3.1.2009 Kiilopää – Suomunruoktu

Lähtöpäivä: Saavumme maailman lähes nopeimmalla bussilla Kiilopään matkailukeskukselle jo 04:30. Valmistelun jälkeen lähdimme noin 05:00 aikaan liikkeelle ja aloitimme matkan suunnistusvirheellä. Teimme noin 2 km ylimääräisen lenkin puron vierustaa pitkin. Harva on sitä puroa käynyt katsomassa! Matka jatkui nousun jälkeen mukavasti puuttomalle alueelle, jossa metsän tyyni keli muuttui oivaksi puhalluksesi ja vaatteiden lisääminen tuli monelle tarpeen. Aikaisen lähdön takia odottelimme päivän valkenemista kuin kuuta nousevaa. Viimeisenkin otsalampun sammuttua päivän sarastus toi kaikille hymyn naamaan :)

4.1.2009 Suomunruoktu – Tuiskukuru – Luiron Hilton

Herätys klo 05:00 ei tuntunut enää ollenkaan pahalta – olimmehan menneet nukkumaan jo klo 18:00. Matkaan päästiin n. 07:00. Valmista latua lähdettiin kulkemaan, eiliset Supermiehet sen meille aukaisi. Matkalla näimme Nattaset ja pilkahduksen aurinkoa – ihana sää! Matka eteni suunnitelman mukaan ja lounastimme Tuiskukurulla. Matka jatkui valmista latua sivakoiden Ampupään ja Ampukanvaaran välistä. Mukava lasku ennen Luusuanvaaraa. Luusuanvaaran laskun lopussa oli kunnon ansapuu. Onneksi kaikki tuli ehjinä alas asti. Valmis latu ei välttämättä ole suorin latu, sen saimme todeta kun saavuimme Luiro-joen varteen emmekä jokisuulle. Luiron kämpälle pääsimme n 17:00. Tullessamme aikaisemmin tapaamamme Supermiehet olivat saunomassa. Kävivät sittemmin meillekin saunaa tarjoamassa. Pienessä maistissa toinen tuttavistamme oli melkoinen jutuniskijä. Illan mittaan hän myös paljasti, että oli hävinnyt vedon – oli lyönyt vetoa sen puolesta ettemme päivässä pääsisi Suomuruoktulta Luirolle (toim. Huom. Valmis latu!). Lopulta Marin kanssa lähdimme saunalle, jota toinen miehistä niin kovasti mainosti – meitä odotti hiipuva hiillos, haalea sauna ja saaviin jäätynyt vesi. Saunominen saa odottaa huomiseen.

5.1.2009 Luiron Hilton – Sokosti (Sokotti ?) – Luiron Hilton

Tämän päivän hommana oli huiputtaa Sokosti 718 m, nousua oli meille noin 400m. Lähtö tapahtui 08:00 pimeässä aamussa lumen sataessa hieman. Matkan varrella ohitimme kammin. Jaulutuskurun lähettyviltä vuorelle kipuaminen onnistui yllättävänkin nopeasti. Välillä vaihdetiin kävelyksi, mutta huippu aukesi sukset jalassa tuulen viimassa. Emme olleet aivan varmoja huipun saavuttamisesta, sillä se tuntui helpohkolta. Jatkoimme matkaa itään päin, jotta löytäisimme tunturin huipulla olevan maston, jonka löydettyämme päätimme lounastaa jonkunlaisen jäätyneen tuulensuoja sisällä. Taukotakit päällä tuulen suojassa tuntui siltä, kuin olisi syönyt ämpimässä tuvassa. Ruokailun jälkeen jatkoimme alemmalle huipulle lämmittely spurtin merkeissä, sillä seuraavaksi oli tarkoitus kunnioittaa perinteitä paidattomalla huiputuskuvaussessiolla. Perinteet pysyvätkin hengissä, sillä Silja ja pojat vätäisivät paidat pois Sokostin huipun hyytävässä viimassa. Maailman nopeimmat riisumis-poseeraus-pukemissession jälkeen kuvien ottaja todella toivoo, että näpsyt tallentuivat! Alasmeno jatkui kävellen, mutta lopulta kaikki vaihtoivat vähitellen suksiin. Mäenlasku onnistuikin mallikkaasti. Umpiseen päästyämme alamäki jatku ja hiihtovauhti tuppasi kasvamaan.

Perillä Luirolla tapasimme toisen Soopan ryhmän jo saunan lämmityksessä. Menimme mukaan yhteiseen puusouviin (vaikka huipulta olimme soittaneet, että puuvarasto tyhjä). Puut pilkkoutuivat ja sauna lämpesi. Saunasta käytiin sitten vilvoittelemassa lumihangessa pyörien ja kuperkeikkoja heittäen. Syömisen jälkeen huiputtajille tulikin makoisasti uni.

6.1.2009 Luirojärvi – Tuiskukuru

Epäluuloinen rämäryhmä sai todeta ryhmämme todellakin nousevan klo 05:30. Sissimäisen ovela puuronkeittäjämme Mari tosin oli kaikessa hiljaisuudessa valmistanut aamiaisen jo 05:00 alkaen. Tämän vain tarkkanenäisimmät olivat voineet ennen herätystä havaita. Puurot ja kiisselit leipineen laitettiin napaan ja tavarat rinkkoihin. Rinkan mittari näytti jo tuttua tasaista −18−19 astetta ja illalla näyttäytyneestä ketusta olivat tuoreet jäljet Luiron saunan edustalla. Jälkijono tosin ei ollut ketulle tyypillinen. Liekkö hypähdellyt sekin puuron tuoksuista hullaantuneena, kuten harhanäky -ryhmämmekin.

Toinen vaellusryhmä näytti virkoavan sitä mukaa ylälauteilta, kun pääsimme ulos ja nousimme suksille. Heillä oli edessä Sokostin (alias Sokotin) huiputuspäivä. Itse suuntasimme kulkumme päivän erikoiskohteeseemme: Tuiskukuruun. Väliltä katkoimme säälittä ladulta jo menomatkalla sydämentykytyksiä aiheuttaneen nilkankatkaisupuun: oli ladun keskellä tunturikoivu taipuneena säärenkorkeudelle. Seudun tiheä mäntymetsä pyrki muiden kieroutuneiden puulajien avulla peittelemään tätä Lusuanvaaran itäisen pujottelurinteen pääpalkintoa. Se vain odotti onnetonta löytäjäänsä viekkain mielin. Ja mehän emme tällaista kauaa katselleet! Pian olivat seudun kolme rohkeinta miestä koossa ja kepin pirulainen piestiin miehissä kirveellä alamittaisiksi pätkiksi ja haudattiin mitättömin menoin. Vieläkö näitä riittää?

Kun päivä hyvä työ nyt oli tehty, joimme kaakaot ja lykkäsimme itsemme mäen vieritse päivän päänäyttämölle. Saavuimme parahiksi lounasaikaan. Tupa oli autio ja hieman epäilyttävästi Tuiskukurussa oli tyyntä. Valoisan ajan käytimme seuraavalla tavalla: ensin kävimme retkikuntana itse kurussa tunnistamassa eläintenjälkiä ja männyn. Tämän jälkeen alkoivat myöhemmin perinteeksi muodostuneet koko kurussa tunnetut ”kiehi ja klapi” -iltapäivät, jotka kestivät aina sinne auringonlaskuun saakka.

Illalla herkuttelimme letuilla ja suklaalla mitä erikoisimmille tarinoille nauraen Paulan toimiessa lettumestarina.

Yön kuunvaloisina tunteina tuvan muuten kiltti kamiina paljasti luonteensa. Hän, vaikka olikin helposti syttyvää malli, ei kyennyt hillitsemään paloaan, vaan olinkin niin sanottua on-off –mallia. Tasavarmaa lämpöä ei siis ollut saatavilla vaan pönttö kävi aivan kuumana. Sitten me hikoiltiin.

Lähes täysi kurun valaiseva kuu katseli meitä. Se ei missään nimessä ollut meille saati pöntölle vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista hilpeyttäkin tilannetta kohtaan. Pakkanen oli näet kiristyvä kuukauden ennätyslukemiin.

7.1.2009 Tuiskukuru – Suomunruoktu

Aamulla ryhmämme herätteli puurolle Silja. Karu totuus paljastui hyväuskoiselle poppoollemme, kun ensimmäiset tiedustelijat palailivat maki-reissuiltaan…pakkanen oli laskenut -32 asteeseen. Onneksi Ville-Pekka oli yöllä syöttänyt kaminaa säännöllisesti ja saimme itse syödä aamupalamme lämpimän tuvan turvassa.

Muutaman ”mitä laitetaan päälle” -tuumailun sekä pakkailun ja tuvan siivouksen jälkeen pääsimme matkaan. Ylämäki piti kivasti lämmön yllä vaikka pakkasen paukkeen oikeasti myös kuuli. Kurusta noustessamme lämpötila nousu mukanamme ja pikkutuntureilla tarkeni jo katsella sarastusta. Sieltä laskeskelimme alas Rintilänojalle ja Kotalammella pidimme juomataukoa.

Suomunruoktun kämppä tulikin yllättävän nopeasti vastaan. Perillä pääsimme lappeenrantalaispariskunnan lämmittämään kämppään. Lounaan syötyämme kirmasimme Mukkavaaran laelle näköaloja ihastelemaan. Alastulo oli riemastuttavaa mäenlaskua. Innostuttiinpa sitä myös limboamaan kukin tyylillään taipuneiden tunturikoivujen ali. Myös muutaman hyppyrimäkeen innostuneiden leiskautuksia saatiin ihailla.

Urheilun jälkeen olikin sitten kulttuuriannoksen vuoro. Kävimme Suomunruoktun museokämpällä lueskelemassa opaskyltistä kämpän historiaa. Tältä reissulta sai alkunsa myös myöhemmin muotoutuva Jam–Jam Lampénin legenda (mies taisi olla kämpän kunnostusporukassa, mutta upean nimensä takia Jam-Jam päätyi jutun kulkiessa reggaen suurmieheksi).

Sivakoituamme tuvalle, laitoimme jälleen klapi- ja kiehis Oy:n pystyyn. Tuvan lattia olikin välillä kiehisten (tai ainakin lastujen) peittämä. Illalliset syötyämme aloitimme pitkän vetäytymisen yöpuulle. Lappeenrantalaiset vaeltajatkin saapuivat päiväreissultaan porontaljoilleen. Yllättävän myötämielinen oli suhtautuminen, kun Paula varovasti kertoili aikaisista heräämistottumuksistamme. Osa meistä kiipesi portaita (varmasti erään ins. Holmanin suunnittelemat) pitkin hikoilemaan ylälaverille. Toiset saivat uinailla alapedeillä seuraavaan aamuun.

8.1.2009 Suomunruoktu – Kopsusjärvi – Suomunruoktu

Heräsimme perinteiseen aikaan 05:00 aamupuurolle. Aikeenamme oli käydä päiväreissulla Kopsusjärven kodalla lounastamassa. Koska matkaa ruokapaikalle oli melko vähän, päätimme lähteä liikkeelle poikkeuksellisesti vasta valoisaan aikaan. Niinpä meillä oli reilusti luppoaikaa käsissämme ja aloimmekin suorittaa vaellustehtävämme kolmatta pykälää, eli kehitellä Suomunruoktun autiotuvalle syntytarinaa. Aamun pimeät tunnit osoittautuivat tuottoisiksi ja erinäisiä kertomuksia regeä vetävästä Jam-Jamista treenikämppineen alkoi lennellä ilmaan nopeammin kuin kirjuri ehti ylös kirjoittaa. Kun parhaimmat rönsyt tarinasta saatiin paperille, oli lappeenrantalaispariskunta lähtenyt Kiilopäätä kohti ja päiväkin valjennut.

Auringon paisteessa suuntasimme kohti Kopsusjärven kotaa −25 asteen pakkasessa. Kotaa ei löytynyt, mutta reippaina SOOPAlaisina pystytimme pienen nuotion rannalle kodan merkkikohdalla sijainneelle tulisijalle ja nautimme lounasta termareista. Valitettavasti kireä pakkanen hoputti lähtemään ja paluumatka taittuikin rivakasti kylmyyden kangistamien pikkujäsenien lämmetessä.

Illalla valmistauduimme yön tulevaan paluumatkaan Kiilopäälle syömällä hyvin ja pakkaamalla kimpsut ja kampsut ja korilaukut. Tulevaa eväsretkeä ennen yritimme vielä saada unenpäästä kiinni jotenkuten siinä ehkä onnistuenkin.

9.1.2009 Suomunruoktu – Kiilopää – Oulu – Espoo

Kello 23:30 Aleksi heräsi puuronkeittoon ja puoli tuntia myöhemmin muut syömään. Kiisseliä oli tällä kertaa ruhtinaallisesti, makukin oli raikas omenakanelimansikkavaniljavadelmamustikka -mix. Edellisten valmistelujen johdosta pääsimme hyvin matkaan. Pakkanen oli lauhtunut, ollen nyt n. −13 astetta ja uutta lunta satoi. Aamuinen vaellus pimeällä sujui viikon treenillä jo vallan mallikkaasti. Lieneekö näkökyvyssämme tapahtunut jo ennätys nopeaa adaptaatio pimeään, koska yö ei tuntunut enää niin mustalta… toisaalta myös pian täyttyvällä kuulla pilvien takana saattoi olla sormensa pelissä. Matka kohti Kiilopäätä taittui ripeästi ja olimme hyvissä ajoissa. Päätimme pysähtyä poronaitauksen läheiseen tupaan 4 km ennen Kiilopäätä. Sytytimme tulen koleaan tupaan ja se lämmitti mukavasti sulattaen myös reikiä lapasiin. Muuten tupa tosin pysyi hyvinkin kylmänä. Loppumatka päätettiin hiihtää taukotakit päällä rennosti lasketellen liukkaalla ladulla. Liukkaudesta huolimatta Silja ei kertaakaan kaatunut! Yhdellä tauolla hiihdeltiin Kiilopäälle asti, missä infopömpeli alitettiin yhtenä rintamana. Lounas syötiin sopivaan aikaan, ainakin mun aamupala ajan, 07:30 Kiilopään tunturikeskukseen alakerran saunan käytävällä.

Bussi nouti meidät Kiilopäältä ja menimme Sodankylään saunomaan ja syömään. Saunaa odotellessa käytiin myös munkkikahveella sotkussa. Kotimatkalla kuultiin tupien syntytarinoita, muun muassa Luirojärven kuuluisa ”hirveä luirahdus”.