4.1.2000 Kilpisjärvi - Gappohytta

Jarnon liityttyä seuraamme lähdimme lykkimään pitkähköä päivämatkaamme. Pitkälti kolmattakymmentä kilometriä oli tarkoitus iltaan mennessä taivalta taakse jättää. Biologisen tutkimusaseman pihan läpi laskeuduimme Kilpisjärven jäälle, ja eteenpäin matka taittui järven pohjoisrantaa mukaillen, sivumyötäisessä tuulessa kolmen valtakunnan rajapyykkiä lähestyen.

Osalla matkaa jää oli lähes lumeton ja luisto mainio, mutta kohtasimmepa myös kulkukelpoisuudeltaan melkoisesti heikompia paikkoja - vesi jäällä ohuen lumikerroksen alla aiheutti avautumista ja jäätyvien suksenpohjien raaputtamista. Päivän suunnilleen valjettua olimme kuitenkin saavuttaneet ensimmäisen välietappimme, autiotuvan kolmen valtakunnan rajapyykin välittömässä läheisyydessä. Olisimmepa saattaneet puolihuolimattomasti huidella jopa hiukan kämpän ohitsekin, mutta ikkunasta kutsuvasti kajasteleva valonhohde kavalsi tuvan paikan.

Kämpällä tosiaan oli muitakin kulkijoita. Hii-pat -retkikunta eli Markus Rask ja Jouni Laaksonen, jotka Sami oli jo vajaa viikko sitten Pitsusjärvellä edellisen kerran kohdannut,  olivat 10-viikkoisen millenniumvaelluksensa päätöspisteessa. Vaelluksensa oli kulkenut kolmen valtakunnan pyykiltä itärajalta tänne länsirajan vastaavalle paikalle, ja vaihtelevia mutta etupäässä antoisia kokemuksia oli reissulla kuulemma rutkasti kertynyt. Vielä oli heillä annettavana viimeinen raportti Radio Mafialle kolmen valtakunnan pyykiltä, sitten aikoivat hiihdellä Kilpisjärvelle, palatakseen taas “sivistyneeseen“ maailmaan.

Hyvänlaisen tovin taukoa vietimmekin, tyytyväisinä päästyämme lämpimään kämppään huilimaan. Nestettä nautittiin, samoin leipää sekä hengen ravintoa. Jälkimmäisen tarjoilusta vastasi lähinnä Timo - hän oli varannut reissulle matkaan mainion valistusteoksen, “Mustien maanosa“, maantiedon oppikirjan 1930-luvulta. Alaotsikot tyyliin “Miksi neekerit ovat laiskoja“ sekä “Kongon neekerit valkoisten palveluksessa“ herättivät hilpeyttä, samoin tekstin yleinen kansoja yhdistävä, rotujen veljeyttä ja ihmisten tasa-arvoisuutta aitoon 30-luvun henkeen korostava sävy.

Lopulta jatkoimme eteenpäin, vaikka kaihoisasti laverille levitettyjä pehmeitä patjoja silmäilimmekin. Gappohyttalle oli vielä jäljellä reippaanlaisesti taivalta. Kolmen valtakunnan pyykillä otettiin toki “pakolliset“ valokuvat, innostuipa Timo jopa patsastelemaan pyykin päällekin. Pian kuitenkin vain suksien tasainen suihke ja tuulen humina tahdittivat kulkuamme, joskin lisäsäestyksenä kajahti ajoittain lievää sadattelua suksien pohjain satunnaisesti kohdatessa kosteutta järvien jäällä.

Jäi myös puuraja hiljalleen taakse, samoin pehmeässä hangessa tarpominen. Viimeisissä tunturikoivikoissa yksinäinen riekko piristi kulkuamme, sitten nousimme avaralle ylängölle, kantavan hangen joka puolelta ympäröivän valkeuden keskelle. Näimme myös lisää riekkoja, valkeita erämaan lintuja - puolentusinan yksilön parvi lensi tunturiylängöllä ylitsemme.

Gahpuoaivin pohjoisrinteitä seuraillen Gappohytta vääjäämättä läheni. Alkoi myöskin lyhyt kaamoksen päivä lähetä loppuaan, rinta rinnan kävivät kilpajuoksua keskenään matka ja aika. Ratkaisemattomaan lopulta päättyi kamppailunsa, maiseman verhoutuessa hämärän huntuun oli Gappohytta saavutettu tavoite. Viimeinen jyrkkä rinne oli kiivetty ylös mitä erilaisimmilla tyyleillä, osa sukset jalassa, osa kävelle. Joka tapauksessa kaikki saapuivat omin voimin perille, avain kiertyi lukossa, ovi aukeni, ja näimme, että huhut Norjan tupien loistosta olivat vähäteltyjä.

Gappohytta vaikutti olevan tasoltaan lähes hotellin kaltainen. Sohvat seinien vierustoilla, patjat sängyissä, ruoanlaitto- ja ruokailuastiastoa suuremmallekin joukolle, kaasuhella - kaikki, mitä kuvitella saattoi, vieläpä paljon enemmänkin. Myös juokseva vesi oli saatavilla aivan siedettävän matkan päässä - vain puolen kilometrin tarpomisen takana kurun pohjalla.

Ilta vaihtui yöhön vaatteita kuivatellen, syöden nakkeja muusilla ja luonnollisesti herttaa pelaten. Halonhakkuun ohessa Sami teki halkoliiterissä mielenkiintoisen löydön - kaiketi joskus menneenä syksynä oli satunnainen vaeltaja jättänyt liiteriin pussillisen muonaa ja Off-pullon. Kulkija oli mitä ilmeisimmin ollut suomalainen, kaikki sapuskat näyttivät olevan kotimaista valmistetta. Tarkoin kävimme nämä kaikki yllättävät antimet lävitse, pohtien, josko osaa niistä mahdollisesti voisimme reissullamme hyödyntää. Iloksemme löysimme epämääräisten keittopussien seasta myös pussillisen lettujauhoja, jonka ehdottomasti päätimme ottaa yleishyödylliseen käyttöön. Samoin pieni pussukka perunamuusijauhoa päätyi pakkauksiimme, sillä jossain määrin epäilimme saamiemme ruokien riittävyyttä. Neljä nälkäistä miestähän todistetusti kykenee tuhoamaan uskomattomia määriä ruokaa.
 

5.1.2000 Gappohytta - Isdalen

Ei näyttänyt sää suuresti huiputusta suosivan, siispä päädyimme jatkamaan eteenpäin kohti Isdalenia, etsimään paikkaa, johon voisimme seuraavan yön majoitteeksemme kaivaa lumiluolan. Seuraili kulkumme aluksi läntisten naapurimaidemme rajaa, taittuen sittemmin etelälle mukaillen Pältsan ja Moskkugaisin alarinteitä. Lumisateisesta aamusta huolimatta oli päivästä sittenkin tullut kirkas. Filmille ikuistettiin ahkerasti kaamoksen sinisiä hetkiä, kun tuulikaan ei touhua suuremmin ollut haittaamassa. Alkoivat matkan edetessä silmämme pälyillä tutkiskelevasti eri puolille, etsien syviä nietoksia, soveliaita jyrkkiä rinteitä kaivuu-urakkaamme.

Moskkugaisin länsipuolella laskeutui ryhmämme järven jäälle. Alkoipa jo näkyä laaksossa korkeita rantatöyryjä, joitten eteen melkoisesti luntakin vaikutti kasaantuneen. Siispä ryhdyimme tarkempaan maastontiedusteluun pyrkien parhaimman lumiluolapaikan löytymiseen. Ensimmäisessä potentiaaliselta vaikuttaneessa paikassa olisi juokseva vesi ollut turhankin lähellä - tunturipuron lasku-uoma virtaili lumen alla aivan rantajyrkänteen viereen, ja olipa Timo vähällä päästä tähän vesistöön lähemminkin tutustumaan yrittäessään jyrkännettä lähestyä. Muutama sata metriä edempänä työntyi järven länsirannasta jyrkkämuotoinen niemeke. Tuuli oli kasannut sen eteläpuolelle komean lumiseinämän, jolla oli korkeuttakin päältä kolmen metrin. Vaikutti paikka hyvinkin lupaavalta, myös järven jää seinämän edessä oli selvästi paksua ja luotettavaa. Tuon lumiseinän takaa uskoimme löytävämme kodin tulevaksi yöksi. Aloimme siis ankaran louhimisen. Lunta tosiaan sai varsinkin alkuvaiheessa louhia, kovanpuoleiselta se rakenteeltaan vaikutti.

Jarno ja Timo keskittyivät alussa kaivamaan käytävää varsinaiseen nukkumakammioomme, Teppo ja Sami puolestaan louhivat edellisen itäpuolelle suojaisaa keittiö-ja ruokailunurkkausta. Varsin pian sattui työtehoamme merkittävästi laskenut välinerikko. Tepolla oli mukana muoviteräinen lapio, ja Samin ronskissa käsittelyssä se sirpaloitui täysin. Kovaan lumeen survaistaessa lapio vain yllättäen hajosi totaalisesti - terä pirstoutui yhdellä iskulla kolmeentoista kappaleeseen. No, jäljelle jäi sentään vielä kolme Fiskarsin luotettavaa tuotetta, joten ei menetys sentään aivan musertava ollut.

Vaikka olimme saapuneet luolamme paikalle jo kahden tienoilla, alkoi hämärä nopeasti laskeutua työmaallemme. Tunnelmavalaistusta kaivamiseen loivat kynttilät, samoin revontulet aloittivat mystisen tanssinsa illan tummetessa. Pohjan roihut leimusivat vaikuttavina halki korkean, tuikkivan tähtitaivaan. Ne liikkuivat poikki koko taivaankannen, kuin eläen, verhomaisina, luoden alati muuttuvia kuvioita, valaisten Pohjolan kaamosyötä. Vaikkakin revontulet olivat ennalta kaikille porukassamme tuttuja , ei kukaan meistä ollut moista luonnon näytöstä ennen nähnyt.

Ruokailunurkkaus, joka tosin oli louhinnan aikana muuttunut lähinnä suureksi ruokasaliksi, saatiin varsin varhaisessa vaiheessa käyttökuntoon Samin suunnitellessa päälinjoja ja Tepon hoitaessa viimeistelyn. Korkealla oli holvattu katto, myöskin avaralla seinät. Pyöreän salin seiniä kiersivät lumipenkit, olipa keittimille ja kynttilällekin omat paikkansa suunniteltu.

Kaikki työtehomme suunnattiin siis nyt makuukammion louhintaan. Ajoittain oli lämpö ja kosteus ahtaassa kaivuutilassamme lähes sietämätön tunnelman muistuttaessa likimain turkkilaista saunaa, hikisten miesten ähistessä höyryn sumentamassa ilmassa kiivaasti suvilunta lapioiden. Tekipä luolassa välillä töitä yhdenaikaisesti koko nelihenkinen ryhmämme - kaksi kaapi kammiota suuremmaksi, yksi siirsi lunta pois käytävästä, ja neljäs kasasi kaivettua lunta suojavalleiksi luolien suuaukkojen ympärille.

Yhdeksän aikoihin illalla koimme luolan olevan kutakuinkin valmis. Maaperä oli tullut luolan perimmäisessä nurkassa vastaan, ja siitä johtuen luolan sisätiloja oli jouduttu alkuperäisestä suunnitelmasta hieman muuttamaan. Kahden “parilaverin“ sijasta luolassa oli siis lopulta länsireunalla yhden hengen ja itäreunalla kolmen hengen nukkumapaikat sijoittuen luolan yleisolemukseen nähden pituussuuntaisesti, vertikaalisesti hieman käytävän ulkoaukon yläreunaa korkeammalle. Timo ja Sami olivat tehneet luolan viimeistelyn, ja samanaikaisesti Teppo ja Jarno valmistivat maistuvan pata-aterian. Ravitsevan ruokailun jälkeen siirryimme varsin pian nukkumaluolan suojiin. Sami valtasi yksittäisvuoteen, muut jakoivat kolmestaan leveämmän laverin.

Ulkona pureva tuuli kuljetti ujeltaen lunta pitkin lumilakeuksia. Tunturien jyrkät seinämät nousivat kohti korkeaa taivasta, kuin vartijoina, vartioiden pohjoisen pitkää yötä. Sisällä luolassa ei tuullut, oli tyyntä ja hiljaista. Kynttilä loi kelmeää valoaan kammion holvatuille seinille. Valaisi se myös makuupaikoillaan lepäävät miehet. Vaeltajat nukkuivat syvää, rauhallista untaan. Ansaittua unta.

6.1.2000 Isdalen - Rostahytta

Pääsivätpä lopulta liikkeelle, ulos luolastaan, Jarno ensin tunnustelijaksi uskaltautuen, muut hiljalleen perässä seuraten. Ennen lopullista ylösnousemusta otimme makuukammiossamme vielä lukuisia muisto-otoksia, muistoksi hyvin levätystä yöstä, jonka se meille oli tarjonnut.

Melkolailla oli ilmasto ulkona yön aikana muuttunut. Ei enää taivas kirkkaana meitä tervehtinyt, myös illan tyyneys oli poissa. Harmahtavaan huppuun oli maisema verhoutunut, tuimasti ajeli tuuli lunta pitkin hangen jäistä pintaa.

Hetken vielä viivähdimme sisätiloissa aamuateriaamme ruokailuholvissa nauttien. Yhden maissa aloimme suoriutua matkaan. Ennen liikkeellelähtöä suljimme luolien suuaukot tiiviisti lumella estääksemme eläimiä mahdollisesti jäämästä loukkuun niistä suojaa hakiessaan.

Varusteet ja miehet olivat kosteita ja osin jäisiä. Varsinkin Samin haljasnahkakintaat olivat jäätyneet epämääräisen näköisiksi koppuroiksi eivätkä suuremmin yhteistyöhön suostuneet. Ei seikka kuitenkaan hiihtelyä suuremmin haitannut, vaan alamäki ja myötätuuli jouduttivat kulkuamme kohti Rostahyttaa. Pieniä vaikeuksia matkallamme ajoittain oli hiihtokelpoisen reitin löytämisessä purolaakson seinämien äkkijyrkkyydestä johtuen, mutta pienellä hakemisella  urkeni ura eteenpäin. Hiihdellessämme tapasimme myös kiirunan, joka oli hakeutunut suojaan suuren siirtolohkareen taakse. Meidät nähdessään se kaiketi tunsi olonsa uhatuksi, nousi siivilleen ja katosi lumipyryyn.

Päiväetappimme viimeinen lasku oli pitkä ja loivanpuoleinen, alkoipa Rostahyttakin jo laakson pohjalla häämöttää. Koimmepa kuitenkin tällä viimeisellä pätkälla ikävän haaverin - Teppo maastoutui kovasta vauhdista hankeen, rinkka rysähti melkoisella voimalla päälle, ja olkapään seutuvilta jotain hajosi. Ei mies kuitenkaan moisesta lannistunut, hammasta purren jatkoi sisukkaasti kulkuaan, sukset sentään jalastaan otti.

Tarjosi Rostahytta meille hyvän majapaikan vähäisen tunturikoivikon katveessa. Vaikka olimmekin laakson pohjalla, mahtui tuuli silti melkoisesti riehumaan tuvan ympäristössä. Virtaavaa vettä noudimme läheisestä joesta, ja olipa tuokin operaatio melkoinen urheilusuoritus - laskettelulaseille tuli lumimyräkässä käyttöä.

Ruoka, jonka Rostahyttalla valmistimme, koostui lihapullista ja muusista. Vaikka olimme onnistuneet rohmuamaan mukaamme sekä ylimääräisiä lihapullia että pottumuusijauhetta, jäi ruoka silti hieman niukaksi. Onneksi käytettävissämme oli kuitenkin lettujauhopussukka. Sami ryhtyi paistajaksi, ja Teppo otti huolekseen valmistaa mansikkakiisselijauheesta hilloa, jonka rinnalla Dronningholmkin jäisi toiseksi. Tepon hilloa ei nimittäin pelkästään voinut syödä haarukalla, vaan koettaessa kaapia sitä kulhosta, yritti koko astia nousta hillon mukana. Letut puolestaan paistuivat ensimmäistä koekappaletta lukuun ottamatta lähes täydellisiksi, pitsimäisiksi ja makuhermoja kiihottaviksi herkkupaloiksi, joskin Sami vaatimattomasti kohdensi kunnian makunautinnosta Rostahyttanin erinomaiselle teflonpannulle, jonka veroista ei hän ennen ollut tavannut, ei edes kotimaan kamaralla. Ei aikaakaan, kun lettukasa jo olikin kadonnut vatsahappojemme sulateltavaksi hillo kylkiäisenään.

Rostahyttalla viettämäämme iltaa piristi myös norjalainen viihde, ei tosin tässä tapauksessa norjalaistyyppisten 183-senttisten blondien vaan paikallisen sensaatiolehden muodossa. “Se och Hör“-lehden “Pappa Da“-kuva nousi ehdottomaksi suosikiksemme, niinpä päätimme myös nimetä vaellusporukkamme loppureissun ajaksi sen mukaan. Illan vaihtuessa yöhön herätti hertanpeluun ohessa pohdintaa, kumpi ruokaryhmistämme olisi Pappa ja kumpi Da. Ikärakenteemme perusteella Jarno ja Timo kaiketi lopulta paremmin Pappa-osastoon lukeutuivat, Samin ja Tepon mukautuessa venäläistyylisesti Da-ryhmäksi.

Päättyi lopulta myös tavallisen massiivinen herttasessiomme, ja Rostahytta vaipui muutamaksi tunniksi hiljaisuuteen. Seuraavana päivänä jäisi norjalaismaa tämän reissun osalta taakse, tavoitteenamme oli Pältsastugan Ruotsin puolella. Pältsastuganilla viihtyisimme kaiketi kaksikin yötä, mikäli säiden haltijat soisivat meille mahdollisuuden Pältsan huiputtamiseen.
 

7.1.2000 Rostahytta - Pältsastugan

Suuntautui reittimme yhä ylöspäin, ja tyvenessä säässä taivaanranta kaakossa kirkastui entisestään, saavuttaen punahehkuisia sävyjä. Kohtasimme myös jälkiä muista elollisista tuossa valkeassa maailmassa - naali tai kettu sekä kaiketi kärppä olivat jälkinauhojaan hangelle jättäneet, näimmepä kaukaa pienen porotokankin, jota kaksi poromiestä moottorikelkkoineen paimentelivat.

Hiukan ennen päivämatkamme puoliväliä saavuimme Måskahyttanin autiotuvalle. Taukoilimme tuossa pienessä mutta kodikkaassa tuvassa varttitunnin huitteet, sitten lähdimme viimeiselle etapille kohti Pältsastugania nousten viistosti Juoksavatnjunnin kaakkoisrinteitä.

Puoliltapäivin oli taivas etelässä kullanhohtoinen. Aurinkokin olisi kaiketi näkynyt, mikäli tuolloin olisimme aivan korkeimmilla huipuilla olleet. Näyttivät huiput nimittäin komeasti valonsäteistä punehtuvan, samoin vähäiset pilvenhaituvat keskitaivaalla saakka. Kaunista, kaunista ja hiljaista - nautinto oli vaellella tunturimaassa tuollaisena lyhyenä kaamosajan päivänä.

Ylemmäs noustessamme oli alkanut hiljalleen tuulahdella, luntakin näkyi ilmassa taas hetkittäin jonkin verran pöllyävän,ei kuitenkaan matkantekoa haittaavasti. Loppumatkalla Norjan jäätyä taakse pääsimme nauttimaan laskettelusta - Pältsastugan siinteli kutsuvana jo kaukaa, ja liukkaasti loppumatka sujuikin tasalaatuisessa lumessa alamäkeen viilettäen. Kohosipa luoteessa näkyviimme myös Pältsan eteläisempi huippu kunnioitusta herättävän jyrkkärinteisenä, maisemaa suvereenisti halliten.

Olimme siis Pältsastuganilla, ja alkoi tavanomainen taloksi asettumisen hyörinä. Halkoja tehtiin tavallista enemmän, aioimmehan pitää Pältsastugania kotinamme vielä seuraavankin yön. Ruokaa illan mittaan kokkaillessamme havaitsimme kovin vähäisiksi saamamme suikaleliha-annokset, mutta vaatimatonta ateriaamme runsaasti riisillä jatkaen nälkä lopulta kaikkosi. Teppo ja Sami lisäsivät omaan pöperöönsä vielä pussillisen havaijinpata-aineksia, mikä oivaksi ratkaisuksi havaittiinkin.

Alkoi jutun tasosta tässä vaiheessa reissua jo huomata, että useampia päiviä olimme äijäporukassa matkaa taittaneet muita ihmisolentoja kohtaamatta. Toki 183-senttiset norjalaisblondit olivat vilahdelleet keskustelussa ajoittain alusta alkaen, mutta vasta nyt päästiin kunnolla vauhtiin. Melkoista pokerinaaman repeilyä ilmeni hertanpeluun ohessa, ja alkoipa mielissämme melkein juttu kuin juttu saada nopeasti useampia merkityksiä. Pelkästään kuningatar kourassa saattoi aiheuttaa lähes hysteerisiä kohtauksia. Jarno ja Sami hillitsivät itsensä tällä kertaa parhaiten, mikä välittömästi heijastui myös pisteisiin. Mutta sitähän vaeltelu raavaitten uroitten seurassa kaukana “sivistyksestä“ ja muista ihmisistä - varsinkin naisista - teettää. Että saattaa naisolento käydä iltahetkinä mielessä kerran jos toisenkin, reissun loppua kohden entistä tiheämmin. Jos ei oma kulta, niin sitten vaikkapa hopia.
 

8.1.2000 Pältsan huiputus

Samanaikaisesti päivän valkenemisen kanssa maisema alkoi seljetä, väistyivätpä pilvetkin hetkittäin. Olipa aamuhämärissä pieni joukkomme suoriutunut jo Pältsan jyrkkenevän rinteen juurelle, ja tiukka pakerrus ylös pääsemiseksi alkoi. Jarno päätti siirtää sukset jalasta selkään heti alussa, muut kamppailimme suksin suunnilleen puoliväliin rinnettä.

Kävi hiihtely kuitenkin lopulta täysin mahdottomaksi. Kun lumen pinta oli kova ja jäinen, eivät suksien kantit juurikaan pitoa antaneet. Tiukkaa teki sauvoillakaan ajoittain hangesta kunnollista otetta saada. Sukset kiinnitettiin nipuiksi Jarnon ja Timon päiväreppuihin, ja samalla Timo tyhjenteli rakkoaan hangesta pilkistävän kiven kylkeen. Totesipa hän siinä ohessa merkillisen seikan - yleisväriltään tummassa kivessä oli jotain outoa olentoa muistuttava kummallinen kuvio, koostuen jostain muusta mineraalista, mahdollisesti kvartsista. Ilmiselvästi tämä oli todiste tuntemattoman sivilisaation vierailusta Pältsan rinteellä. Teppo jopa innostui ikuistamaan “humanoidin“ muistoksi filmille, Timon kuseskelujälkiä ensin hiukan peiteltyään. Matka jatkui leppoisasti sauvakävelynä. Jarno johdatti joukkoamme ylöspäin kohti huippujen välistä satulaa, ja ilman suuria ongelmia tuon välietapin saavutimmekin.

Jätimme suksemme satulaan kalliojyrkänteen suojaan ja aloitimme kapuamisen Pältsan pohjoisemmalle huipulle, 1444 metrin korkeudessa olevalle laakealle tunturiylängölle. Jyrkän puoleinen oli tuo viimeinen etappi, mutta kiipeämistä auttoi melkoisesti takaapäin työntävä tuulivoima. Nokialaisetkin pureutuivat passelisti pakkaslumeen, ja niinpä ylösnousemus toteutui ilman suurempaa tuskaa.

Kiipeämisen loppusuoralla tuuli tyyntyi ja taivas aukeni. Avarana levittäytyi erämaa ympärillämme. Pohjoista näköalaa hallitsi sokeritoppamaisella olemuksellaan Paras, etelän suunnalle laskeutui Bealccanvággi takanaan Mås´kanvarrin rinteet, ja näkyipä huipulle myös Gappohytta, vaelluksemme ensimmäinen yöpaikka. Hetken aikaa maisemia ihasteltuamme kiinnittyi huomio jollain tapaa tutun näköiseen tönkyrään itäisillä mailla. Katsottiin karttaakin, ja pähkäilyn lopputuloksena tunnistimme tuon kovin vaatimattoman pikku kukkulan Saanaksi. Näkyi siis yhdellä silmäyksellä koko jäljelläoleva reittimme Kaarle Kustaan maassa, näkyipä vielä kauemmaksikin. Saattoipa ehkä Haltinkin hahmo kaukana taivaanrannassa häämöttää utuiseen pilviharsoon kadoten.

Huipulla otettiin luonnollisesti valloituksen kunniaksi perinteiset ryhmäkuvat, ja kameraa kuvausvalmiuteen säädettäessä lähetettiin kännykän välityksellä tervehdykset ystäville ja kotiväelle aina Las Palmasia myöten. Tähänastisella reitillämme kuuluvuutta emme olleet muualla tavanneet, mutta nyt verkkoja olisi ollut valittavissa viisikin, joukossa myös kotimaiset Sorina ja Rätinälinja.

Viimeisenä toimenaan huipulla Timo tökki sauvallaan hankeen PAPPA DA -tekstin todisteeksi käynnistämme, sitten lähdimme hiljalleen hipsimään alaspäin. Heti huipun jäätyä taakse alkoivat ulvovat puhurit pieksämään lunta kasvoillemme, ja maisema vetäytyi harmaaseen huppuun. Tokkopa parempaa hetkeä huiputukseen olisi voinut toivoa!

Kalliopaasien suojassa satulassa järsimme näkkileipää, hörpiskelimme mustikkakeittoa ja pähkäilimme. Lähteäkö vielä poukkoilemaan eteläisemmälle huipulle, laskeutuako alas länsikautta vai palailla takaisin omia jälkiä? Paljoa ei tarvinnut päätään kivien takaa kohotella, kun ratkaisu jo oli täysin selvä. Omia jälkiä pois, silloin tuulestakaan ei suurempaa haittaa olisi, viuhuihan ilma lähinnä lounaan suunnalta, ja pian pääsisimme Pältsan koillisrinteiden antamaan suojaan.

Jarnon tallustaessa etummaisena lumijuotteja pitkin alarinteeseen aloitimme palailun Pältsastuganille. Muutamia satoja metrejä laskeuduttuamme päätimme jälleen ottaa sukset allemme ja nauttia vauhdin hurmasta. “Yksikätinen taistelijamme“ Teppo osasi hyödyntää rinnettä parhaiten, viilettäen pian kaukana muiden edellä. Muu porukka seuraili perässä, letkan peränpitäjänä Sami tutustuttuaan pari kertaa varsin läheisesti Pältsan hankeen kivirakkojen lomassa pujotellellessaan.

Alaville maille päästyämme oli tuulikin taas tauonnut, tai ainakaan se ei mahtunut laaksossa täydellä voimallaan puhaltelemaan. Timo jopa intoutui muistelemaan tyveneen hetkeen sopivia runoilijain säkeitä - “on tyyntä nyt, ei tuule nyt, on tuulikin jo tyyntynyt...“ Bealccanjohkan ylitimme hieman pohjoisempaa kuin edellisellä kerralla, ja moottorikelkkareittiä lykkien saavuimme pian takaisin stuganille hertanpeluun ja ruoanlaiton pariin.

Toiseksi viimeinen vaellusiltamme alkoi 200 pisteen herttamittelöllä, jonka Jarno käänsi tiukan kamppailun jälkeen kestävyyslajispecialistin tavoin voitokseen. Tämän kestoltaan lähes maratonia vastanneen pelin jälkeen aloimme laatia massiivisia päivällisiä, koostuen lähinnä makaronista ja jauhelihakastikkeesta. Yleinen mielipiteemme ruoasta tuntui olevan, ettei makaronilla niin väliä, kunhan sikaa on paljon. Ja ihminenhän tunnetusti on sitä mitä syö...

Illan mittaan suurinta riemua aiheutti suomalaisretkeilijän ruotsalaistyyliseen askeettiseen vieraskirjaan kirjoittama lyhyt, mutta silti vakava kommentti: “PS. Epäilen, että joku suomalainen on särkenyt sahapukin. Pyydän anteeksi ´heidän´ puolestaan. Ihanaa leijonat!“ Varsinkin Timo päästi psykologinluonteensa valloilleen analysoiden luetun perusteella hyvinkin  yksityiskohtaisesti kommentin kirjoittajan ilmeisen kieroutunutta luonnetta, päätyen olettamukseen, että sahapukin rikkoja oli juuri kyseinen kirjoittaja, joka pyrki tällä “tunnustuksella“ puhdistamaan omaatuntoaan.

Kirvoittipa Pältsastuganilla tuona iltana vallinnut suomalaiskansallinen henki myös ilmoille isänmaallisia sulosointuja, jääkärimarssin sävelin purki kvartettimme ruotsalaiseen talvi-iltaan kaipuutaan kotomaansa kankahille. Viime toiminamme ennen uneen vaipumista pelailimme vielä kaksi 100 pisteen erää herttaa, jotka sujuivat Samin hallinnassa. Aamulla päätimme herätä vasta 08.00, sillä mitään suurempaa kiirettä ei kenelläkään telttayöksi kökkimään ollut.
 

9.1.00 Pältsastugan - Kilpisjärvi

Voimallinen oli myräkkä. Tunturiylängöillä ei siis suuremmin ollut aihetta taukoihin vaan matkaa tehtiin pysähtelemättä, rauhallista mutta eteenpäinvievää tahtia. Tönkyröitä ylös, toista puolta alas kulki reitti, kuitenkin jatkuvasti hiljalleen laskeutuen. Lumen pinnanmuotojen erottaminen oli lähes täysin mahdotonta, samoin alamäissä lakunopeuden arvioiminen. Laskuasentoon kangistuen, pystyssä pysymistä toivoen tunsi useampi joukostamme yllättäen oudon tasapainoisuuden tunteen - ja suksiinsa katsahtaen huomasi “laskevansa“ paikoillaan.

Ajoittain matkanteko oli hyvinkin vauhdikasta, lähinnä syöksylaskua, tavoitteena seuraava lumipyryssä häämöttävä reittiviitta. Melkoisesti oli paikoittain lunta kinostanut, olipa muutama parimetrinen reittiviittakin hangen alle kadonnut. Sami laski avomaastossa yleensä tunnustelijana, laskipa rinteen yllättäen jyrkentyessä uloskin reitiltä. Nähdessään viittojen yllättäen päättyvän, teki taktisen maastoutumisen hankeen, mutta melko matkan jatkoi möyrimistään lumessa ennen vauhdin pysähtymistä. Kokoili itsensä pystyyn, lähti nousemaan takaisin reitille, pian taas näkikin ristitolpan valkeudessa häämöttävän. Mutta olipa jo tuossa hetkessä, jona hankehen humpsahti, peittynyt latunsa, oli urallaan neitseellisen koskematon nietos. Lunta tuli siis paljon, siinäkin jo hyvä porukan pysyä tiiviisti yhdessä.

Myöskin kasaantui lunta kamppeisiimme, kuoripukujen kylkiin jääpuraiksi kovettuen. Sami havaitsi myös pulisonkien edut myräkässä - kun turpajouhiin oli kasaantunut vajaan sentin paksuinen jäinen kuori, ei pureva tuuli enää juurikaan läpi päässyt. Luonnonmukaista varustelua...

Lumisen tunturikoivikko-osuuden jälkeen olimme Koltaluoktalla. Samalla hetkellä koimme myös musertavan kulttuurishokin - paluun muiden ihmisten pariin ja konevoimaa käyttävään maailmaan. Päriseviä moottorikelkkoja syöksähteli laumoittain Kilpisjärven jäällä, ja Koltaluoktan kämppään oli asettunut taukoilemaan lauma kälättäviä vaeltajatätejä. Olivat  kuulemma hiihtäneet “kauheassa vastatuulessa Kilpisjärveltä koko päivän“, ja seuraavaksi toivoivat pääsevänsä Pältsastuganille “teidän hyvää latuanne pitkin“. Toivoahan aina saa, hyvää latua tädit tuntureilla varmaan kauankin tuloksetta hakivat.

Eipä siis erityisen mieltä ylentävä ollut paluumme sivilisaatioon. Hetkellisesti häivähti aatoksissa haikea haave, ajatus täyskäännöksestä ja paluusta tunturimaahan, mutta pakko oli pian palata arkeen. Täytyi taas alkaa sopeutua elämään keskellä asfalttia ja betonitaloja, sopeutua jättämään erämaa väliaikaisesti taakseen. Sopeutua, kuten muinoin Kongon neekerit valkoisten palvelukseen. Moottorikelkkauria myötätuulessa Kilpishallin valoja kohti lykkien kulki tiemme, paluuta ei ollut.

Eivätpä kovinkaan nopeasti kaupan valot lähentyvän tuntuneet. Sanotaanhan laulussakin, että “viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin...“ Kovin pitkiltä tuntuivat ne nytkin, mutta silti aikanaan taakse jäivät. Kilpisjärven matkailuhotellin pihalta löysimme itsellemme suojaisan katulamppujen valaiseman nurkkauksen, jonne aloimme telttaamme pystytellä, suksin ja sauvoin liepeitä lumihankeen kiinnittäen.

Teltan noustua hahmolleen läksi Jarno 16 kilometrin taipaleelle palauttamaan norjalaisten autiotupien avainta tulliasemalle. Sami hommasi kaupalta vesipussiin kymmenisen litraa kuumaa vettä, ja alkoi vaelluksen viimeisen aterian valmistus. Timon ja Jarnon ateriaan ei ollut enää jäljellä nokarettakaan lihaa, Tepon ja Samin sapuskaan löytyi Tepon rinkan kätköistä sentään pieni purkillinen nötköttiä. Vielä sekoiteltiin kiisselit termospulloihin valmiiksi aamupalaksi, ja varsin nopeasti alkoi muuttoliike pihalta telttaan. Sami ja Teppo siirtyivät  sisälle ensin, Timo ja Jarno liittyivät heidän seuraansa Jarnon palattua “iltalenkiltään“. Teltan oviaukko suljettiin, samoin makuupussit. Hiljaisuus valtasi matkailuhotellin pihan.

Yöllä Sami kavahti istualleen makuupussissaan. Oli hän nukkunut kasvot sisäteltan vaaleaa seinää vasten, ja unessa oli tuo kostea, kylmä seinä rinnastunut lumiseinämään. Luuli hän siis olevansa lumisen jyrkänteen alla ja tarttui päättäväisesti seinään, yrittäen kiivetä ylös. Heräsi touhusta muukin teltan väki. Timo vilkaisi kummissaan outoa kiipeämistä, kehotti sitten Samia painumaan takaisin nukkumaan. Kai jotain tuosta kehotuksesta unen lävitse tajuntaansa tunkeutui, sai mielen tyyntymään, sai lopettamaan kiipeämisen. Palaamaan takaisin unen maasta. Rauhoittui teltta jällehen, tällä kerralla aamuun saakka. Kävi aikaisin aamuyöllä myös lumiaura aivan telttamme vieressä. Kuitenkaan ei kukaan moiseen häiriöön havahtunut, aamulla vain jäljet todistivat yöllisestä vierailusta.
 

10.1.2000 Poislähdön hetki

Vaellus oli ohi. Sauna ja ruoka odottivat Muoniossa. Vaeltajat odottivat jo seuraavaa reissua.