Heinäkuussa 2004 Sopuliparttio järjesti merimelontaretken Oulun edustalle. Retkelle osallistuivat Lauri Wannas, Zach Shelby, Jarkko Hujanen, Pasi Talvitie, Lennart Ripke, Antti Evesti, Heikki Hautala ja Heidi Berg. Retken kohteena oli Haukiputaan Virpiniemen edustalla sijaitseva Kropsun saari, jonne Oulusta on linnuntietä matkaa noin 20 km. Kulkuvälineenä retkellä käytettiin kajakkeja.

Lauantai 17.7. Tukkisaari - Haukiputaan Kraaseli - Virpiniemen merivartioasema - Kropsu

Aaltoja

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena, lämpötila oli noin 20° C. Tuiran Tukkisaaren kajakkivajalla näkyi liikettä kun kahdeksan soopalaista raahautui vedenpitävästi pakattuine retkivarusteineen kajakkeja noutamaan. K&C:n vajalta kalusto kannettiin rantaan pakattavaksi auringon lämmittäessä aamusta vielä kankeita jäseniämme. Taiteellisen näkemyksensä pakkaamisesta antoi paikalle sattunut ohikulkija, jonka hehkuttamia sumuisia merimaisemia emme valitettavasti kuitenkaan retkellämme tulleet näkemään. Aamukahdeksan jälkeen olimme jo pakkautuneen kajakkeihimme, kuka sutjakkaan yksikköön, kuka vihreätä valasta muistuttavaan kaksikkoon. Retki saattoi alkaa.

Oulujoen suistossa ihailimme rannassa kelluvia veneitä ja hienoa säätä. Toppilan satamassa ohitimme legendaarisen Alpon sekä muutamia muita aurinkoiseen aamuun heräileviä purtiloita. Hietasaaren puoleiselta rannalta bongasimme saaren kesäasukkaiksi asettuneita nostokurkia, jotka olivat paraikaa pesänrakennuspuuhissa. Suojaisella alkuosuudella saimme hyvää tuntumaan kajakkeihin, jotka olivat täyteen lastattuina erittäin vakaita. Toppilansalmen aallonmurtajan jälkeen saimme seuraksemme sivutuulen ja aallokon, joka teki melonnasta mielenkiintoista varsinkin niiden osalta, joilla ei ollut kajakissa peräsintä. Pienestä mutkittelusta huolimatta etenimme vauhdikkaasti pohjoiseen kohti Rajahautaa. Veneväylän ylityksen jälkeen suuntasimme kulkumme Kuivasmeren yli Haukiputaan Kraaseliin, jossa olikin jo aika ensimmäiselle tauolle. Taukopaikkana oli Pateniemen veneilijöiden persoonallinen kesämökki, jonka hiekkarannalla söimme kajakeilla istuen eväitämme. Liian kauas rannasta sisämaahan emme menneet, siitä pitivät sisämaassa asuvat sääsket huolen. Rannassa tuuli kuitenkin kävi sen verran, että saimme olla rauhassa.

Kraaselin itäpuolen matalikolla oli vettä alle metrin verran, matalimmillaan ehkä noin 20 cm. Kajakin pienestä syväyksestä johtuen vesi oli kuitenkin kulkukelpoista, ja matka eteni saaren suojassa hyvinkin vikkelään. Ja mikäs siinä oli merenpohjan elämää tarkkaillessa ja olosta nauttiessa. Merenkäynti kuitenkin muuttui jahka pääsimme Kraaselin pohjoispuolen salmesta läpi. Edessä oli koko retken pisin yksittäinen etappi, ja vieläpä vastatuuleen. Reittimme kulki Kiviniemen sataman editse, suoraan kohti Virpiniemen merivartioasemaa, rannan ja veneväylän välimaastossa. Tuuli teki melonnasta työlästä ja hankalaa. Parin tunnin tempomisen jälkeen pääsimme kutakuinkin ehjänä Merivartioaseman karkeahkolle hiekkarannalle eväitä syömään ja lepäämään.

Viimeinen etappi merivartioasemalta Kropsuun sisälsi retken isoimmat aallot ja isoimmat avovedet. Saari oli kuitenkin lähellä, sillä selvisimme sinne reilussa puolessa tunnissa. Auringonpaisteisessa säässä rantauduimme Kropsun itäpuolen soraiselle rannalle, josta käsin aloimme tutkimaan saarta. Löysimme hyväkuntoisen tulipaikan pohjoisrannan venelaiturin läheltä, jonne siirryimme kajakeilla, kuka saaren tuulen puolta surffaten, kuka suojan puolen tasaisesta vedestä nautiskellen. Rantautumiseen sopiva hiekkaranta löytyi aivan laiturin juurelta, ja saimme kuin saimmekin mahdutettua seitsemän kajakkiamme tyrnien reunustamalle rannalle. Tilaakin vielä jäi. Olikohan kello vielä neljääkään kun olimme perillä? Niin tai näin, oli aika laiskotella, laittaa ruokaa ja nauttia olostaan, sää kun oli edelleen vallan upea.

Päivällisen nauttimisen suhteen erottui kaksi koulukuntaa: ensimmäinen päätti laittaa ruoan heti ja maustaa sen runsaalla jauhelihalla tai soijalla. Toinen taas päätti levätä ensin hieman ja tehdä hieman vähemmällä jauhelihalla varustettua ruokaa hieman myöhemmin, kun muut olivat ruokalevolla. Kumpikin oli yhtä suositeltava tapa, silla lopputulos oli kaikilla sama: vatsa tuli täyteen. Ruokalepoon Kropsu muuten osoittautui vallan loistavaksi paikaksi. Saaressa kun ei ollut sääskiä juuri lainkaan, ja ne harvat, jotka tavattiin, osoittautuivat lähes paarman kokoisiksi raidallisiksi mutanttisääskiksi, joille maistui lähinnä seurueemme kansainvälisen osaston veri. Rantapuiden suojassa saattoi siis ottaa nokosia kaikessa rauhassa. Osalla päivän aikana nauttimatta jäänyt vesimäärä aiheutti lievää päänsärkyä, mutta syömisen, juomisen ja levon jälkeen olo parani heilläkin.

Illalla laitoimme nuotion ja grillasimme vuosikertametvurstia ja leipää. Saimme seuraa mystisestä rantojen miehestä, joka pian kuitenkin poistui jonnekin, yhtä mystisesti kuin oli paikalle saapunutkin. Yön laskeutuessa kömmimme makuupusseihimme nukkumaan, kuka telttaan, kuka rannalle paljaan taivaan alle. Nukuimme hyvin ja sikeästi. Zzzz

Sunnuntai 18.7. Kropsu - Kotakari - Hermanni - Nallikari - Tukkisaari

Lauri sukeltaa

Sunnuntai valkeni, kuinkas muuten, aurinkoisena. Sää oli kuin eilisen toisinto, tuulen suuntaa myöten. Tämä tiesikin kivaa, sillä eilinen vastatuuli muuttui nyt myötäiseksi. Aamupuuron jälkeen purimme leirimme, pakkasimme tavaramme kajakkeihin ja palasimme vesille. Ensimmäisen etapin puoleenväliin meloimme vielä sivuaalloissa, mutta veneväylän ylitettyämme käännyimme kohti horisontissa siintävää Stora Enson piippua ja samalla Kotakarin kaakkoiskulmaa. Eilisestä viisastuneena eräät joivat nyt vettä runsaammin. Tästä seurasi, että rantautumisiakin tehtiin tiheämmin, aina sopivan paikan tullen.

Kotakarin ja Kraaselin välinen matalikko oli mielenkiintoinen melontakokemus. Laajoilla alueilla vettä oli vain noin 20 cm, ja pohjaa peitti sankka ruohokasvusto. Kokemus vastasi nurmikolla melomista, ainakin visuaalisesti. Matalikosta kuitenkin selvittiin, ja saaren suojassa meloimme noin parin sadan metrin mittaiselle hiekkarannalle taukoa pitämään, Kotakarin eteläkärkeen. Täällä Lauri päätti lähteä hakemaan kioskilta jätskiä. Mies riisui turhat vaatteet ja poistui Kiviniemen suuntaan uimalla. Kymmenen minuutin kuluttua mies palasi, mutta ilman jäätelöä. Taisi unohtaa rahat kajakkiin..

Kotakarilta suunta vei Munakarin vieritse Riisejä kohti, joiden jälkeen aallokko jälleen kasvoi isommaksi. Takaviisto tuuli aiheutti taas hienoisia ongelmia peräsimettömille, mutta matka eteni vikkelään. Kahvankarin sivuutimme, koska emme paikallistaneet sieltä hiekkarantaa. Hermannilla taas tiesimme olevan sellaisen, joten suuntasimme sinne. Vesi Hermannin ja Kahvankarin seudulla on yllättävänkin matalaa, reilun metrin syvyistä, joten matka eteni mukavasti pohjan muotoja ja kuvioita, kasvillisuutta ja kiviä ihmetellen.

Hermannissa saimme iloisen vastaanoton terrierin muodossa. Saarella oli rantaelämää viettäviä veneilijöitä ja melojia, mutta mahduimme piskuiselle hiekkarannalle vallan mainiosti. Ohjelmassa oli jälleen evästauko, tällä kertaa kaivoimme keittimetkin esiin. Viimeinen avovesietappi Nallikariin oli lähes myötätuulta, mikä yhdessä kivan kokoisten aaltojen kanssa sai aikaan sen, että moni innostui surffaamaan kajakilla. Ja hauskaahan se oli. Jossain vaiheessa ranta kuitenkin tuli vastaan, valitettavasti, joten jouduimme lohdutukseksi hakea jäätelöt rantakioskilta. Nallikarissa oli runsaasti sunnuntain viettäjiä, vaikka mereltä kävi kylmän oloinen tuuli ja aurinko oli piiloutunut ohuen harsopilven taakse. Pilven poistumista emme jääneet kuitenkaan odottamaan, vaan siirryimme takaisin kajakkeihin ja aloimme puljaamaan aallokossa. Kuka harjoitteli eskimoa, kuka surffaili kajakilla. Ranta-aallokko antoi eskimotreenaajille hyvän kuvan siitä, mitä eskimon tekeminen täyteen lastatulla kajakilla merellä on.

Kun kajakit oli tyhjennetty vedestä, jatkoimme matkaa kohti Mustansalmea, jonka rauhallisen tyyni vesi ja maalaismaisemat tuntuivat taas niin kovin erilaiselta merellä vietetyn kaksipäiväisen jälkeen. Tukkisaaren rantaa kajakkimme keulat kolahtivat ennen kuutta. Kajakkien tyhjentämisen jälkeen osa retkiporukasta jatkoi rantavedessä eskimotreenejä toisten jäähdytellessä kuivalla maalla ja kiiruhtaessa kohti uusia kujeita.

Mitä retkeltä jäi käteen? Ei ainakaan rakkoja, onneksi. Oivaa kokemusta merimelonnasta, mukavia hetkiä mukavalla porukalla, aurinkoa, rusketusta ja Oulun edustan saaristoa... se ei ole iso, mutta parhaimmillaan silti erittäin kaunis ja mielenkiintoinen.

-Pasi

Teksti: Pasi Talvitie, kuvat: Jarkko Hujanen