SOOPA ry:n 10-vuotisjuhlavaellus Grönlantiin 14.-27.7.2000

VAELLUSRYHMÄMME ESITTÄYTYY:

JUHA SAARELA, vuonna 1970 syntynyt sähkötekniikan DI. Juha oli Grr 2000:n projektipäällikkö sekä Aqisseq-ryhmämme viisas johtaja, joka oli liikkeellä armeliaan aviopuolisonsa luvalla. Vaikeinakin hetkinä hän rohkaisi meitä jatkamaan matkaa tai pitämään tasan kymmenen minuutin lepotauon. Lisäksi Juha huolehti tunnollisesti aamuherätyksistä availemalla uuden telttansa äänekkäitä vetoketjuja.

ANTTI HAKOLA, vuonna 1974 ensi kertaa päivänvalon nähnyt geologian opiskelija. Antti oli ryhmämme varajohtaja, yleismies jantunen sekä pääasiallinen suunnannäyttäjä. Kova jätkä, jolla oli lihaksissaan vain nopeita soluja, minkä vuoksi hitaasti kulkeminen oli täysi mahdottomuus. Edes yli kolmekymmentäkiloinen rinkka ei miehen menoa hidastanut. Antin saattoikin kuulla kutsuvan ryhmämme naisväkeä hellin sanoin: ”Tulkaa jo akat!”

KRISTA INNANEN, vuonna 1975 syntynyt maantieteen opiskelija. Krista oli ryhmämme kulttuuriattašea sekä paikalliseen elämänmenoon jo etukäteen tutustumaan lähetetty vakoojamme. Tämä hymyilevä hyräilymestari toimi vaelluksemme sävelradiona laulaen vaeltajan toivekappaleita. Kristalta sai myös varmoja valokuvausvinkkejä – laukoihan hän otoksia ammattilaisen elkein kahdella kameralla kolmenlaiselle filmille.

AKI MÄKINIEMI, vuosikertaa 1972 ja valmis fyysikko. Muonitusmestarina Akin vastuulla oli vatsojemme hyvinvointi. Muiden masujen kohdalla kaikki olikin OK, mutta aamuvirkku puuronkeittäjämme kärsi itse ajoittaisesta näläntunteesta – reippaalla miehellä oli reipas energiankulutus. Valkoisen miehen taakkaa kantanut jalkavammainen saattoi vain toivoa: ”Pojasta polvi paranee…”

SANNA SARA, vuonna 1974 syntynyt geologian opiskelija. Alati hyväntuulinen Sanna oli kiistaton valinta ryhmämme mielialaupseeriksi. Vankalla maa- ja kallioperän tuntemuksellaan hän sai myös päägeologin tittelin. Sannan kevyillä varusteilla maksimipainoiseksi pakatussa rinkassa oli aina tilaa muiden harteita painaneille tavaroille. Sitkeydellä ja positiivisella asenteella pääsee vaikka läpi harmaan kiven…

ANNI TONTERI, vuonna 1976 kuoriutunut biologian ylioppilas. Anni olikin luonnollinen valinta ylibiologin virkaan. Runsassanaisena naisena hän sai vastuulleen myös kronikoitsijan tehtävät. Vaikka itse untuvikko olikin, eivät linnut Annia suuremmin kiinnostaneet. Hänestä paikallaan pysyvät kasvit olivat paljon kiehtovampia. Biologisen knoppitietouden arkistoistaan Anni saattoi kaivaa sopivan tietoiskun joka tilanteeseen. Nauravaisella Annilla hihitys oli herkässä ja nauruhepulit suorastaan aatelislaatua.

PERJANTAI 14.7.

Herätyskellot ja kännykät soivat Helsingin Mellunmäessä klo 04.00. Puolinukuksissa tehtyjen aamutohinoiden jälkeen matkustimme seutulipuilla lentokentälle, jossa vannotimme virkailijaa huolehtimaan siitä, etteivät rinkkamme jäisi Grönlannin koneesta Köpiksen vaihdossa. Lupasihan tuo. Portilla törmäsimme Petterin johtamaan Seqineq-ryhmään. He olivat lentäneet paikalle Oulusta. Päästyämme koneeseen meidät valtasi autuas, jännittynyt olo. Olimme vihdoinkin liikkeellä kohti määränpäätämme.

Näinä aikoina vatsammekin alkoivat vihdoin herätä ja ystävällinen lentoemo kantoikin eteemme ylimääräisiä aamiasannoksia. Koska olimme Köpiksessä vain neljäkymmentä minuuttia ennen lähtöä, emme saaneet koneesta vierekkäisiä paikkoja vaan meidät ripoteltiin istumaan kauas toisistamme. Koneen ikkunasta näimme Norjaa ja Islantia. Jäätikkömielellä kun olivat, niin Antti ja Juha tunnistivat Länsi-Norjassa sijaitsevan Jostedalsbreenin. Islannin jäistä ei näkynyt kuin kaksi huippua. Grönlannin yllä saimme ihailla meressä kelluvia jäävuoria.

Perillä jännitimme, olisivatko rinkkamme saapuneet. Pelkomme haihtuivat, kun näimme tuttujen möykkyjen tulevan liukuhihnaa pitkin meitä kohti, ja vielä yksinä kappaleina. Varsinainen vaeltaminen oli Kristaa vaille valmis. Hän saapui luoksemme helikopterikyydillä samaan aikaan, kun Tanskan kuningatar Margareta saapui Leif Eriksson –juhliin ilmavoimien koneella.

Aqisseqin ja Seqineqin toiminnan ero havaittiin päivän mittaan. Seqineq teki kaiken helposti ja mukavasti. Me taas toimimme ajoittain vaikeamman kautta: check in Köpiksessä, tallelokeron vuokraus, suunniteltu reitti, joen ylitys…

Kolmelta loppui säätäminen - paikallista aikaa tietenkin, Suomessahan kello oli jo kahdeksan. Kävelimme Narsarsuaq-joen varteen. Paikallinen businessvelho Jacky oli sanonut Seqineqille, ettei siitä pääse yli kuin veneellä. Turistineuvonnan tyttö taas arvioi veden yltävän maksimissaan vain polveen. Uskoimme häntä. Neljäkymmentä metriä leveän joen vesi oli jäätävän kylmää ja syvyyttä valitsemassamme kohdassa oli noin 105 senttimetriä - reippaasti yli polven siis. Alushousut kastuivat kaikilta. Ylityksen aikana tuntui siltä, että pian taju lähtee ja ajautuu voimakkaan virran mukana Tunulliarfik-vuonoon. Keskittäytymistä häiritsemään ilmaantui vielä päidemme ylle helikopteri pörisemään. Esitteli kai meitä kuningattarelle tai turisteille... Vastarannalla veri onneksi lämmitti turtuneet jalat ja puski pitkän lentomatkan velttouden ja kankeuden pois. Koivet olivat iskussa jatkaessamme matkaamme viideltä.

Aluksi kuljimme helppoa rantasorakkoa, sitten kallioisia rinteitä ylös. Sanna esitelmöi kivilajeista ja Antti ristikkäisuurteista ja kameterasseista. Välillä etenimme nelivedolla risuista tukea hakien. Ympärillämme surisseiden kärpästen määrä oli suoraan verrannollinen hien määrään. Yritys oli kova mutta silti leirimme jäi vähän suunnitellusta. Pystysuoraan virtaavan puron varrelta löysimme siedettävän kaltevan telttapaikan. Meri, vuoret ja jäätikkö eli kaikki juhlavaelluksen elementit näkyivät leiriimme. Illalla pohdiskelimme teepussin viisautta: ”Akka kylän laskit kantoi, joka murun läävään kantoi. Sika lihoi, akka laihtui, joulun alla osat vaihtui.” Päivä oli muuten aika pitkä – Suomen aamu neljästä seuraavan aamun neljään eli Grönlannin ilta yhteentoista...

LAUANTAI 15.7.

Kahden tunnin aamutoimilla selvisimme matkaamme jatkamaan hienosta näköalaleiristämme eteenpäin. Nousua oli edessä. Sään puolesta T-paidalla tarkeni, ellei sitten pitkähihaisella sääskiä ja mäkäräisiä karkottaa halunnut. Otukset eivät tuntuneet pistävän, mutta ärsyttihän se, jos jotain ylimääräistä surisi sieraimiin taikka korvakäytävään.

Päivän mittaan alkoi etelästä lähestynyt sumurintama saavuttaa meitä, mikä haittasi suunnistamista. Pohdimme Matrix- ja Truman Show –elokuvien juonia. Mieliimme hiipikin epäilys, että ehkä elimmekin vain ulkoilmasimulaattorissa television välityksellä edesottamuksiamme seuraavan yleisön viihdykkeeksi. Tämä olisi selittänyt kartalle tuntemattomien järvien ilmaantumisen eteemme – ne olivat vain simulaattorin ohjelmointivirheitä. Katselimme epäluuloisina toisiamme: ”Minä tiedän, etten itse ole näyttelijä. Silloinhan te kaikki muut...”

Lounasta söimme erään tuntemattoman järven rannalla. Vesi oli 16-asteista eli huomattavasti 10-asteista ilmaa lämpimämpää. Harvoin törmää järviin, joissa on jäkälä-beach. Jatkaessamme matkaamme törmäsimme ryhmällemme nimen antaneeseen eläimeen eli kiirunaan (aqisseq). Muita päivän mittaan tavattuja elikoita olivat taivaltamme varjostaneet määkijälampaat. Loppumatkasta alkoi vaeltajan tankki jo tyhjentyä ja nälkäisten helpotukseksi aloimmekin pystyttää leiriä hieman ennen kahdeksaa. Iltateellä pohdimme kahta mietelausetta: ”Ole iloinen, ole surullinen – olethan ihminen.” ja ” Kun seisot tähtien alla, älä silloin valita, että elämässä ei ole valopilkkuja.”

SUNNUNTAI 16.7.

Emmepä aamulla tienneet, mihin päivän mittaan joutuisimme. Ennen kahdeksaa pistimme päämme teltoissa ulos ja sininen taivas tervehti meitä. Kahden tunnin kuluttua aloitimme aurinkoisen taipaleemme.

Ensitöiksemme taitoimme matkaa pitkin isojen kivien sekä kenkiä syövän mudan muodostamaa kuviomaata. Ilmiölle syyksi geologimme tarjosivat routaa. Seuraavaksi nousimme laaksostamme harjanteelle, jolta eteemme avautui henkeäsalpaava maisema – sinisiä ja vihreitä järviä, valkea mannerjäätikkö sekä kohteemme lähes 1700-metrinen Valhaltinde-huippu. Virittelimme Kristan jalusta toimintakuntoon ja räiskimme kattavan kokoelman ryhmäkuvia.

Päivän urakka jatkui lumella. Hiellä nousemamme metrit laskimme rinkalla alas Johan Dahl Landin laaksoon, jossa meitä odotti suunnaton rakka. Oli isoja ja pieniä, vakaita sekä heiluvia kiviä ja niitä pitkin toiset suorastaan lensivät toiset edetessä etanan nopeudella. Rakasta kuitenkin selvittiin ehjin nahoin ja maasto muuttui miellyttäväksi tasakallioksi. Totesimme ohjaajan laittaneen eteemme monipuolisen vaellusmaaston, jotta kotiyleisö ei pitkästyisi vastaanottimiensa ääressä. Vaihtelua ohjelmaan toivat myös päivän ylitykset, jotka tarkoittivat tasapainottelua rinkka selässä kiveltä toiselle. Päivän viimeinen lasku sumean vihreän järven rantaan tehtiin ennen päivän viimeistä kahden ja puolen kilometrin nousua. Aki totesi maiseman voineen olla vaikka Borneon sademetsistä – puut vain olivat polvenkorkuisia.

Kahden ja puolen kilometrin nousu jäi vajaaksi ja pistimme leirin pystyyn jo puolessa matkassa. Maisemat paranivat leiripaikkojen myötä. Tältä oli suora näköala Kuukuluup Tesia –jääjärvelle sekä Kuukuluup Sermia –jäätikölle. Päivällisen muhiessa masussa pohdimme päivän mietelauseen sanomaa: ”Elämä on kuin vesi – valuessaan se saa sormet rypistymään.” Selitykseksi lausahdukselle ei kelvannut rinnastus kylpyveden rypistyttävään vaikutukseen. Sama se, jos vertaisi elämää kuivuriin. Näivettynyt lopputulos silläkin aikaiseksi saadaan...

Nyt sinisen taivaan alla on aika rasvata auringonpolttamat pohkeet ja vetäytyä yöpulle. Kauniita unia! Retkikunnalla kaikki hyvin.

MAANANTAI 17.7.

Ja niin koitti arki, rankka työviikko oli edessä! Herätys oli sen mukainen – julma vetoketjujen raastava ääni herätti meidät hyvissä ajoin, jo ennen hönttien mäkäräisten itsemurhahyökkäilyjä. Taisivat ne kuitenkin maukkaisiin aamupuuroihimme eksyä... Sitten reippahasti matkaan taas! Yhä ylöspäin yritimme ja saimme ihailla jälleen komeita maisemia – Kuukuluup Sermiaa, valtaisaa jäätikköjärveä jäälauttoineen alapuolellamme sekä tietysti myös huiputuksemme kohdetta, Valhaltindeä.

Halki louhikoiden, soiden, pikkupurojen, mättäikköiden ja kallioiden kuljimme, kunnes löysimme muinaiset inuiittiasutuksen rauniot: ei märkää lätäkköä iglusta jääneenä, vaan ilmiselviä kiviseiniä siellä täällä kallioisella niemennokalla. Meissä piilleet pienet arkeologit ja kulttuuriantropologit heräsivät eloon. Ihmettelyn kohteena olivat myös rantaan päin ajautuneet jäätikön kimpaleet. Yrittipä Antti jopa hankkia itselleen uutta kulkuvälinettä jäälautasta.

Aurinko kunnioitti meitä taas läsnäolollaan. Ilman ollessa täysin tyyni tämän armaan ystävämme kuuma hyväily ihollamme sai meidät haaveilemaan entistä enemmän vilvoittavasta pulahduksesta jäiden sekaan. Storesø-järvestä laskevan joen ylityksen jälkeen toiveemme toteutui ja niin nähtiin (, jos joku kurkki...) helkaneidit ja uljaat uroot kylvyssä. Eikä vesi ollut edes kylmää! Se innosti pesun ohella riemukkaisiin vesileikkeihinkin.

Lounaan jälkeen lienee tapahtunut pieniä välienselvittelyjä, sillä Aki oli haavoittanut polvensa, kun Sanna taas pyyhki veristä kuontaloaan. Sherlock Holmes selvittää asiaa... Matkan jatkuessa välikohtauksen jälkeen geologit valaisivat meitä maiseman muodoista eli siitä, kuinka poikittais- ja pitkittäismoreenit, suppakuopat ja sandurit olivat syntyneet. Ylibiologimme Anni puolestaan esitelmöi mainioista kuningaspingviineistä, joiden avioelämä toimii juuri oikealla tavalla: ”miespingviinit” hautovat munia ahkerasti ja ”naiset” uiskentelevat meressä nauttien maukkaista kalasaaliista.

Täydellinen leiripaikka (jälleen!) löytyi pieneltä pläntiltä erään kallion juurelta lumen ja puron väliltä. Tästä pääsisimme näppärästi seuraavana päivänä vuorta valloittamaan! Pian olivat mestarikokkimme Juha ja Antti vauhdissa ja niin jäkälikkökin roihusi iloisesti. Lätynpaisto voi huonossa lykyssä johtaa vaikka kolmen miljardin ihmisen hukkumiseen... Vahingoniloisista naurahduksista päätellen taisi joku salaa moista toivoa?! Sen lisäksi, että Sinoli haihtui paistajien keittimistä vinhaa vauhtia, se ryökäle keksi vielä sujahtaa taikinaan jättäen vaeltajaraukat nälkäisiksi. Onneksi alkupalalätyt ja korvikemakaroni riittivät saamaan meidät tyytyväisiksi. Jälkipalaksi pureskelimme Fazerin sinistä ja päivän mietelausetta: ”Sydämellä on syynsä, joita järki ei tunne.”

Myöhemmin ihastelimme auringonlaskun aikaansaamia värejä ympärillämme ja suunnittelimme hetken innokkaasti yöllistä huiputusretkeä tavoitteenamme nähdä auringonnousu jäätikön yllä. Järki sanoi ei. Parempi niin sillä olimmehan unen tarpeessa, vaikka väki pysyikin aikaisempaa pidempään hereillä. Pyromaani poltteli roskia, tyttäret tiskailivat, polvivammainen tähyili taivaalle ja johtotähtemme piilotteli teepusseja sammalten alle. Laulujakin virittelimme illan hämärtyessä. Komea täysikuu nousi vuorten takaa ja puron rauhoittava solina tuuditti meidät unten maille.

TIISTAI 18.7.

Ja jälleen kerran heräsimme hyvin levänneinä kuin omasta sängystä, tempaisimme aamuvellit naamaan ja pakkasimme romppeemme vuoren valloitusta varten. Alppilähtöömme kului aikaa ne tutut pari tuntia. Siispä kellon lyödessä kymmenen olimme jo kieli vyön alla kiitämässä kohti tarunhohtoista Valtsun huippua. Askel ei painanut, koska kannettavaa oli vähän aikaisempiin päiviin verrattuna. Noustavaa meillä oli 800 metriä perusleirimme sijaitessa 900 metrissä ja huipun 1690 metrin korkeudessa.

Ensimmäinen osuus oli nousua ja jo tutuksi käynyttä louhikkoa. Tuhannessaviidessäsadassa metrissä jouduimme jatkamaan matkaa lumiränniä pitkin jäätikkövarustein. Niitä vaihtaessamme huomasimme Rämän jättämän maamerkin ja voi, voi! Pojat olivat käyneet väärällä huipulla! No, myöhemmin löytyivät Rämän jäljet lumelta ja totesimme heidän käyneen kai oikeallakin huipulla. Jäärännin noustuamme alkoivat jännät paikat. Huippujyrkkä kallio-osuus oli täynnä jalkojen alla lipsahtelevia irtolohkareita ja alla oli ammottava tyhjyys. Tämä oli reittimme kruksi. Hitaasti ja varmasti selvisimme kuitenkin ylös viimeiselle lumiosuudelle saakka. Takana mielen syövereissä pyöri ajatus, että tästä oli vielä tultava alaskin. Lumiosuuden noustuamme olimmekin yhtäkkiä huipulla. ”Täh... Tässäkö se olikin? Jotenkin tuntui siltä, että täällä pitäisi olla vielä yksi tötsäke.”

Nopeasti käynnistimme jo vakiintuneet huippuruljanssit. Kuvio oli kaikille selvä – maisemakuvat, ryhmäkuvat ja tietenkin poikien ilman paitaa kuvat. Tällä kertaa tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan tytöt heittäytyivät FKK (freie Körperkultur – vapaa ruumiinkulttuuri). Tiimimme kamerat surisivat ja näky tuli ikuistettua. Uteliaat, seuratkaa SOOPAn ilmoitustaulua!

Alkoi laskeutuminen. Jännitti niin, että hätäkakkakin pyrki päivänvaloon. Kallio-osuuden abseilasimme Juhaa lukuun ottamatta. Meillä muillahan ei ollut hätää, mutta Saarelan pojan suojelusenkelille löytyi kyllä töitä. Juha kun laskeutui viimeisenä ilman köyttä. Lumiränniin päästyämme pakkasimme jäätikkökamamme ja aloitimme mäenlaskun kukin omalla tyylillämme – pyllyllä, selällä ja nelivitosia vaelluskenkiä telluina käyttäen. Laskeutuminen perusleiriin oli nopeaa, aikaa kului kolme tuntia. Nousuun sitä oli kulunut neljä ja huipulla vietimme kaksi tuntia.

Saavuimme leiriin seitsemältä, söimme, rötväsimme ja suoritimme kenraaliharjoituksen seuraavan päivän jäänylitystä varten. Sitten menimme pisulle, pesulle ja maata. Ennenkuin Z—files valtasi leirimme, pyöri mielissämme vielä huipun ainutlaatuinen näköala, jota oli turha yrittää saavuttaa kameran linssien läpi.

Päivän mietelause: ”Hymy on sama kaikilla maailman kielillä, käyttäkäämme sitä.” No niinhän se on keskisormikin... Feministipropagandaa: ”Naiset ovat miehiä viisaampia, koska he tietävät vähemmän ja ymmärtävät enemmän.” Toisin sanoen: Mies, joka tietää vähemmän ja ymmärtää enemmän, voi pissiä kyykyllään... Vaihtelun vuoksi ja tietysti naiset, jotka käyttävät housuja, voivat pissiä seisaaltaan.

KESKIVIIKKO 19.7.

Kiusallisen aamuvirkut trangiatontut keittivät puurot taas kerran liian aikaisin! Kukin sai lisäksi palan sokeria – säännöstely oli alkanut. Kylläisinä jätimme aurinkorinne-leiripaikkamme, joka olikin jo vetäytynyt pilveen. Matkalla Kuukuluup Sermia –jäätikön reunaan testasimme vaatteidemme maastoutumiskelpoisuuden. Puolella ryhmää se oli mitä parhain. Eksyimme toisistamme, kunnes aikamme huhuiltuamme hoksasimme heiluttavamme toisillemme kahdelta noin puolen kilometrin etäisyydellä toisistaan olevilta kalliontöppyröiltä. Samassa hässäkässä ryhmänjohtajamme hukkasi karttansa.

Lounastimme juuri ennen jäätikön ylitystä. Samalla suunnistusparivaljakkomme Juha ja Antti tähysivät mahdollisia kulkuväyliä halki edessä vaanivan railoviidakon. Tihkusade joudutti lusikoimaan keitot nassuun ja vetämään valjaita ylle. Taas riitti ähinää ja puhinaa, kun rinkkoja auottiin ja pengottiin. Sulkurenkaat ja jääraudat kilisivät ja hakut kolahtelivat kalliolle. Ryhmämme valmistautui jäätikön ylitykseen tosi tohinalla. Halu päästä vastarannalle oli valtaisa. Eihän huvittanut palata samoja jälkiä takaisin.

Jääraudat kenkiin ja köysistöön! Nousu jäätikölle saattoi alkaa. Jyrkän reunan noustuamme avautui edessämme järkkymätön ulappa täynnä valkeita vaahtopäitä. Vastaranta häämötti kolmen kilometrin päässä. Kipparimme lähti luotsaamaan meitä sitä kohden. Etenimme hitaasti mutta varmasti leveiden railojen välisiä kannaksia pitkin sekä kapeiden railojen yli loikkien. Ihmeteltävää riitti: kirkkaansinisiä railonseinämiä, romahtaneita lumisiltoja ja hiljakseen virtaavia puroja jään pinnalla. Kamerat kävivät, kun kamikaze-paparazzit sinkoilivat railon reunalta toiselle. Ihme ja kumma, ettei köysi mennyt pahemmin sotkuun.

Vilu ja nälkä ripeyttivät kulkuamme loppumatkasta. Kolmen tunnin kiemurtelun jälkeen olimme onnellisesti jäätikön toisella reunalla. Tuntui vähän höntiltä, kun Juha ei pudonnutkaan railoon – sitä kun oli harjoiteltu niin moneen kertaan milloin missäkin virtuaalirailossa. Jäärautojen piikit kolkuttivat kivistä jäätikönkylkeä, kun rantauduimme kylmästä hytisten. Ilman lämpötila oli juuri ja juuri plussan puolella. Ja vielä eilen kun olimme nakuilleet Vatsun huipulla... Kylmyys kaikkosi, kun pojat kisailivat siitä, kuka juoksee hakun korkeimmalle jyrkkään jäärinteeseen. Nälkä unohtui, kun ylibiologimme bongasi rhododendronin.

Leiriydyimme läheiselle kalliomäelle, jossa oli kolme kivaa uima-allasta. Toive aurinkoisesta aamusta heräsi. Keskustelimme pitkään partiosta lämmittelyleikkien lomassa. Valhaltinde kurkisti meitä vielä kerran. Tuuli tyyntyi täysin ja kapea kaistale ilta-aurinkoa jäi valvomaan mannerjäätikön horisonttiin meidän mennessämme nukkumaan.

Päivän mietelause: ”On opittava kärsimään voidakseen elää.” ”No niinhän minä teenkin!”, tokaisi Aki kipeää polveaan pidellen.

TORSTAI 20.7.

Aurinko ei paistanut, joten päätimme jatkaa matkaa. Hiljaisina ja ehkä hieman haikeinakin pakkasimme rinkkamme. Retkemme kulminaatiopiste oli eilen ylitetty ja nyt tuntui vähän siltä, kuin lähtisimme jo paluumatkalle. Onkohan edessä enää mitään jännää...? Eipä aikaakaan, kun kuullosti siltä kuin ukkonen olisi jyrähdellyt. Menimme lähemmäksi ihmettelemään. Mitään ei näkynyt, vain Kuukulup Sermian krokotiilinoloinen nokka lepäsi tyynenä paikallaan. Köpöttelimme kallioista näköalareittiä pitkin lounaspaikalle. Qaamasoq Kangilleq –järvi siinsi tummansinisenä alapuolellamme. Keli suosi jälleen maisemamatkailijaa.

Aamun haikeus kaikkosi viimeistään illalla, kun könysimme 1,5 kilometrin matkalla rinnettä 400 metriä alaspäin. Kanjonin reuna oli juuri ja juuri sen verran kalteva, että alas saattoi päästä – kukin omalla tyylillään: isoimpiin kiviin tukeutuen, ruohotupsuihin tarttuen ja pusikoissa roikkuen. Arvoitukseksi jääköön, miten Antti keikkui itsensä alas! Sydän kylmänä jäimme ylös seuraamaan, kun kaverimme katosi jyrkänteen taa. Vieressä pauhaavan putouksen päälle oli turha koettaa huutaa. Kun tapasimme toisemme kanjonin pohjalla, oli lihasjännitys sitä luokkaa, että seuraava aste olisi ollut kuolonkankeus. Onneksi löysimme helposti paikan, mistä ylittää koski. Jalkakylpy tekikin varsin hyvää laskussa rullautuneille varpaille ja kivistäville päkiöille.

Leiriytyessämme joen alajuoksulle oli jo hämärä – muutoinkin, kun katsojan silmässä. Nautimme päivällisen makuualustoilla mötköttäen. Teepusiin mietelause ”Sydämellä on syynsä, joita järki ei tunne.” innoitti puhumaan rakkaudesta. Kaksi meistä oli jo löytänyt sen. Muita päivän aikana tehtyjä havaintoja elämästä oli se, ettei löllöön voi kuolla, ellei uppoa siihen nenäänsä myöten, ettei viipottamatonta lintua voi havaita ja se että jokaisessa teekupissa on oltava kaksi kärpästä – luonnon tasapaino.

PERJANTAI 21.7.

Aamulla puoli yhdeksältä tapahtui makuupussista poiskömpimys. Ilmassa oli suuren syntymäpäiväjuhlan tuntua. Pahaa aavistamaton Krista kaapattiin kiinni ja paiskottiin kohti korkeuksia jokaista saavutettua vuotta kohden.

Aurinko ei porottanut, mutta selkeää oli silti. Tuulen karkottaessa vaeltajan pikkuystävät sieraimistamme oli päivän taival mukava aloittaa. Edessä oli kuusitoista tasaista kilometriä Kukulooq-jokea seuraillen. Ennen lounasta saime vilvoitella vuolaana soljuneessa purossa. Piknik-hetkemme pidimme nurmella kaskaiden kirmatessa ympärillämme. Sanna ja Anni ottivat tiskivuoren mukaansa puron rantaan ja palasivat takaisin kynttilöidyn kakun kera. Laulunkin Kristalle lauloimme.

Lounaan voimin porskuteltiin pitkälle, mutta ei perille saakka. Pian Juha alkoi pitää säännöllisin väliajoin kymmenen minuutin lepotaukoja. Silti askel painoi ja pian letkan viimeisenä roikkui viisikymmentä vuotta vanhentunut mummo. Pitkä tarpominen kuitenkin palkittiin ja pian edessämme häämötti Qajuuttaq-lahti sekä Eqaloorutsit Kangilliit Sermia –jäätikkö (EKS). Punaisen ufomaisen autiotuvan ympäriltä löytyi varsinainen lampaiden kalmisto. Päätimmekin pistää leirin hieman etäämmäs paikkaan, jossa kaksi helkaakin pääsisivät uiskentelemaan jääpalakeittoon.

Päätös ei ollut yhtään hassumpi, sillä törmäsimme tanskalaiseen perheeseen, joka lahjoitti meille viisi lohta. Paistettuina ne maistuivat niin hyville, että Juhan teki mieli nuolla paistinkivikin. Namun voimalla Krista kävi houkuttelemassa perheen nuotiomme ääreen jutustelemaan. Isä paljastui mikrobiologiksi, äiti iloisen puheliaaksi ja Akille kaavailtu 13-vuotias tytär vanhaksi partiolaiseksi. Heillä kaikilla oli englannin kieli hyvin hallussa.

Perheen poistuttua yöpuulle ja me paahdoimme Antin rinkasta löytyneitä vaahtokarkkeja. Taivas oli kirkas ja lämmintä oli vain kaksi astetta. Yksi päivän monista mietelauseista oli seuraava: ”Toiveet muistuttavat pilviä: toiset purjehtivat ohitse, toiset antavat sadetta.” Kukaan ei jaksanut sitä enää pohtia.

LAUANTAI 22.7.

Aamuviideltä korpit alkoivat kiertää leiriämme. Juha vartioi ruokia, Sanna hihitteli makuupussissaan ja äänistä hämääntynyt Anni yritti sulkea herätyskelloa. Taisivat korpit tapella illan perkuujätteistä. Aamu oli muutoin tyypillinen lauantai – nukuimme jopa yhdeksään. Aurinko houkutteli väen pesulle ja uimaan. Syytä jo olikin... Pyykkäyskin kuului puhdistautumiseen - naapurin rouva vilkaisi Antin kalsareiden ähräystä ja tarjoutui pesemään ne hänen puolestaan. Lopuksi Antti viritti jääkuopan graavilohelle ja niin me olimmekin valmiit EKS-jäätikön tarkastukseen.

Jäätikkö päästi kumeita ääniä ja kerran näimme romahduksen synnyttämän satametrisen jääpilven nousevan jään ja meren rajapinnasta. Jään profiilia kuvannee parhaiten sahanterä. Railojen huippujen ja pohjien väli oli karkeasti kolmekymmentä metriä ja lisäksi ne risteilivät pitkin ja poikin jäätikön pintaa. Onneksi olimme luopuneet suunnitelmasta kulkea tätä jäätikköä pitkin. Mitään helppoa keskikohtaakaan ei näkynyt.

Alhaalla leirissä vuorovesi oli vaihtunut. Rannalle oli jäänyt usean leikkipuistollisen verran jäisiä kiikkuja, patsaita ja ratsuja katsojasta riippuen. Kielillämme maistui vielä graavilohinäkkileipä, joten olo oli kuin abstraktin taiteen näyttelyn avajaisissa.

Iltakävely vei meidät Erngata Qaqqaa –vuoren juurelle, mistä seuraavana päivänä oli tarkoituksemme jatkaa Paratiisiin. Päivän päätteeksi paparazit ottivat vielä läheisestä putouksesta valokuvia pitkällä valotusajalla. Teepussi tuumasi näin: ”Isänmaani on maailma ja uskontonani tehdä hyvää.”

SUNNUNTAI 23.7.

Aamupuuropöydässä pyydystimme prinsessoja ja puolikkaita valtakuntia sekä sekundaprinssejä. Neljätoista mäkäräistä yhdellä iskulla liiskannutta odotti jopa kaksi prinsessaa ja kokonainen valtakunta – koko tämä vihreä jäämaako?

Heti alkumatkasta ylöspäin yrittäessämme iski totaalinen vanhuus ja niin mummot köpsyttelivät joukon jatkona puuskuttaen ja hikeä valuen. Tämä pitkä taival Valhalan (viikinkien tuonela) kautta kohti Paratiisia, oli vaatinut veronsa. Sisua kuitenkin vielä löytyi, Antilta taskunpohjaltakin. Aurinkoa, pilviä, kylmää tuulta, kuurosadetta ja viimein myös rakeita tuli niskaamme juuri, kun olimme nauttineet maukkaan lounaan pienen järven rannalla. Vaihtelu virkistää ja ennen kaikkea sade karkotti yli-innokkaat ihailijat ympäriltämme. Lähestyessämme paratiisin porttia maisemat madaltuivat, vihertyivät ja joki sukelteli yhä korkeammista putouksista. Nälkäisimmät meistä yrittivät pyydystää bää-bää-lampaita ravinnokseen. Antin onnistui Annin avustuksella kalastaa kävelykepillään pari alamittaista lohenpoikasta saaliikseen. Lampaat taisivat olla kuitenkin liian suuri pala napattavaksi...?

Leiripaikka lampaiden kikkaroiden keskellä kelpasi mainiosti, sillä vatsamme kurnivat vallan mahdottomasti. Pian olikin höyryävä ruoka edessämme. Kyllä syöminen oli mukavaa, etenkin kun pörriäiset eivät olleet tunkemassa ateriaamme. Ne eivät kuulemma viihtyneet paikalla, jonka lampaat jätöksillään olivat saastuttaneet. Teeveet saivat viilennystä vesipisaroista, joita alkoi tulla sen verran, että loputkin ruoholla kyyhöttävät karpaasit siirtyivät teltan suojaan. Riekko-hotellin vieraat kestitsivät isäntäänsä ja emäntiään suklaalla, kekseillä ja viidakkomuroilla. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa... Illan mittaan asumuksemme muuttui hierontahoitolasta laululavaksi, jossa hoilotukselle lisäpontta antoi Musikantti-Antti. Puheet siirtyivät jälleen kerran ruokaan: ”Olisiko meillä jotain ylimääräistä syötävää?” Kekkasimme jauhelihatäytteiset soijakrepsit ja johan syntyi vipinää itse kunkin kinttuihin. Poijjaat riensivät puita keräämään ja tyttäret taikinaa sekoittamaan. Ja riemu oli katossa, tai paremminkin pilvissä! Pian katajat rätisivät nuotiossa ja tyytyväiset vaeltajat mussuttivat lättyjään pimeässä. Sinä iltana emme menneet nälkäissinä nukkumaan...

MAANANTAI 24.7.

Edellisen yön lättysyömingit painoivat mahoissamme ja niinpä aamuherääminenkin venyi. Nuotio savusi vielä ja astiat olivat tiskaamatta. Vasta puolelta päivin läksimme rinkat selässä etenemään sivistystä kohden. Lounaan söimme traktoritien varressa, minkä jälkeen tavoitteenamme oli löytää kirkon rauniot, joissa Krista ja Antti voisivat antaa partiolupauksen. Kävelimme Qassiarsukiin asti ja sieltähän raunioita löytyikin. Ensin menimme kuitenkin kauppaa etsimään.

Kylällä tapasimme toisen Narsarsuaqin vaellusryhmän ja löysimme kaupankin, joka oli jo kiinni. Nälkäpäivältä meidät pelasti nuorisohostellin neiti, joka soitti kauppiaan paikalle. Tämä saapui traktorillaan. Posket innosta punaisina poimimme herkkuja kaupan hyllyiltä: jäätelöä, kääretorttuja, karkkia, Coca Colaa sekä nakkeja ja muusia. Lisäksi otimme murukahvia, joka osoittautuikin pelkäksi kermajauheeksi, kun siitä leirissä juotavaa valmistaa yritimme.

Kunnon turistin elkein kävimme kuvaamassa Leif Erikssonin patsaan sekä tutustuimme muuhun rauniokylään ja sen entisöityihin rakennuksiin. Pohdimme myös entisaikojen viikinkien jokapäiväistä elämää. Antti hoksasi asuinrakennuksen sisällä olevan sisältäpäin lukittavan huoneen. Sen täytyi olla pussauskoppi! Tästä kiinnostavasta rakennuksesta siirryimme pieneen kappeliin, jossa Juha otti Antin ja Kristan lupaukset vastaan ja Anni solmi solmut huiveihin Akin ja Sannan ikuistaessa koko tapahtuman monella kameralla. Tunnelma oli matalassa katossa. Partiolupauksen sisältöä oli aiemmin jäätikön viereisellä leiripaikalla pohdittu. Oman sinettinsä lupaukselle antoi historiallinen viikinkipaikka.

Sen kertainen leiripaikka löytyi läheiseltä hevosniityltä. Anni tunsikin epämääräisen möhkyrän painavan telttakankaan alta...

TIISTAI 25.7.

Aamuyöstä leirimme ohi nelisti mustangilauma ja oli todella lähellä, että emme joutuneet niiden nälkäisten turpien uhreiksi. Läheltä piti tilanne oli siis todella lähellä, sen saattoi lukea Sannan lautasenkokoisiksi kasvaneista silmistä. Muutaman haudanvakavan ja hiljaisen hetken kuluttua mustangilauma ilmeisesti rauhoittui ja alkoi märehtiä ruohoa. Kuulimme rauhoittavan hirnahduksen ”BÄÄ” ja toisen ”BÄÄ” ja vielä ”BÄÄ, BÄÄ”... Lampaiksi vaihtuneet konit siellä piirittivät leiriämme.

Kello 6.45 pomppasimme pirteinä ylös ja vetäisimme puurot ja kääretortun naamaan. Yhdeksältä olimme sitten jo satamassa odottelemassa Jackya veneineen. Jackyn sijaan meidät nouti paikallinen pariskunta. Tunnin matka Narsaqiin, posliinipyörähdys Kristan kämpillä ja sitten hyökkäsimme kaupungille shoppailemaan. Löysimme ruokaa sekä turistirihkamaa ja kävimme aktivistien riemuksi syömässä erittäin herkulliset valaspihvit. tietenkin vierailimme myös museossa.

Puoli neljältä Krista saattoi meidät satamaan, josta Jackyn aamuinen pariskunta poimi meidät kyytiinsä Jackyn veneen ollessa täynnä väkeä. Hyvä niin, koska satoi vettä ja putputilla matkaan olisi kulunut kolme tuntia (kansipaikoilla). Matkan alussa otimme naisen haastateltavaksi ja kysyttävää löytyi puolin ja toisin koko matkan ajaksi. Naisen perhe oli lammasfarmareita (410 lammasta, 3 lasta ja 1 lammaskoira). Lampaat kerättiin neljätoista kertaa vuodessa kerittäväksi. Lapset taas joutuivat jo kuusivuotiaina vuonon toiselle puolelle arkipäiviksi kouluun.

Matka päättyi aikanaan ja ympyrä sulkeutui. Olimme jälleen Narsarsuaqissa. Pyörimme hetken ympäriinsä varmistellen asioita kuten seuraavan päivän saunavarauksen. Hotellilla kirjoittelimme kortteja, ryystimme kahvia sekä luovutimme Jackylle kahta paikallista natiaista suunnattomasti huvittaneen läjän kahisevaa. Hotellin ja lentokentän välittömään läheisyyteen pystytetyssä leirissämme mutustelimme iltapalaksi puolitoista ranskanleipää ja jo tavaksi tulleen tortun. Varsinaisia herkkuperseitä koko sakki! Edessä oli viimeinen telttayö...

KESKIVIIKKO 26.7. & TORSTAI 27.7.

Jottei kelloa tarvinnut uudelleen säätää heräsimme jälleen klo 6.45. Romppeemme olivat pian kasassa ja me menimme hotellille aamupalalle. Huomaavaisuudesta muita vieraita kohtaan istuimme mahdollisimman kaukaiseen nurkkaan haisemaan. Saunaan pääsimme vasta myöhemmin.

Kentällä kirjoitimme viimeiset kortit ja ostimme viimeiset matkamuistot. Pian istuimme Greenlandairin koneessa, jossa palvelun tasossa oli toivomisen varaa, jossa lapset kirmasivat sitä ainutta käytävää pitkin ja jossa vilkas keskustelu soljui joka suunnasta. Oikea sanan ”turistiluokka” ruumiillistuma – vain määkivä lammas puuttui. Kone rullasi lyhyttä kiitotietä pitkin kohti korkeuksia ja lentoemännät esittivät tiputanssinsa. Vierustoverin olan yli saatoimme lukea päivän tuoreimmat uutiset: Concorde oli syöksynyt Pariisin lähettyvillä maahan vieden yli sata ökyrikasta Manalan portteja kolkuttelemaan.

Köpiksessä jouduimme ottamaan rinkkamme ja poistumaan lähtöterminaalien puolelle. Finnairin toimiston edessä oli leireily kielletty, joten nukkumapaikka täytyi etsiä muualta. Tytöille uni maistui poikien vartioidessa sitä kinastelevilta pariskunnilta sekä lattiaa eläimen raivolla kiillottaneelta siivoojalta. Aamulla kävimme jälleen lähtöselvityksen riemut läpi ja saimme tällä kertaa lähetettyä rinkat perille asti. Kentältä löysimme myös muut vaeltajat. Silmät innosta kiiluen kerroimme kilpaa kokemuksistamme. Lopputulos – meidän vaellus oli ihan oikeasti se kaikkein paras vaellus.

Vielä viimeinen pyrähdys Finskillä ja juhlavaelluksemme oli lopullisesti ohi. Mitä vielä voisi sanoa? Erittäin hyvä, täydellinen...