Tarina siitä, mitä tapahtui, kun Ropin rämä - Aikuisten naisten ja vanhojen parsojen lomailuryhmä - hukattiin viikoksi tienvarteen keskelle pohjolan hyistä sydäntalvea.
Sunnuntai 4.1.2004
Ei ne muilutukset ole vieläkään ohi, todettiin bussikuskin kanssa. Taas ryhmä yhteiskunnallisesti poikkeavaa porukkaa eli vaelluskärpäsen puremia oli nakattu autosta keskelle pimeää Käsivarren korpea pakkasen kynsiin. Hyvin nukuttu yö päättyi bussin pysähtymiseen ja epätietoisuuteen: Missä ollaan? Ollaanko pian Ropilla? Ei vastausta. Sitten toinen ryhmä painui pihalle ja todettiin, että ehkä meidänkin olisi syytä pukeutua.
Jäätä pitkin me hiihdimme. Järvellä se kestikin. Ropijoessa pientä pettämistäkin oli havaittavissa, mutta eihän me kerrasta uskottu, eikä toisestakaan. Onneksi alempi jääkansi oli luottamuksemme arvoinen. Siinä meitä taivalsi seitsemän urheaa: biologi tunnistamassa eläinten jälkiä, fyysikko laskemassa keittoainesten tilavuusalkioita, geologi tunnustelemassa maata jalkojemme alla, elektroonikot huoltamassa matkareittimme katuvaloja, eläinlääkäri hoitamassa retkikuntamme vetojuhtia ja vielä yksi omahyväinen lääkäri pitämässä huolta vain omasta hyvinvoinnistaan. Valitettavasti toinen katuvalomies joutui päivän jälkeen lähtemään muille työmaille kipeytyneen polven vuoksi.
Hiihtäjiä Ropitunturin maisemissa. Kuva: Pasi
Päivän katselimme kauniita jokimaisemia. Oikealla näimme lappilaista rantapusikkoa, vasemmalla lähes sitä samaa. Ennen kämppää poistuimme kuitenkin vajaan kilometrin maisemalenkille palataksemme lähes samaan paikkaan jokivarteen.
Ensimmäinen päivä meni perinteisissä tunnelmissa. Kaikki pyrkivät suojelemaan egoaan pidättäytymällä suurempaa kuohuntaa herättävistä tarinoista. Keskustelut pyörivät siis tasolla "Ropijoki ollut hyvässä jäässä" ja "paistaahan tuo aurinko, vaikka pieni pilvikin taivaalla seikkailee". Niin rupesimme päivän hiihdon jälkeen väsyneinä nukkumaan.
-A-P
Revontulia Ropin autiotuvan yllä. Kuva: Pasi
Maanantai 5.1.2004
Kämpässä on kivaa. Ja niinhän siinä kävi, että aikaa kului ennenkuin tiimimme uskalsi jättää lämpimän tupasen. Valkoinen ulkomaailma imaisi meidät syövereihinsä, missä jääkarhua ei huomaisi ennen kuin käpälä heilahtaa. Onneksi ilma selkeni päästessämme ylös tunturiin. Hyvästi rantapusikko!
Maisemat olivat miellyttävät ja suksikin luisti aivan eri tahtiin. Rakassa joutui välillä kantamaan hiihtovälineitä, mutta muuten kuutamolla kehtasi lasketella tunturin kupeita. Laulatti. Kaskasjoen kämppä ilmestyi eteen ja siirsimme itsemme ja tavaramme sisään. Kylläpäs kämpässä onkin kivaa!
-Aino
Päivi ja Paulus kokkisotasilla. Kuva: A-P
Tiistai 6.1.2004
Varhainen lintu madon nappaa. Meiltä jäi kyllä tänäkin aamuna madot välistä, koska liikkeelle lähdettiin vasta yhdentoista jälkeen. Karttatiedustelun perusteella esitimme arvailuja siitä, moneltako saapuisimme Kutukosken kämpälle. Arviot liikkuivat iltakahdeksasta eteenpäin, joten rankkaan päivään oli varauduttu. Jään rapsahdellessa suksiemme alla taitoimme matkaa ja taisipa matkareitin muuttaminenkin käydä kaikkien mielessä.
Päivi taistelee pajupusikossa. Kuva: A-P
Matka ensimmäiselle välitavoitteelle eli Pitsijärvelle tuntui todella pitkältä. Risukko ei tuntunut loppuvan koskaan ja matkanteko oli vaivalloista. Bonuspisteitä ryhmämme ansainnee kuitenkin siitä, että ärräpäitä emme ilmoille kajautelleet. Johtuneeko siitä, että ryhmässämme oli kaksi innokasta partiolaista - vaikea sanoa. Lopulta pääsimme järvelle ja tiesimme missä olimme. Kuin sudet painoimme monta kilometriä järven poikki ja mökin lämpö alkoi kajastella jo monen mielessä.
Läpi kovan tuulen, lumisateen ja pimeyden painoimme kohti Kutukoskea. Todella väsyneinä ja kello ympäri hiihdettyämme saavuimme mökille, siinä yhdentoista maissa. Jaa miltä nyt tuntui? Tuntui hyvältä, näytti hyvältä.
-Aku
Lifesaver on kaivettu esiin. Tästä riitti kaikille juotavaa. Kuva: Paulus
Keskiviikko 7.1.2004
Erittäin ansaittua lepopäivää vietimme Kutukosken luonnonkauniissa maisemissa. Tiiviisti nukkunut ryhmä irtosi sängystä kuin faagi lumikasasta ja kohtasi nimensä arvoisen kohtalonsa: syömistä, nukkumista, syömistä... Onneksi täysin tylsistymään emme päässeet, kiitos siitä lumijudon, erilaisten ja erikokoisten poron elinten sekä muiden lumileikkien. Karhua kaatui. Myös kostean, paineistetun lumen ja muovikassin materiaalin välinen elektromagneettinen vuorovaikutus rajapinnan suunnassa todettiin "riittäväksi".
Pyllymäkeläiset. Kuva: Paulus
Tuvassa kanssamme yöpyi kryptinen poromies koirineen. Muutamat meistä oppivat jälkimmäiseen liittyvän pelin, joka viihdyttänee useita vielä pitkään. Illalla uhkaava kuu kehineen tuuditti meidät (lähes) ikuiseen uneen.
-Paulus
Sumopainia Kutukoskella. A-P ja Aku näyttävät mallia. Kuvat: Paulus
Torstai 8.1.2004
Leppoisan lepopäivän jälkeen heräsimme pimeään aamuun suorastaan hämmästyttävän aikaisin, huolimatta eräiden kännykkäherätyskuulovammaisuudesta. Matkaan päästiinkin jo kymmenen aikoihin sään ollessa mitä mainioin. Alkumatkaa helpotti huomattavasti poromies Anten maastoon ajama kelkkaura, jonka avulla selvisimme kanjonin ja pahimpien rakkapaikkojen ylitse. Matka kohti Aatsan kämppää sujuikin hienoja tunturimaisemia ihaillessa. Löytyipä loppumatkasta täyden kuun valossa parit lehmänpesät.
Aku chillaa tunturissa. Kuva: Paulus
Aatsan kämppä ilmestyi suoraan kompassisuunnallemme kuin tyhjästä, joten kämpän etsiskelyltä ainakin vältyttiin. Vuorokausirytmin vaihtaminen tulevaa yähiihtoa silmällä pitäen päätettiin aloittaa välittämästi ja ilta ja yö kuluikin uusia ja vielä uudempia korttipelejä pelatessa, minkä seurauksena tupa oli pullollaan porokoiria, löytyipä yksi Lordikin.
-Päivi
Perjantai 9.1.2004
Aatsa, onpa siinä kämpällä komea nimi. Aatsa Aatsa. Sielä luppoilimme vaelluksemme viimeisen täysinäisen maastopäivän. Väki oli edellisen yön pitkän valvomisen ja kortinpeluun uuvuttamaa, ja alkoi heräilemään enimmäkseen iltapäivällä. Yksi toki nousi jo ennen puoltapäivää, ehti nähdä päivän kajon ja parsia parit lapaset. Mutta hän oli muutenkin poikkeava, vanha jarru, joka ahkioineen piti huolen siitä, että muu ryhmä ei pääse liian vauhdikkaasti kirmaamaan pitkin tunturia. Yölläkin väsähti kauan ennen muita, vain herätäkseen ajoittain ylälaverilta kuuluvaan absurdiin ääntelyyn: ...silli...turska...silli...silli, silli...turska... Meno oli kuin kalatehtaalla.
Porokoiran peluuta Aatsan tuvalla. Kuva: Pasi
Kun väki heräsi, oli aika keittää aamupuurot. "Kello kolmen aamiainen" lauletaan laulussakin, ja mikäs siinä oli hämärän rajamailla puuroa kera kiisselin naamaan särpiessä. Kenelläkään ei ollut kiire, sillä kaikki tiesivät mitä tuleman piti. Asiasta ei puhuttu, kaikki tutkailivat sitä hiljaa päissään. Illan laskeutuessa Aatsan ylle vakavailmeiset retkeläiset alkoivat taas nuokkua lavereilla, toiset tosin intoutuivat silliturskaa harrastamaan ja porokoiraa pelaamaan. Mutta iltayhdeksän ja päivällispadan jälkeen tupa hiljeni.
Vain kamiinan humina, satunnainen veden kiehunta ja yksinäisen kokin unelias puuhailu rikkoi kaamoksen rauhan. Kellon lähestyessä puoltayötä alkoi kuitenkin taas liikettä näkymään. Vesipullot olivat jo täyttyneet kuumalla, ja keittojakin oli termareissa. Ympäri kämppää levitellyt retkikamat olivat löytäneet tiensä takaisin rinkkoihin, ja kellon lyödessä kaksitoista nousi uudelleen virkistynyt porukka ja harppoi ulos pakkaseen. Oli alkava uusi päivä, jo nyt, keskellä yötä. Oli kotiinpaluun aika. Pikitie kutsui, bussi ja sauna ja ruoka. Ei tosin vielä moneen tuntiin, mutta oli aika siirtyä tien varteen sitä odottamaan.
-Pasi
Lauantai 10.1.2004
Svish... svish... svish... shviih... shviiiih... svish... shvish... suksi luistaa melko hyvin. Alla on lääkärin ja fyysikon ammattimaisella tarkkuudella avattu latu, edessä alamäki ja taivaalla loimottaa täysikuu. Horisontissa häämättää tunturi nimeltä Habag, kompassi osoittaa sitä kohti. Kerrankin selkeä maanmerkki. Kuusi kulkijaa hiihtelee alas eteläisemmän Aatsajoen vartta, koivikossa, pian jängällä, sitten joen jäällä, sitten harjun poikki ja pian taas jokivarressa.
Joki alkaa meanderoimaan, ja pian ladun avaaja kokee yllätyksen: hei täällähän on muitakin! Kaksi miestä seisoo mutkan takana, toisella pulkka, toisella ei. Kuluu kaksi sekuntia. Toinen heistä avaa suunsa ja ilmoittaa aikeensa: "oikaistiin tuosta kannaksen poikki". Ladun avaajan ajatukset selkenevät. Omia ovat. Kukas kissan hännän päydälle nostaa ellei häntä itse. Ja niin jatkui matka jokea, jokivartta ja jänkää pitkin.
Kutukoskella poromies Ante paljasti meille salaisuuden, jonka johdosta hiihtomme tien varteen tuli loppujen lopuksi olemaan erittäin rivakka. Saimme nimittäin tietoomme Aatsan eteläpuolella kulkevan kelkkauran sijainnin. Aatsajoelle asti etenemisemme oli tavallisen hidasta, niinkuin umpihangessa yleensä, mutta sen taakse jätettyämme ja kelkkauralle päästyämme löysimme sisäisen myllylämme ja aloimme suihkimaan kohti Pättikkää kuin raivot hirvet ikään. Kello läi kymmenen yli neljä kun lopulta nousimme suksilta, tukevalle maalle, auratulle tielle.
Ryhmä koolla tunturissa. Kuva: A-P
Olimme vahvasti siinä uskossa, että bussimme saapuu etelästä ja poimii meidät kyytiin jos niin haluamme, mutta soitto bussikuskille muutti suunnitelmiamme: hän oli jo Kilpisjärvellä, nukkumassa.. Niinpä parin tunnin mittaiseksi aiottu tien varressa odottelu venähti heti kolminkertaiseksi. No, ei hätää, olihan meillä idearikkaita partiolaisia mukana, kyllä satametrisellä pikitienpätkällä tekemistä riittää keskellä yötä, eikös juu. Juu-u, riittää. Niinpä alkoi aamuyön vietto leppoisassa -16 asteen pakkasessa. Yksi meistä toki päätti lepäillä hieman, minkä seurauksena hän heräsi aamulla maantien ojasta, ensimmäistä kertaa elämässään. Kaikkeen sitä partiopuuhissa joutuu.
Bussia odotellessa keksimme uuden jännittävän leikin. Laitetaan kallis digitaalikamera seisomaan kolmijalalle keskelle tietä. Sitten mennään tien poskeen riviin seisomaan ja aletaan odottamaan. Kun horisontissa alkaa näkymään rekka-auton valot, otetaan poseerausilme ja aletaan kannustamaan kameran aikalaukaisimen parissa puuhastelevaa kaveria: ota äkkiä se kuva, ota jo! Kun rekka on sadan metrin päässä aletaan harkitsemaan kameran ja jalustan poishakemista, mutta kun kuvanotto on vielä kesken. Kymmenen metrin kohdalla kameraa vihdoin lähdetään hakemaan, ja yritetään samalla pelastaa jalusta ja oma henki. Todella jännittävä leikki, kokeilimme sitä ja totesimme sen virkistäväksi.
Kello löi kymmenen, bussimme saapui, ja pääsimme vihdoin tien poskesta lämpimään. Hetasta haimme viimeisen porukan kyytiin ja Muoniossa ahtauduimme saunaan ja aloimme odottamaan ruokaa. Tulihan sekin viimein, minkä jälkeen alkoikin pitkä ja rattoisa kotimatka. Jotta Ropin ja Hetan ryhmille ei olisi tullut paha mieli kun Kilpisjärven porukat pääsivät Norjassa käymään, päätti bussi kurvata Haaparannan kautta. Nyt kaikki olivat käyneet ulkomailla, oikein Ruotsissa asti. Oulussa olimme noin yhdeksän maissa illalla, ja siellä sanoimme toisillemme näkemiin ja menimme kotiin tai jonnekin, väsyneinä mutta onnellisina. Tuntui hyvältä, tuntuu hyvältä.
-Pasi
Perillä Pättikässä, bussia odottamassa. Kuva: Paulus
Ropin reippaat rämälomaryhmäläiset olivat:
Aino Luukkonen, Päivi Näsi, A-P Ylilehto, Aku Mikkonen, Paulus Konttinen, Pasi Talvitie ja Tuomas Alatalo (keskeytti polvivamman vuoksi).
Tekstin kirjoittivat vanhat parsat ja aikuiset naiset. Kuvia ottivat A-P, Pasi, ja Paulus. Lisää kuvia Pasin kotisivulla.