alaisuuteen kolmella tavalla: osa hakeutui Ruotsiin, osa Pietariin, osa jäi kotimaahan. Autonomian ajan alkupuoli oli vielä ruotsinkielisen kirjallisuuden aikaa: kansallisrunoilijamme Runeberg kirjoitti ruotsiksi, samaten Topelius, Snellman ajoi suomenkielen asiaa ruotsiksi jne. Useat tuon ajan kirjailijoistamme ovatkin yhteistä omaisuutta Ruotsin kanssa. [Laitinen 1997,154-156.]

Suomenkielisen kirjallisuuden nousu alkoi 1860-luvulta ja samalla alkoi ruotsinkielisen kirjallisuuden osuus vähetä (1870-luvulla oltiin tasoissa ja 1905 suomenkielistä kirjallisuutta ilmestyi 70% ja ruotsinkielistä 30%) [Laitinen 1997, 154]. 1870-luvun suurin kirjallinen tapahtuma oli tietysti Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Seuraava vuosikymmen oli realismin suurta aikaa, silloin vaikuttivat mm. Minna Canth, Juhani Aho ja Teuvo Pakkala. Ruotsinkielisellä puolella realismia edusti mm. Karl August Tavaststjerna. Hänen teoksensa Hårda tider (Kovina aikoina 1891) kuvaa 1860-luvun nälkävuosia asettaen vastakkain runebergilaisen kansankuvan ja todellisuuden. [Laitinen 1997, 240.]

Kirjallisuuden pääpiirteenä vuosisadan vaihtuessa on, että ruotsinkielinen ja suomenkielinen kirjallisuus etääntyvät toisistaan ja suomenkielinen kirjallisuus valtaa yhä enemmän alaa.

Luku 3. Mitä 1900-luvun alussa kirjoitettiin?

Seuraavassa taulukossa on pääpiirteitä niin ruotsinkielisen kuin suomenkielisenkin kirjallisuuden puolelta 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Useat kirjailijat vaikuttivat tietysti pidemmällä ajanjaksolla kuin vain tietyllä vuosikymmenellä. Taulukon tarkoitus onkin antaa jonkinlainen käsitys siitä, mitä kummankin kieliryhmän piirissä tapahtui kirjallisuuden alalla tuolloin. Taulukkoa tehdessäni käytin hyväkseni Kai Laitisen teosta Suomen kirjallisuuden historia (1997), vuonna 1999 ilmestynyttä uutta kolmiosaista Suomen kirjallisuushistoriaa sekä Clas Zilliacuksen toimittamaa Finlands svenska litteraturhistoria-teosta.

Taulu 3.1. 1900-1920

VuosikymmenRuotsinkielinen kirjallisuusSuomenkielinen kirjallisuus
   

1900


Euterpe-piiri:
Bertel Gripenberg
Emil Zilliacus

Eino Leino
L.Onerva
Ideaalista kansankuvausta:
Johannes Linnankoski
Maila Talvio
 
 

1910

Dagdrivare-ryhmä:
Gustav Alm
Ture Janson
Runar Schildt
V. A. Koskenniemi
Otto Manninen
 
Kriittistä kansankuvausta:
Joel Lehtonen
Ilmari Kianto
Maria Jotuni
 
 

Naiskirjailijoita:
Kersti Bergroth
Helena Westermarck
 
F. E. Sillanpää
  
Arvid Mörne 
Yrjö HirnMaiju Lassila
Jarl HemmerJuhani Siljo

20-luku oli suomenruotsalaisen kirjallisuuden kulta-aikaa. Modernistinen lyriikka löi itsensä läpi ja sen vaikutukset näkyivät koko 1900-luvun ajan. Modernistien vaikutus oli itseasiassa niin suuri, että suomenruotsalainen kirjallisuus identifioitiin kauan lähes pelkästään lyriikaksi. Tuo käsitys murtui oikeastaan vasta 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin suomenruotsalaiset proosakirjailijat marssivat esiin ja saavuttivat suurta suosiota myös suomenkielisen lukijakunnan joukossa.

Taulu 3.2. 1920-luku

VuosikymmenRuotsinkielinen kirjallisuusSuomenkielinen kirjallisuus
   

1920

Kansankuvausta:
Josefina Bengts:  Fäderna (1921)
Hugo Ekhammar: Under torparsolen (1922)
 
 
 

Modernistit:
Edith Södergran
Hagar Olsson
Elmer Diktonius
Gunnar Björling
Henry Parland
Rabbe Enckell

Tulenkantajat(1926-),lyriikkaa:
Katri Vala
Uuno Kailas
Saima Harmaja

Tulenkantajat(1926-), proosaa:
Olavi Paavolainen
Mika Waltari
 

Luku 4. Vuosisadan alku: kieliriidat ja eristäytyminen

1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua värittivät kieliriidat. 1800-luvulla kansallistunnetta olivat nostaneen Lönnrot, Topelius, Runeberg ja etenkin Snellman, jonka kansallinen ohjelma perustui ajatukselle yhtenäisestä kansasta, jolla on yhteinen kieli. Kahtiajako ruotsinkielinen sivistyneistö - suomenkielinen kansa nähtiin nimenomaan kielikysymyksenä, mikä aiheutti närää ruotsinkieltä kohtaan. Tällöin kuitenkin unohdettiin, että ruotsinkielisen sivistyneistön lisäksi oli olemassa myös rannikkoseutujen ruotsinkielinen kansa. [Koli 1999a, 74.]

Suomenruotsalainen kansallisuusliike, joka syntyi reaktiona fennomaanien kielipolitiikalle, yritti lähentää ruotsinkielistä sivistyneistöä ja ruotsinkielistä rahvasta mm. kansanrunoutta keräämällä. Liikettä johtaneen Axel Olof Freudenthalin mukaan Suomen tuli koostua niin suomenkielisestä väestöstä kuin ruotsinkielisestäkin. [Koli 1999a, 74-75.] Ruotsalainen kansanpuolue perustettiin vuonna 1906; silloin senaatissa otettiin käyttöön yksikamarijärjestelmä, jonka myötä ruotsinkielisten vaikutusvalta senaatissa supistui ja tämänkin vuoksi katseet käännettiin aikaisemmin laiminlyödyn ruotsinkielisen rahvaan puoleen [Zilliacus 2000, 14].

Suomenkielisellä puolella eli vahvana kuva ruotsinkielisestä väestöstä sivistyneinä kaupunkilaisina ja kartanonherroina. Tätä kuvaa haluttiin nyt muuttaa ja tuoda esiin ruotsinkielinen kansa. Mielikuvaa vahvistamaan valittiin symboliksi rannikkoseudulla viihtyvä käkkärämänty (vrt. Topeliuksen koivu tai Ahon "katajainen kansa"). Clas Zilliacuksen mielestä symboli ei kuitenkaan osoita nöyryyttä vaan siihen sisältyy jotain “köyhälistöaateliin viittaavaa”, jolla on “hongan ylpeys”. [Zilliacus 1999, 76-77.]

Fennomaanien vaatimukset yhteisestä kielestä herättivät tietysti pelkoa ruotsinkielisessä väestössä. Pelättiin suomenkielen kuihduttavan ruotsinkielen kokonaan ja suomenruotsalaisen kulttuurin tuhoutuvan [Koli 1999a, 80-81]. Pelkoa torjuttiin Zilliacuksen mukaan kahdella tavalla: ylimielisyydellä ja aluerajauksilla. Ylpeiltiin viikinkiesi-isillä kuten V. K. E. Wichmann runoissaan vuosisadan alussa tai vedottiin germaaniseen rotuun kuten Gripenberg myöhemmin [ks. Laitinen 1997, 270]. Toisaalta kirjallisuudessa asetettiin vastakkain suomenkielinen sisämaa, sen järvet ja metsät, ja rannikkoseutu ja ulkosaaristo tyrskyineen ja luotoineen. [Zilliacus 2000, 13.]

Luku 5. Kansalaissota ruotsinkielisessä kirjallisuudessa

1900- ja 1920-lukujen välistä aikaa leimasivat ulkoiset ja sisäiset levottomuudet: epävarma maailmanpoliittinen tilanne, venäläistämispyrkimykset Suomessa, vallankumous Venäjällä ja kipeä kansan kahtiajako, joka huipentui vuoden 1918 kansalaissotaan. Näihin levottomuuksiin reagoitiin monin eri tavoin: suomenkielisellä puolella harrastettiin kriittistä kansankuvausta, ruotsinkielisellä puolellakin kansankuvausta oli mutta siellä se oli vain sivustakatsojan roolissa. Sen sijaan merkittävään rooliin nousi kaksi ryhmää, Euterpe-lehden piiri ja dagdrivare-ryhmä - molempien jäsenet suhtautuivat passiivisesti yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Clas Zilliacus ilmaisee saman asian hauskasti viitaten jo 20-lukuunkin: “Man drev dag och sedan skrev man modernistiska lyrik.” [Zilliacus 2000, 14.]

Kansalaissotaa käsiteltiin kuitenkin molempien kieliryhmien kirjallisuudessa heti sodan päätyttyä. Näin vuoden 2001 näkökulmasta tuntuu yllättävältä, että kohta sodan jälkeen ilmestyi useita teoksia, joista osa käsitteli sodan tapahtumia ja sen loppuselvityksiä hyvinkin kriittisesti. Suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa kantaa ottivat mm. Bertel Gripenberg, Arvid Mörne, Runar Schildt ja Jarl Hemmer. Useat suomenruotsalaiset kannattivat valkoisia, mutta oli myös niitä, joiden sympatiat olivat työläisten puolella. Heihin kuului mm. Arvid Mörne, joka toimi aktiivisesti sosiaalisen eriarvoisuuden poistamiseksi. Hän ei kuitenkaan kannattanut aseellista vallankumousta ja erosi työväenliikkeestä pettyneenä sen toimintaan. (Kunnas 1976, 69-71.)

Ruotsinkielisellä puolella kirjallisuudessa vaikuttivat jo mainitut Euterpe-lehden ympärille kokoontuneet (lehti ilmestyi vuosina 1902-05, sen työtä jatkoi Argus-lehti, myöhemmin Nya Argus, vuonna 1908) ja 1910-luvun ns. dagdrivare-ryhmä. Euterpen piiriin kuuluivat mm. Bertel Gripenberg ja Emil Zilliacus. Euterpelaiset eivät välittäneet politiikasta tai yhteiskunnallisista ongelmista. He ihailivat dekadenssia (erityisesti Oscar Wildea) ja Nietzscheä. [Koli 1999a, 88-89.] Dagdrivare-ryhmästä löytyy paljon samankaltaisia piirteitä. Heidän elinpiirinään oli elämää sykkivä kaupunki, jonka kaduilla nämä flanöörit kuljeksivat. Kuva dagdrivareista on jossain määrin ristiriitainen: toisaalta he olivat dekadentteja ja pinnallisia elämännautiskelijoita, toisaalta he kokivat elämän tarkoituksettomaksi ja tunsivat itsensä ulkopuolisiksi. [Koli 1999b, 191-193.] Dagdrivareihin luetaan mm. Runar Schildt, joka tosin yritti irrottautua liikkeen piiristä [Laitinen 1997, 303].

Kirjallisuudessa erottuu kaksi erilaista tapaa lähestyä kansalaissotaa: ideologinen, jossa ylistettiin sankaritekoja, kunnioitettiin marttyyreja ja tuomittiin vastustajat, ja toisaalta humaani ja analyyttinen, jossa etsittiin tapahtumille sosiaalisia, psykologisia ja yleisinhimillisiä selityksiä. Sekä suomenkielisessä että ruotsinkielisessä kansalaissotaa käsittelevässä kirjallisuudessa viitataan vuosien 1808-09 Suomen sotaan ja Runebergiin. Johan Wrede huomauttaa osuvasti, että viittaukset antavat kuvan yhtenäisestä kansasta, joka taisteli yhdessä ulkopuolista vihollista vastaan - näin peitettiin se tosiasia, että kyseessä oli sisällissota. [Wrede 2000, 63-64.] Maria-Liisa Kunnas on tutkinut miten vuoden 1918 tapahtumat heijastuivat ajankohdan kirjallisuuteen. Hän toteaa, että useille sota oli taistelua venäläistä bolsevismia vastaan, siis siinä mielessä taisteltiin ulkoista vihollista vastaan. (Kunnas 1976, 67.)

Dagdrivareihin kuuluneen Erik Grotenfeltin kohtalo kietoutui tiukasti 1910-luvun tapahtumiin. Hän ei päässyt jääkärikoulutukseen, mutta sen sijaan hänestä tuli liikkeen ahkera puolestapuhuja ja propagandisti. Romaani Det nya fosterlandet (1917) osoittaa syyttävällä sormella kohti myöntyväisyyspolitiikkaa harrastavia porvaristopuolueita. Grotenfelt kutsui tulevaa aseellista yhteenottoa jo ennen sen puhkeamista “Vapaussodaksi”. Kirjeessään morsiamelleen hän kertoo roolistaan kuulustelujen johtajana ja ankarana oikeudenjakajana valkoisten puhdistuspataljoonassa. Seuraavana vuonna, 1919, hän teki itsemurhan. [Wrede 2000, 63-64.]

Kansalaissodan ja II maailmansodan välisenä aikana päätyi moni kirjailija samaan ratkaisuun kuin Grotenfeltkin, itsemurhaan. Seuraavaksi esittelemistäni kirjailijoista mm. Runar Schildt ja Jarl Hemmer, sekä suomenkieliseltä puolelta Joel Lehtonen.[ks. Laitinen 1997, 306.] Syitä on vaikea lähteä analysoimaan. Jotkut kirjallisuudentutkijat viittaavat riittämättömyyden tunteeseen kirjailijana, ja ehkäpä se osaltaan vaikutti ratkaisuun joidenkin kohdalla. Toisaalta kun ajattelee 1900-luvun alkupuolen historiaa aina II maailmansodan päättymiseen asti (vuosisadan alun epävarma maailmanpoliittinen tilanne, venäläistämispyrkimykset, itsenäistyminen ja kansalaissota, sodan jälkiselvittelyt, taloudellinen lama ja äärioikeiston nousu ja vielä uusi sota), on se ollut kaikkine levottomuuksineen todella raskasta aikaa.

5.1. Bertel Gripenberg (1878-1947)

Bertel Gripenberg tunnetaan nykyään ehkä parhaiten valkoisten armeijaa ylistävistä runoistaan ja toisaalta germaanista rotua ylistävistä runoistaan. Kuitenkin hänen uransa sisältää paljon muutakin ja hän oli jopa nobel-ehdokkaana vuonna 1931. [Wrede 2000, 72.] Gripenberg kuului Euterpe-lehden piiriin ja tuli kuuluisaksi muiden ryhmän jäsenten tavoin dekadenttina kauneudenpalvojana ja aistillisen rakkauden ylistäjänä. Rakkaudenpettymysten myötä alkaa hänen värikylläinen runoutensa saada tummia ja synkkiä sävyjä. Aiheeksi nousee nyt eristäytynyt suomenruotsalaisuus. Hänen näkemyksensä asiaan on poikkeavan jyrkkä; hänen mielestään suomenruotsalaiset ovat germaanisen verenperinnön omaavaa kansaa, joka on ikään kuin viimeinen etuvartio alhaisempaan rotuun kuuluvia barbaareja, siis suomalaisia, vastaan. [2] [Laitinen 1997, 270.]

Vuoden 1918 sota antoi Gripenbergille muuta ajateltavaa: hänestä tuli “hovirunoilija” valkoisille, joihin hän kaikesta huolimatta pystyi samaistumaan. Kuuluisin hänen tuona aikana kirjoittamistaan runoista on Klyftan, joka kertoo myös paljon hänen suhtautumisestaan vastapuoleen:

 

Beseglad med blod är klyftan,
beseglad med blod och brand,
mellan redliga män i Finland
och rasande röda band,
en klyfta, djup som döden
och gapande mörk och bred
mellan människobarn i landet
och vilddjurens röda led. 

 
--Bertel Gripenberg, Klyftan 

 

(Verellä sinetöity on kuilu, / sinetöity verellä ja tulella, / rehtien Suomen miesten / ja raivoavien punaisten rosvojoukkojen välillä, / kuilu, syvä kuin kuolema, / ja ammottavan tumma ja leveä / maan ihmislasten / ja villipedon punaisten rivien välillä.)

 
-- [Laitinen 1997, 254-255.] 

5.2. Runar Schildt (1888-1925)

Runar Schildt oli taitava novellisti ja ehti julkaista kahdeksan kokoelmaa. Laitinen huomauttaa, että vaikka Schildt usein luetaankin dagdrivare-ryhmään kuuluvaksi hän pyrki eroon ryhmästä: Schildtillä päällimmäiseksi nousee traaginen pohjavire, “hänen koko tuotantoaan sävyttää tunto siitä, että asiat eivät suju oikein, että elämä ei saisi olla tällaista - ja kuitenkin on.” [Laitinen 1997, 303.] Esimerkkinä Schildtin ajattelusta Laitinen nostaa esiin hänen novellikokoelmansa Häxskogen (Noitametsä) vuodelta 1920. Seuraava ote valottaa erinomaisesti Schildtin tunnelmia, sitä kuinka ulkopuoliseksi hän koki itsensä:

 

Minua ja minun kaltaisiani eivät kellot kutsu kokoontumaan. Meille ei ole paikkaa elämän valko- ja punakaarteissa, ei humalluttavaa sotahuutoa, ei numeroa rivissä, ei rauhaa, ei pysyvää asuinsijaa. Ei meille.

 
--[Suom. Gerda Lindgren. Laitinen 1997, 306.] 

Kansalaissotaa Schildt katselee yksilön kannalta, ei niinkään poliittisesta vaan moraalisesta ja psykologisesta näkökulmasta. Novellikokoelmassa Hemkomst (Kotiinpaluu 1919) hän kuvaa ihmisiä, jotka ovat oman elämäntilanteensa vankeja. Niminovelli kuvaa äitiä, joka piilottelee punaisiin kuuluvaa rikollista poikaansa - lukijalle kuvataan tarinaa niin äidin kuin pojankin näkökulmasta. Novellin “Armas Fäger” päähenkilö on rappiolla oleva statisti, joka saa potkut teatterista. Schildt teki novellille jatkon näytelmänä, jossa päähenkilö kohtaa kuolemansa vuoden 1918 sodassa. Näytelmä sai ensiesityksensä kolme vuotta myöhemmin. [Wrede 2000, 66.]

5.3. Jarl Hemmer (1893-1944)

Kuva 5.1. Jarl Hemmer

Jarl Hemmer aloitti lyyrikkona. Vuonna 1914 hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Rösterna. Seuraava runo antaa hyvän kuvan tuon ensimmäisen kokoelman tunnelmista - verrattuna hänen myöhempiin teoksiinsa ero on valtava.

 


Grenarna luta nära, 
                     nära          
över oss ned sin snöbukett, 
vindarna vagga skära, 
                      skära
hängen, som böja sig mjukt och lätt.
Häggen står brud för sommarens vind,
vinden smeker dess vita kind.

Drömmarna flyga ljusa, 
                        ljusa,
sländorna svärma mot himlens blå.
Höga häggarna susa,
                      susa
vaja och viska och vita stå.
Runt om mig sommar och du i min famn!
Liv, jag välsignar i jubel ditt namn!
 
--Jarl Hemmer, Under häggarna. [ Wrede 2000, 78.] 

Kokoelma Ett land i kamp ilmestyi sotavuonna 1918, siinä hän vielä ylistää valkoisten voittoa. Seuraavana vuonna ilmestyi runokokoelma Över dunklet ( Pimeyden yli, 1919), jonka jälkeen hän siirtyi proosan pariin. Kuuluisimmissa teoksissaan,Onni Kalpa (Onni Kokko 1920) ja Mies ja hänen omatuntonsa (En man och hans samvete 1931), Hemmer käsittelee syyllisyyden ongelmaa. Onni Kokko oli todellinen sotasankari valkoisten puolella, mutta Hemmer käsittelee häntä kuin fiktiivistä henkilöä keksien hänelle kotitaustan ja elämänhistorian. Sen vuoksi kirjan suomenkielinen versio saikin nimekseen Onni Kalpa. [Wrede 2000, 66.]

Onni Kalpa on tarina pojasta, jonka isä saa surmansa venäläisen sotamiehen koston seurauksena, tämä kun oli seurustellut Onnin sisaren kanssa, mitä isä ei hyväksynyt asiaa. Äiti pesee parempiosaisten vaatteita, agitaattori käy kotona saarnaamassa ja pojan viha punaisia kohtaan kasvaa niin, että hän liittyy sotaan valkoisten puolelle ja osoittaakin aluksi ilmiömäistä rohkeutta. Eettiset kysymykset nousevat kuitenkin pian esiin: Onni joutuu vahtimaan ammuttavaksi tuomittuja vankeja, joiden joukossa on hänen enonsa Isak, ainoa henkilö, joka kotona oli kohdellut häntä hyvin. Kohtaaminen saa Onnin miettimään oman toimintansa oikeutusta. Yhtälailla hänen uskoaan tekojensa oikeuteen syö hänen ihailemansa jääkärikapteeni Karrin epäilykset sodan mielekkyydestä:

 

Niin paljon unelmastamme oli toteutunut. Mutta entäs loput… Uneksimmeko me todellakin tätä kurjaa teurastusta? Omia kansalaisiamme ammuskelemme kuin koiria. -- tämä saatanallinen sota. Sekä valkoiset että punaiset nimittävät sitä vapaustaisteluksi. Ja se on tylsämielinen, joka ei huomaa, että sen sanan takana molemmilla puolilla on sama tyhmä ja kaunis totuus. -- Eihän se ole tärkeä, minkä puolesta taistelemme, vaan se mihin itse uskoo. Ja sentähden minä sanon: veljiä me olemme samassa kirouksessa sekä punikit että me. Kaikki me taistelemme turhan vuoksi tässä maailmassa ja kaikki kutsumme sitä vapaustaisteluksi.

 
--[Hemmer 1921, 152, 162.] 

Vuonna 1931 julkaistu teos Mies ja hänen omatuntonsa on useiden mielestä Hemmerin merkittävin teos. Sen kerronta saa uskonnollisia ja eettisiä ulottuvuuksia pohtiessaan syyllisyyden ja omantunnon ongelmaa. Teos kertoo miehestä (Samuel Strang, myöhemmin Bro), joka kokee uskonnollisen herätyksen, mutta on uskossaan heikko ja ailahtelevainen. Tästä huolimatta hänestä tulee pappi, mutta hänen etsintänsä ja epäröintinsä jatkuu edelleen. Kansalaissodan jälkeen Bro toimii pappina Suomenlinnassa sijaitsevalla punaisten vankileirillä, jossa hänen tehtävänsä on olla läsnä teloituksissa. Bro tutustuu saarelle salaa livahtaneeseen pikkutyttöön, jonka isä on vankina leirillä.

Vankileirillä toimiessaan Bron henkilökohtaiset ongelmat kärjistyvät siihen pisteeseen, että hän ratkaisee itselleen kestämättömän tilanteen siirtymällä salaa vankien puolelle. Siellä hän auttaa muita vankeja jakamalla oman ruokansa heille ja antamalla henkistä tukea silloin, kun sitä joku kaipaa.

 

--hän oli myötäänsä liikkeellä suuressa vankileirissä. Ilokseen hän juomasi, että hänen sanoillaan nyt oli kokonaan toinen voima, kuin jos hän olisi tullut papinpuvussa piikkilanka-aitauksen toiselta puolen. Useat turvautuivat häneen. Mutta hän huomasi heti, että täällä ei kannattanut puhua hyvästä paimenesta tai karitsan verestä, mutta kyllä kaikkivaltiaasta Jumalasta, rautarenkaasta kalliossa tai Nasaretin sankarista, joka rakasti syntistä enemmän kuin vanhurskasta. -- nyt hän oli äärettömän kaukana kaikista saivarteluista ja uskonriidoista. Hän esitti kristinoppiaan, ja sillä oli voimaa epätoivoisten joukossa.

 
--[Hemmer 1931, 291.] 

Hän löytää vankien joukosta myös tytön isän. Erään karanneen miehen tilalle arvotaan vanki ammuttavaksi, ja kun vain kaksi henkilöä on jäljellä, Bro ja tytön isä, Bro järjestää niin, että arpa osuu häneen ja menee teloitettavaksi. Vankileirin lääkäri tietää Bron olevan vankien joukossa, mutta ei pysty estämään tätä täyttämästä suunnitelmaansa:

 

Seisoessaan kumartuneena papin luona hän oli kysynyt: - Onnistuiko teidän käännyttää monta? - Ei, ei montakaan. - No silloinhan teidän pitäisi katua mieletöntä pakoanne? - Ei, mitään niin järkevää en ole eläissäni tehnyt. - Mutta ettekö ole kärsinyt kauheasti? - En sillä lailla kuin luulette. Tervehtikää Hastigia ja sanokaa hänelle… sanokaa, että kärsimys on pahinta katselijalle. Se ei ole niin käsittämätöntä, kunhan vain itse on kestänyt sen.

 
--[Hemmer 1931, 317.] 

Tämä teos valmistui alun perin näytelmäksi vuonna 1928, mutta koska se käsitteli valkoisten järjestämien vankileirien oloja, ei sitä huolittu esitettäväksi. Romaanina se kuitenkin voitti pohjoismaisen kirjoituspalkinnon ilmestymisvuonaan 1931.

Jarl Hemmerin teoksia (suluissa suomennettujen teosten nimet):

  • Rösterna. Dikter. 1914

  • Fantaster [romaani] 1915

  • Ett land i kamp. Tio dikter. 1918

  • Förvandlingar. Fyra berättelser. 1918

  • Över dunklet. Dikter. 1919

  • Onni Kokko. Berättelse.(Onni Kalpa. Kertomus.) 1920

  • Rågens rike. [Episk dikt] (Viljan valtakunta.) 1921

  • Fattiggubbens brud. En passionshistoria. 1926

  • En man och hans samvete. (Mies ja hänen omatuntonsa) [romaani] 1931

  • Mårgongåvan. (Huomenlahja) [romaani] 1934

  • Du land. Femton tidsdikter. 1940



[2] Viittauksia germaanisen rodun paremmuuteen verrattuna slaavilaiseen rotuun löytyy muiltakin kirjailijoilta, myös suomalaisilta; taustalla on näkyvissä 1800-luvun rotuoppien näkemykset (rotuopeista ja niiden näkymisestä kirjallisuudessa ks. mm. Rojola 1999, 165-169; asiaa on tutkinut enemmän Päivi Molarius ja hänen kirjoittamansa artikkeli "Veren äänen velvoitteet - yksilö rodun, perimän ja ympäristön puristuksessa" löytyy Marja Härmänmaan ja Markku Mattilan toimittamasta teoksesta Uusi uljas ihminen eli modernin pimeä puoli). Toiset veivät teorian niin pitkälle, että korostivat germaaniperinnön omaavien ruotsalaisten paremmuutta aasialaisia ja mongolisia piirteitä omaaviin suomalaisiin nähden; rodullisiin eroavuuksiin vetoaminen oli siis yksi ase lisää suomenruotsalaisen kulttuurin puolustajien arsenaaliin. [Kunnas 1976,67-69; Rojola 1999, 166 ].

Sanasto

D

dagdrivare

1910-luvulla ruotsinkielisessä kirjallisuudessa vaikuttanut ryhmä, joka sai nimensä Torsten Helsingiuksen 1914 ilmestyneen romaanin mukaan. Usein heitä nimitetään myös flanööreiksi (ks. flanööri). Ryhmä koostui enimmäkseen yläluokan piiriin kuuluneista nuorista intellektuelleista, joita eivät yhteiskunnalliset tapahtumat kiinnostaneet. He olivat resignoituneita ja skeptisiä elämäntarkkailijoita. Heidän tyylinsä oli hienostunutta ja älykästä ja he harrastivat terävää psykologista analyysia.

E

Euterpe

Euterpe-lehden ympärille muodostunut kirjailija-ryhmä. Ryhmään kuului muutamien runoilijoiden lisäksi useita kirjallisuudentutkijoita ja esteetikkoja. Toisin kuin dagdrivare-ryhmä, euterpelaiset olivat hyvin aktiivisia kulttuuririntamalla.

F

flanöörit

kuljeksija, maleksija

Flanöörikirjallisuudella tarkoitetaan viime vuosisadanvaihteen kirjallisuutta. Näiden teosten henkilöhahmot olivat elämäänsä kyllästyneitä joutilaita vetelehtijöitä.

M

modernistit

20-luvulla aloittaneiden nuorten lyyrikkojen ryhmä, joka sai runsaasti vaikutteita eurooppalaisista aatevirtauksista. Heidän vaikutuksestaan runon kieli ja muoto uudistuivat voimakkaasti:vapaa rytmi otettiin käyttöön, runot olivat loppusoinnuttomia, sanasto ja aihepiiri laajenivat, kielellisistä ja loogisista normeista luovuttiin.

T

tulenkantajat

Suhteellisen hajanainen ryhmä 20-luvulla aloittaneita lyyrikkoja ja prosaisteja. Yhteisiä piirteitä oli usko elämään ja tulevaisuuteen sekä kiinnostus uusiin ilmiöihin niin kirjallisuuden kuin tekniikan alalla. Teemoina mm. eksotismi, koneromantiikka ja kaupunkikuvaus.

Lähteet

Michel Ekman. 1998. Ur modernismens skugga. Saatavilla www-muodossa:Ur modernismens skugga. Viimeksi muutettu 29.12.1998, [viitattu 7.3.2001].

Jarl Hemmer. 1921. Onni Kalpa. Suom. Lauri Ikonen. WSOY: Porvoo.

Jarl Hemmer. 1931. Mies ja hänen omatuntonsa. Suom. Eino Palola. Runot suom. Toivo Lyy. Otava: Helsinki.

Mari Koli. 1999a. Suomenruotsalaisuuden synty. Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Toim. Lea Rojola. Suomalaisen Kirjallisuuden seura: Helsinki.

Mari Koli. 1999a. Suomenruotsalaista kaupunkielämää. Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Toim. Lea Rojola. Suomalaisen Kirjallisuuden seura: Helsinki.

Lassi Koskela. 1999a. Kansa taisteli - valkoiset kertoivat. Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Toim. Lea Rojola. Suomalaisen Kirjallisuuden seura: Helsinki.

Maria-Liisa Kunnas. 1976. Kansalaissodan kirjalliset rintamat eli kirjallista keskustelua vuonna 1918. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 320 Suomalaisen kirjallisuuden seura: Vaasa.

Kai Laitinen. 1997. Suomen kirjallisuuden historia. 4. uusittu painos. Otava: Helsinki.

Pekka Mattila. 1984. Kirjallisuudentutkimuksen avainsanoja. Kirjayhtymä: Helsinki.

Lea Rojola. 1999. Veren ääni. Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Toim. Lea Rojola. Suomalaisen Kirjallisuuden seura: Helsinki.

Johan Wrede. 2000. Inbördeskriget i litteraturen. Finlands svenska litteraturhistoria. Andra delen: 1900-talet. Utgiven av. Clas Zilliacus. Svenska litteratursällskapet i Finland: Helsingfors.

Clas Zilliacus. 2000. Finlandssvensk litteratur. Finlands svenska litteraturhistoria. Andra delen: 1900-talet. Utgiven av. Clas Zilliacus. Svenska litteratursällskapet i Finland: Helsingfors.

Clas Zilliacus. 1999. Käkkäräinen kansani. Suom. Anna Hollsten. Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Toim. Lea Rojola. Suomalaisen Kirjallisuuden seura: Helsinki.

Kuvalähde. Kuva 5.1: Jarl Hemmer. Lähde: Eckerön kunnan kulttuurisivut, osoitteessa http://www.eckero.aland.fi/kultur/skriv/jh.htm: Jarl Hemmer.

Huom! Näitä sivuja ei enää päivitetä. Päivitetyt sivut löytyvät täältä. (25.1.2005)