Alkumatkassa vähän kangerteli, mutta matka lähti sitten kuitenkin etenemään.
Edellinen nukkumaton yö painoi silmissä. Ensimmäisen ruokatauon aikana oli sormet, varpaat, jalat... mitä vaan jäätyä... Mutta kova porukka kestää ja jatkettiin hyvissä mielin matkaamme tähtitaivaan alla!
Jälki kiemurteli tasaiseen tahtiin nousten ylöspäin. Ahkio tuntui roikkuvan vetovyöstä aina vaan. Hieman helpotusta ylämäkeen soivat lyhyehköt tasaiset pätkät. Viimeisen taiston julistettiin alkavan jo monta kertaa, mutta nousu vain jatkui ja jatkui. Loppujen lopuksi törmäsimme poroaidan porttiin ja nousu julistettiin loppuneeksi...
Samaan aikaan kuului edestä päin moottoikelkan ääni. Kelkan omistaja oli poromies, joka tuli katsomaan, kuinka me pärjäillään. Päivän aikana olivat ohittaneet meidät pariin kertaan ja oli syntynyt epäilys, kuinka me selvi- äisimme. "Make" tarjosi kelkkakyytiä ja lisäksi valmiiksi lämmitettyä kämppää sähkövaloilla. Vaihtoehtona olisi ollut Kiertämäjärven kylmä ja ahdas kämppä.
Santeri oli tehnyt jo päätöksensä hyppäämällä
kelkan rekeen eikä liikahtanut mihinkään yrityksistä
huolimatta. Rinkat ja pari ahkiota lastattiin rekeen. Mukaan Santeri ja
kaksi henkilöä. Muut jatkoivat alamäkeen ja sen jälkeen
Kiertämäjärven sijaan Harrijärven porokämpälle.
Tässä kohtaa ilmeni kartantekijän virhe: porokämppä
EI ollut lukittu... Kämpällä vastaanotto oli lämmin:
saatiin oma huone. Eräs poroisäntä tarjosi meille juuri
itseään varten valmistamaansa porokäristystä. Samalla,
kun kuunneltiin poromiesten juttuja, valmistettiin muusit ja muut ruoat
ylellisesti sähköliedellä. Kaikesta saimme olla kiitollisia
maailman toiselle keisarille, Veikko-Maggalle, joka oli järjestänyt
kaiken...
Ylläri, ylläri! Matka tuntui erittäin mukavalta, ei suurempia vastoikäymisiä... Oikealle tuli jonkun parin tunnin päästä upea Kuikkapää näkyville. Se loisti valkeahko-sinivaaleanpunaisena sinertävää taivasta vasten. Maisemat näyttivät kauneimpia puolia...harmi vaan, että kamerat olivat jäässä... No - muistiin jääpi, mikä on unohtamaton. Lounastaukoa pidettiin vaaleanpunaista lampaanpilveä seuraten ja henkisesti valmistautuen laskuun!!
Lounaan jälkeen matka jatkui kauan odotettua alamäkeä Anterin rajavartioston kämpän tuntumaan. Viimeiset neljä kilometriä kohti kämppää illan hämärtyessä jokivartta seuraillen alkoi reippaasti. Jo kohta tuli poromiehet vastaan kysellen, miten on päivä sujunut ja toivotteli hyvää matkaa viimeisille viidelle kilometrille.
Seurailimme jokivartta ja välillä arvailimme kartalta sijaintiamme.
Hieman jo väsyneinä tuntui mukavalta kuulla, että jäljellä
on enää 700m. Ei kun kohti kämppää! Eipä
aikaakaan, kun alkoi tuntua, että kämpän olisi jo oltava
lähellä. Leähkön joen ylityksen jälkeen alkoi
tuntua, että nyt on varmasti pakko olla jo kämpän ohi, kun
maisemakin näytti oudolta. Pysähdyimme turvautumaan GPS:n paikkatietoon
- n. 300m kämpälle. YEAS! Etummaiset tytöt lähtivät
jatkamaan matkaa ja valon kääntyessä menosuuntaan eteen
avautui ihana näky - kämppä!
Saunavuoroista tuli melkein tappelu, kun vielä Mursut saapuivat
tupaan. Ah sitä tuoksua, ummehtunutta lämpöä, mikä
kämpässä vallitsi siitä lähtien. Jaa - sitten
käytiin saunassa, syötiin, katteltiin tähtiä - ja nukkumaan!
Outi sulatti terassin lautoihin mukavan läiskän...
Anterinmukasta lähdettiin, vastatuulessa taisteltiin tunturinrinnettä nousevaa kohti Muorravaarakkaa. Lounastaukoamme seuraili riekkopariskunta, mutta Santeri vaan nukkui Ruususen unta tai kaiveli lumikuoppiaan - mahtaako se litukoira ollakkaan. Tiyhtelmäkuru oli mahtava paikka, siellä sai laskea, telluilla, vaikka jokainen meistä tietenkin lumen pehmeyttä kokeilikin. Illalla upeat revontulet, päällepäätteeksi makoisat unet.
Loppujen lopuksi pääsimme yhden aikoihin lounastauolle Nuotion kämpän rau- nioille. Lounaan jälkeen matka jatkui ensin poroaidalle, sitten kohti Jyrkkävaaran kämpää. Kelkkajälki ei vain meinannut millään kiemurrella oikeaan suuntaan. Onneksi ratkaiseva käännös Jyrkkävaaraan tuli lopulta ja pääsimme noin neljän aikoihin kämpän pihaan. Päätimme yllättäen jäädä yöksi kämppään ja herätä aamulla sika-aikaisin, jotta kerkeämme Tievatuvalle herkkujen ääreen ajoissa.
Nukkumaan mentäessä muisteltiin kuin jokaisena aikaisempanakin
iltana Hetta-Pallas -kaamosvaelluksella Akin tokaisemaa lausahdusta: "ei
lämmin luita riko..."
Vasta hetken ulkona ollut lämpömittari näytti -24°C... no kyllä sitä lämpenee, kun päästään liikkeelle...
Laskeuduttiin Pahaojan varteen ja lämpömittarilukema luettiin uudelleen: -31°C! Tuntuihan se vähän siltä... Hiihtäminen oli kumminkin upeaa. Kattona oli kirkas tähtitaivas, jonka kääntelehtimisen miltei pystyi tuntemaan kelkkauran tehdessä mutkia. Välillä pysähdyttiin nauttimaan termospullojen lämpimiä nesteitä ja hieman normaalia konsistenssiltaan kovempaa suklaata. Ei kestänyt kauaakaan, kun todettiin puolet arvioidusta matkasta hiihdetyn.
Reitti Suomujokea pitkin jatkui, kunnes käännyttiin Luttojoen jäälle. Pian todettiin parhaaksi jättää Lutto ja jatkaa pohjoiseen kohti Raja-Jooseppia. Haettiin jonkin aikaa sopivaa kelkkauraa, jotta Santerin ei tarvitsisi rämpiä upottavassa hangessa.
Kelkkauraa seuraillessa yritettiin paikallistaa ympärille avautuvia näkymiä kartalta. Paikka kartalta löytyikin Koirajärvellä...ryhmän nimeen hyvin sopien. Koirajärvellä vaihdettiin kelkkaura toiseen ja hiihdeltiin kohtalaisen lennokkaasti viimeinen 3 km.
Raja-Joosepissa muu porukka odotteli sovitusti. Käytiin porisemassa vielä rajamiesten kanssa ja lähdettiin kohti Tievatupaa. Matkalla osa poikkesi huiputtamaan Kaunispään ja nauttimaan tuoreista sokeririnkeleistä ja kaakaosta/kahvista Juhan syntymäpäivän kunniaksi.
Tievalla oli saunat lämpiminä ja ruoka valmiina. Muodonmuutos retkeilijästä siviileiksi sujui mukavasti. Viimeiset autot sulatettiin horroksesta. Kiiteltiin Tievan isännät ja sovittiin palaavamme taas uuden kaamoksen aikaan. Matka Ouluun meni mutkattomasti - tai no - tienpiirtäjän mutkia seuraillen.
Oulun päässä tavarat löytivät omistajansa ja pian ansaittu uni valtasi väsyneet, mutta onnelliset vaeltajat.
"Kylmä tuntuu kylmältä, kun on tosi kylmää."