Tiputtuamme linja-autosta siinä kuuden kieppeillä matkanteko alkoi. 4 noviisia ja yksi konkari. Meikä yksi ensikertalaisista ja meno oli sen mukaista, kähkäh. Toimin muka-johtajana, kattelin tuota peräpäätä ettei kukaan unohu matkasta... Kpa:lta Tsahkal-järvelle remmi koossa mutta sen jälkeen ilmeni lievää hajontaa. Minä ja Susku lipsuttiin peräpäässä ja loput johti joukkoa sitten hieman edempänä. Ja tietysti matkalla tapahtui noin viiden kilsan eksymys, ei sitten tahdottu käydä Norjassa (no kun siellä kuulemma tuulee...) vaan kierrettiin eteläkautta. Huomasin noin niin kuin yleensäkin, että ennen hiihtovaellusta kannattaa opetella hiihtämään! Kantapään kauttakin oppii, perusasia on yksinkertainen: sukset jalassa kannattaa hiihtää eikä kävellä. Hassua, että sekin pitää itse tajuta, urpo. Niin ja testasin sitten useamman hangenkin, sekä ylä- että alamäessä tasamaata unohtamatta. Kaatuminenkin on taitolaji, kuinka kaadutaan tehokkaasti rinkan alle ja jäädään nalkkiin. Vaikka Susku tais vetää silti hangessa makoilupisteet kotiin, pysähdys kun pysähdys niin neiti levyttää hangessa. Nyt ollaan sitten hengissä (saavutus sekin) ja lämpimiä Saarijärven autiotuvassa, nyt olen kokenut kokonaisvaltaisen kivun, kun jokaiseen ruumiin kolkkaan koskee. Hmm. Viereinen purolätäkkö maistuu taivaalliselta ja täällä saa RUOKAAKIN! Kämpässä on VR:n aikataulut ja vanhoja kynttilöitä (hyötytietoa, joo...). Ehkä annan muiden jatkaa nyt, itse odottelen pelonsekaisin tuntein huomista, pääseeköhän sitä ees sängystä (lue laverilta) ylös? Hui.

****************************************************************************

Sanna: Arvon ryhmänjohtaja töpeksi pimeässä ja tuulessa (no joo...seli seli) jengin liian etelään melkein Terbmiksen kelkkauralle. Uskottuaan enemmän kompassia kuin itseään (kerrankin fiksu teko) suunnattiin keppiuraa pitkin pohjoiseen ja varsin pian oltiin taas kartalla. Saarijärvi saavutettiin n. 5 kilsan ylimääräisen mutkan jälkeen kahden maissa 8 tunnin puurtamisen jälkeen. Pakkasta kymmenen astetta, tuuli kohtalainen, lunta jonkin verran enemmän kuin kaksi vuotta sitten. Illalla levyttelyn lomassa rj:n on syytä tuijottaa karttaan entistä tarkemmin. Tyttöjen huumori ei taida kestää suurempia mutkia - toisaalta, mitä me täällä kämpällä oltaisiin tehty puoliltapäivin? Nukuttu varmaankin, koska viime yö bussissa oli taas tuhansien ja yksien asentojen etsimistä. Nukkuminen jäi siinä rytäkässä sivuseikaksi. Nyt kello on 19:n nurkilla, Marika tiskaa ahkerasti - suunnitellaan lounaskeittojen tuhoamista iltapalaksi. Miksipä niitä mukana kannettaisiin?

(Eipä muuten jaksettukaan illalla enää kokkailla soppia, ei uudelleen tiskaus houkuttanut...)

Heräiltiin puoli seitsemän aikoihin aikamoiseen usvaan. Puuron keiton ja pakkailujen aikana sää kuitenkin selkeni ja kun yhdeksän maissa startattiin aamujumpan jälkeen niin sumu oli poissa.

Alkumatka sujui ihan leppoisasti tyynessä pakkassäässä mutta mitä korkeammalle noustiin sitä tiukemmin tuuli tarttui takkiin. Tänään päästiin nauttimaan upeista maisemista ja erityisesti taivas Norjassa näytti hienolta!

Eiliseen tapaan matkanteko ei sujunut tänäänkään aivan suunnitelmien mukaan. Ettei ihan tylsää olis ollu niin me tytöt päädyttiin laskemaan alas melkoisen jyrkkää(!!!) kurun seinämää. Meidän mäenlaskumestarimme Tintti viiletti alas omalla istumatyylillään, Sanna turvautui välistä jalkakyytiin ja me muut tultiin alas vaihtelevalla menestyksellä. Marikalla oli tosin Ruotsin armeijan "imukuppisukset", joilla pääsis varmaan saman seinämän ylöskin ilman mitään ongelmaa. Mökkiin päästiin kuitenkin hengissä. Sanna meni tekemään lumitöitä huussiin, joka oli täynnä lunta ja me muut taisteltiin tuli kamiinaan (onneksi on Marinol!). Kukaan ei viitsinyt lähteä etsimään kartalla näkyvää puropahasta ja niinpä me tuhrattiin koko loppuilta lunta sulatellen. Muutenkin ilta sujui oikein rattoisasti lihapullia perunamuussiin dippaillessa, aivan uskomattoman upeita revontulia ihastellessa ja lauleskellessa. Tintti ja Suski innostuivat myös Tangramista, kun mystinen neliökin ratkesi. Alkuillasta ohitsemme hurahti myös oikea moottorikelkkaretkue. Voihan savolaisvitsi: ILIMAN PILLUU ON VAKAVA ASIA!

"Junan ravintolavaunu on etupiässä takapiässä."

Olo on taas mukavan raukea ja kaikki jäsenet kipeinä. Vielä operaatio hampaiden pesu ja sitten unten maille...

"Heikko-peikko tässä on..., Sor sor sormileikki alkaa...Mä tanssin iloisena lusikkani kanssa...!

Puoli seitsemän aikoihin meidät herätti jo tutuksi käynyt ääni (-pirrr pirrr-), oli siis aika herätä, kokata aamupuurot ja pakata kamat kasaan. Tämän päivän aamujumpan eli Laurentsian ja Nappitehtaan Sallan jälkeen n. klo: 9.40 päästiin viimein aloittamaan vaelluksemme kohti Meekoa. Sää oli aika lailla sumuinen, hyvä että näki oman kätensä (no joo, äskeinen oli pientä liioittelua...). No kuiteskin näkyvyys oli heikko, mutta etenimme silti varsin reippaasti. Kiitos keppireitin!!

Alkumatka oli tasaista, sitten tuli nousua ja totesimme taas "imukuppisuksien" toimivan! Pari viimeistä kilsaa oli melkein pelkkää laskua, saavutimme uskomattomat vauhdit kun tuulikin oli myötäinen. Kesken mäenlaskun kohtasimme ekan vaellusryhmän Viinikan Siniset ja kohta saavuttuamme Meekolle näimme taas tuttuja naamoja, SOOPAn vaellusryhmä reippaan (Säätö-ryhmän eli Maijan johtaman porukan). Koko ilta sitten vietettiin samassa pikku kämpässä vaatteita kuivatellessa ja ruokaa laitellessa. Ennen pimeän tuloa Liisalle tuli ylienerginen olo, oli kuulemma pakko päästä halkoja hakkaamaan. (Hyvä, että edes yksi meistä on innokas halonhakkaaja!). Susku puolestaan innostui niin mäenlaskusta, että kävi laskemassa pari ylimääräistä mäkeä. Illalla pelattiin "Hullunkurisia perheitä" ja otettiin hurjia skaboja pelikorteilla. Hermanni ja Possu tuli kaikille tutuiksi. Iltaruoaksi oli herkkusienikeittoa makaronihöysteellä. NAM!

¨

Aamutoimien venähdettyä kymmeneen asti päätimme viettää vielä toisen yön Meekolla ja niinpä lähdimme päiväreissulle valloittamaan Saivaaraa. Hiihto sujui varsin keveästi kun rinkat (paitsi Liisan) jätettiin retkeltä pois. Saivaaran rinteen muuttuessa yhä kivikkoisemmaksi ja jyrkemmäksi jätimme myös sukset rinteeseen ja jatkoimme jalan kohti huippua. Tintti ehti ensin perille huipulle tehden meille muille hyvät "lumiportaat", joita pitkin oli helppo kiivetä. Huipulla Tintti antoi partiolupauksen ja sai huivin. Maisemat olivat silmiä hivelevät; tuntureita silmänkantamattomiin ja taivaan lukemattomat eri värit auringonlaskun kajossa. Myös Kekkosen (80 v.) laatta löytyi. Saivaaralta jatkoimme Jogasjärvelle läpi tunturikoivikon ja perillä söimme eväsleivät hyvällä ruokahalulla. Evästauon aikana tyyni ilma oli vaivihkaa muuttunut aika kovaksi tuuleksi mutta ilma oli edelleen kirkas. Päivän hämärtyessä sinisen eri sävyissä suuntasimme takaisin Meekolle järven jään ja tunturikoivikon poikki. Tähdet syttyivät matkalla.

****************************************************************************

Tänään ei oltu gulasseja eikä gneissejä vaan gemssejä!!!

****************************************************************************

Tintti: Tänään minusta tuli oikeasti partiolainen. Haluan mainita sen tässä vielä erikseen, sillä vaikka se oli vain pieni askel ihmiskunnalle niin minulle se oli iso. Niin kauan kuin muistan olen tahtonut olla partiolainen ja sitten kun tuollaisen haaveen saavuttaa ja saa kantaa omaa partiohuiviaan niin...ei sitä voi sanoin kuvata! Hölmöä, että noin pienestä asiasta voi tulla noin onnelliseksi. Ei mulla oo oikeastaan siitä mitään sanottavaa, kaikkea ei voi sanoin kuvata. Minulle todella tärkeä hetki, Kekkosen muistolaata (heh) päällä Saivaaran huipulla alapuolella mitä kauneinta luontoa. Yksi unelma saavutettu. Minä ja partiohuivi - outo ajatus mutta ehkä minä totun siihen. Ainakin minä olen siitä sikaylpeä.

Toisena Meeko-yönä tuuli. Ja paljon. Ystävällinen kämppiksemme Mikko Tampereelta kävi yöllä poimimassa puoliksi karanneet sukset talteen tuulesta ja tuiskusta. Sukseton aamurähmä olisi voinut olla ikävä kokemus. Matkanteko alkoi sutkakasti, tavoittelimme kansainvälistä sinikerrasto-ennätystä aamun pikalähdössä. Tulos alle 2 h, johon olimme tyytyväisiä. Hyvä me! Perinteisen Laurentzian jälkeen oli pakko nostaa rinkka selkään. Ei se sen enempää painanut kuin ennenkään mutta yhden rinkattoman päivän jälkeen se oli hieman masentavaa. Tuttu yhteenkasvanut tunne rinkan kanssa palasi kuitenkin pian. Joo, minä olin tosiaan johtajana ja huomasin, ettei suunnistaminen niin vaikeaa olekaan ja että onhan se. Etäisyyksiä ja mittakaavaa on vaikea hahmottaa, varsinkin pimeässä. Puursimme läpi hankien ja aamupäivän vesisade (no lunta se oli mutta tehokkaasti kasteli ja jäätyi) oli kokemus sinällään. Yöllinen tuuli oli melkein laantunut ja pakkanen (jos sitä sellaiseksi voi sanoa) lähellä nollaa. Joenvartta seurasimme. Puolenpäivän tienoilla tavoitimme Antin reipas-ryhmän, aluksi he olivat vain muurahaisia rinteessä mutta muurahaiset suurenivat ihmishahmoonsa hitaasti mutta varmasti. Itse leikin veturia alkumatkan ja työstä se kävi. Veturina on kuitenkin inspiroivaa olla, on pakko keskittää huomionsa ladun- ja matkantekoon eikä ehdi voivotella vaivojaan. Lisäksi saa itse määrätä tahdin. Ehkä hieman itsekästä, mutta kuka mistäkin tykkää. Mun reistaileva polvi reistaili vain aika ajoin, välillä se oli kuin Herran enkeli ja välillä heittäytyi kuolleeksi. Sannan vaellusflunssa on kuulemma irtoamaan päin ja muilla koskee lähinnä rinkanalusalueille. Voi poloisia mutta kai se on pelin henki. Itse huomasin, että vaelluksesta nauttiin, tunsin yhteyden suksien ja itseni välillä ja kun ilma vielä selkeni olivat maisemat upeat. Ylänkö on näyttävää seutua. Ensimmäistä kertaa teimme keittoa termareihin valmiiksi ja ne nautitiin loisteliaassa Urkas-hotellissa. Palvelu oli loistavaa ja tilat kerrassaan suureelliset (Höm...). Vessa vain oli sillä hetkellä hieman epäkunnossa... Myös Mikko the Meekon kämppis lasketteli (vai sanotaanko se tellusi?) paikalle ja oli hieman hassua, että kaikki erämaan elävät ihmissielut ahtautuvat pienimpään autiotupaan. Pätkä hotellilta Lossulle oli enempi vähempi tuskien taival. Lomailijat alkoivat reippailla ja kiisimme kohti määränpäätämme tuulen lailla jättäen varsinaiset reippaat kauas taaksemme. Tai ainakin jotain sinne päin. Ylämäen loppumetrit olivat tosi rankat, päivämatka oli pisin tähänastisista ja jokaisen lumisen kukkulan takana oli toinen luminen kukkula. Lossujärvi kuitenkin saavutettiin ja niin: tottakai siellä oli ihmisiä; 4 telluilevaa miehenpuolta. Teimme päätöksen jatkaa seuraavaan autiotupaan Norjan puolelle. Lämmittelyhetki teki gutaa ja poijat antoivat meidän ystävällisesti lainata vettään. Viiminen mahdollisuus oikeaan veteen. Taisin olla ainoa, jota hieman harmitti jatkaa matkaa, hyvähän muiden on parillisina jättää taakseen neljä urosta...Kidding, vitsi vitsinä. Pimeässä hiihdimme siis eteenpäin, pujottelimme poroaidan välistä ja saavutimme viimeinkin Norjan, joka silloin ensimmäisenä päivänä jäi käymättä. KotoSuomelle ei kyllä mikään vedä vertaa, autiotuvien kunnossa ainakin on toivomisen varaa. Nätti ja hieno kämppä mutta armottoman sotkuinen. Patjat plussaa ja lumella kuorrutettu puucee miinusta. Liiteri oli myös varsin mielenkiintoinen; lumisia 3-metrisiä puita talon takana pystyssä. Kämppä saatiin kuitenkin lämpimäksi ja muonaa massuun. Miksi ruoka ei kotona maistu koskaan yhtä hyvältä? Epäreilua. Kaksitoista yhdessä kämpässä on paljon, mutta sopu sijaa antaa (tulipa puhkikulunut fraasi). Pelailtiin korttia ja tyttöjen kanssa leikittiin (siis Marikan ja Liisan) kivoja käsileikkejä. Leijonanmetsästyksessä oli Suskikin mukana ja Sanna piteli korviaan. Heh. Nukkumaan mentiin suhteellisen myöhään reippaitten jatkaessa juttujaan vielä senkin jälkeen. Ja niin joo, tangramia pelattiin jälleen. Siinäkin harjoitus tekee mestarin. Marika on yliveto siinä, muuten. Juttua tuli nyt paljon mutta kirjoitinpahan kaiken mitä tuli mieleen. Onpahan nyt tässä. Aamulla alkaa viimonen kokonainen päivä, kotiin on kiva päästä mutta tulee tätäkin ikävä. Ihan eri maailma ja tähtitaivas ja suunnaton hiljaisuus. Aah.

Naisille, jotka kulkevat omia polkujaan - Nokia Boots! Ja sitten asiaan. Suskin kello piipitti 7.15. Yö oman+talon patjan kera oli autuas ja muutamaan yöhön verrattuna nukuin todella hyvin. Aamu oli 12 ihmisen voimin sekava mutta lopulta selvittiin ulos kymmenen jälkeen. Ja mihin ilmaan!!! Tuuli ja lumi piiskasivat suoraan vastaan lännestä, jonne me naapuriryhmän Antti edellä lähdettiin menemään. Laskettelulaseille oli tosissaan käyttöä. Aiemmista kokemuksista olisi pitänyt viisastua ja uskoa Norjan todella olevan täysin väärä paikka lomanviettoon. Pari-kolme kilsaa edettiin järvenselkiä, sitten helpotti. Laskeuduimme taukoilemaan tuulensuojaan ja jatkettiin sitten alas kohti laaksoa. Itse jymähdin rinteeseen nokka lumeen vakoa kyntäen. Tintti puolestaan pyristeli selällään koivikkorinteessä kuin koppakuoriainen. Koivikon "ylitettyämme" löysimme Lossun telluporukan jäljet ja seurattiin sitten niitä. Ensin löytyi voimala ja sitten löytyi tie! Jolla kulki autoja! Viimeisen kansaa kaataneen mäen jälkeen oltiin teltanpystytyksessä soramontussa jo ennen neljää. Suski ja Tintti aikovat yöpyä ulkona ja kaivelivat kuoppiaan pitkin "pihaamme". Syötiin viimeiset padat ja leikittiin ulkona naapureidemme kanssa mm. solmua ja Mustaa Miestä. Suvin taskulamppukin katosi siinä tiimellyksessä hetkeksi lumihankeen.

Iltataivas oli aluksi täynnä tähtiä mutta myöhemmin pilvistyi ja alkoi sataa lunta. Minä, Liisa ja Marika menimme Akkaan mutta tytöt ja Antti jatkoivat kaivuutaan, aiheuttivat pienimuotoisen lumivyöryn sorumontun rinteellä ja kadottivat lapionkin toviksi. Me muut aloimme nukkumaan ja jätimme innokkaat mylläämään pihalle.

Illalla tehdyn päätöksen mukaan heräsimme kuudelta, purimme teltat ja söimme viimeisiä rippeitä leivistä, juustoista ja makkaroista sekä kiisseliä. Bussi nouti meidät "tien syvennyksestä" ennen kahdeksaa ja Suomen puolelta noukittiin loput kolme ryhmää kyytiin, viimeiset Peerasta. Muonion Harrinivassa oltiin jo ennen puoltapäivää. Saunatilat olivat upouudet ja yhteislaulukin sujui hyvin, koska kahden saunan välillä oli pelkkä riukuaita. Eksotiikkaa??? Ruoka oli hieman mausteista mutta salaattia ja omenamehua oli riittävästi - hyvä niin. Kupu täynnä jatkoimme bussimatkaa. Muoniossa kerätyn kolehdin ansiosta saimme nauttia elokuvataiteesta Sekaisin Marista -videon avulla. Oulussa oltiin jo kuuden jälkeen - uusi ennätys sekin. Kotona odotti jälleen pyykinpesu, pino postia ja kaipuu takaisin pois tenttien ahdingosta...

****************************************************************************

* ehtymätön Ultra Bra-jukeboxi by Sanna & Marika

* Sannan teletappimuistelot

* Nainen syö (ja mies haisee...)!

* Miksi kerrastot on aina sinisiä???

Tintti: - Missä on mun toinen rukkanen?

Sanna: -Tytöt! Ylös!

-Tuulivoimaa, tuulivoimaa...

-Nyt rinkan paino väheni 28 grammaa, kun otin pois tämän muovipussin...

Susku: - Tämä on harkittu kaatuminen.

Marika: - Helppo! Mä nään sen jo! (Tangramia tehdessä)

Liisa: - "Miten tää vessa toimii?", kysyi Liisa astuessaan lumiseen kakkakuoppaan.

- Laurenzia pieni, Laurenzia vaan...