Kaamosvaellus 2.1 – 9.1 2011 Saariselällä

Ryhmä Raittila

Ryhmään kuuluivat Antti, Jarmo, Lauri ja Sinikka.

Maisemaa Kaarnepäältä

Sunnuntai 2.1 Oulussa

Vaellustarina ei ala metsänlaidasta jylhän erämaan laidasta. Se alkaa omasta sängystä pehmoisten lakanoiden välistä lähtöpäivänä. Voi, sitä säätämisen määrää, jos jätät kaiken pakkaamisen viimeiseen päivään ja olet itse järkkäämässä reissua. No, itsellänihän oli melkein tämä tilanne sunnuntaiaamuna. Olihan sitä uudet saappaat testattu hiihtämällä ja makuupussissa oli oltu yötä, mutta tavaroiden rinkkaan pakkaaminen oli vielä tekemättä. Se pitäisi tehdä vielä normaalia nopeammin, jotta ehtisi bussi-asemalle ottamaan vastaan muita vaeltajia. Tässä on vinkki. Tehkää koepakkaaminen edeltävinä päivinä. Helpottaa elämää kummasti.

Petteri ja minä saavuimme illalla kello yhdeksän Soopan kololle varusteinemme. Olimme reissun vastuulliset järjestäjät. Juhani ja Lauri kokeneempina soopalaisina olivat antaneet meille ohjeita järjestämiseen. Ensimmäinen tehtävä oli siirtyä linja-autoasemalle tapaamaan muut vaeltajat. Meinasi mennä homma reisille, kun emme ajoissa olleet venaamassa koskilinjojen bussia. Veljeni sai toimia taksikuskina keskustaan. Siellä saimme homman jotenkin hanskaan. Varusteet järjesteltiin tavaratilaan ryhmien tiputuspaikkojen mukaan. Lähdimme huristelemaan kohti Saariselkää yhdentoista jälkeen illalla.

Maanantai 3.1 Bussissa Kohti Saariselkää

Kolme ryhmää jäi Kiilopäälle ja Kiilopään risteykseen tiputettiin ryhmä_8, joka lähti ainoana Hammastunturin suuntaan. Kello oli noin kuusi aamulla ja olimme etuajassa arvioidusta ajasta. Tämä aiheutti kiirettä Antille, jonka piti hypätä kyytiin Ivalosta. Pieni odottelu Ivalon S-marketilla ja taas menoksi. Bussi vei loput neljä ryhmää Raja-Joosepin raja-asemalle. Alkujaan olin ajatellut, että ryhmämme jäisi aikaisemmin pois tienvarteen. Silloin matkä Jyrkkävaaran tuvalle olisi ollut viisi kilometriä lyhyempi. Ehkä se johtui väsymyksestä, ettei se tuntunut niin merkitykselliseltä. Päivä kuitenkin näytti, että sillä oli paljonkin merkitystä.

Raja-Jooseppi – Pahanojankangas

Lauri tutkailemassa Lutto-joen varrella

Nostin täysvarustuksen niskaani ja lähdin taapertaan eteenpäin. Kello oli noin kahdeksan aamulla. Olo oli kuin vanhalla paapalla, jolla oli jäänyt aamupuuro syömättä. Ei se kovin vakaata muillakaan ollut. Sinikka teki komeat syöksyt ekassa mäessä. Suorin jaloin auraaminen on epästabiili laskuasento. Etenimme pikku hiljaa kohti Lutto-jokea. Jokitörmältä morjesti yksi meidän ryhmistä. En siinä vaiheessa tunnistanut heitä, koska he olivat tulleet etelästä. He olivat menossa Kiertämäjärvelle. Jokea oli kaikkein helpoin edetä. Joella etenimistä haittasi vain jäälle noussut vesi, joka jäädytti suksen pohjat. Sen takia silmät piti pitää auki. Minulla oli ajatuksena heittää Lutto-joen sillalta suoraan vaarojen yli Jyrkkävaaraan. Kyllähän se olisi onnistunut testosteronilla kyllästetyllä porukalla, jolla olisi ollut intoa vetäistä ahkiot Sokostinkin yli. Metsäinen vaaramaasto osoittautui kertaluokkaa vaikeammaksi edetä ja suunnistaa kuin avonainen tunturimaasto.

Aikaa kului ja valoisa aika oli pian kulutettu. Osuus, joka jäi pimeässä hiihdettäväksi, oli pitkähkö. Viimeinen paikka, jossa olin täysin varma sijainnistamme oli Lutto-joen mutka, josta lähti epämääräinen puro ylös kohti Jyrkkävaaran tupaa. Meidän edellä oli mennyt ahkioryhmä, joka näytti olevan menossa samalle tuvalle. Heidän jälki kulki mutkitellen, joten päätin olla välittämättä suuremmin heidän jäljestään. Kuljettuamme hyvän matkaa ylös notkelmaa tulimme paikkaan, jossa purosta noussut vesi oli jäätynyt jääkentäksi. Tulkkitsin jäätikön lammikoksi. Oletin olevamme muutaman sadan metrin päässä tuvasta. Hyvänolon tunne rastin löytämisestä iltamyöhällä alkoi nousta, mutta tyrmistys oli sitäkin karseampi huomattuani rinteen nousevan edelleen siinä paikassa, jossa mökin piti olla. Lisäksi ahkioryhmän jälki tuli jostakin vasemmalta ja jatkoi sinne jonnekin ylös. Tässä vaiheessa Sinikka alkoi repiä gepsiä esiin. Kävin vielä tutkimassa jälkeä eteenpäin, enkä saanut enää mitään tolkkua maastosta. Päätös telttojen pystyttämisestä oli siinä tilanteessa ainoa oikea. Voimat oli vähissä ja kello oli paljon. 

Teltan pystytystä ensimmäisenä iltana

Telttojen pystytyksen jälkeen gepsi löysi satelliitteja tarpeeksi paikannukseen. Olimme noin kaksi kilometriä tuvasta Pahanojankankaalla. Olin suunnistajana saanut näpäytyksen. Laurin johdolla teltat nousivat kokemuksella. Tamppasimme pakkaslumen tiiviiksi telttapohjaksi. Suksista, sauvoista ja ympäröivistä puista tuli oivia teltan kiinnityspaikkoja. Sukset ja sauvat poljettiin lumeen ja lumen annettiin kovettua. Söimme myöhäisen kenttäpäivällisen ja painuimme makuupusseihimme. Päivä oli tuonut vaellusoppia roppakaupalla. Pahanojankangas, olipa osuva nimi.

Ryhmä Raittilan reitti kaamoksella, punainen on eka päivä

Tiistai 4.1 Pahanojankangas – Jyrkkävaara

Aurinko sarasti vaarojen takaa. Yö oli mennyt itseltäni mukavasti. Olin syönyt hyvin ja lämmitellyt ennen nukkumaanmenoa. Pakkanenkin oli ollut vain tuollaista kymmentä astetta. Lähdimme seuraamaan ahkioiden tekemää uraa, joka kiersi vaaran oikealta puolelta etelään kohti autiotupaa. Viime hetkellä ennen autiotupaa jälki lähti kulkemaan suoraan etelään autiotuvan ohi. Myöhemmin sain tietää, että ahkioporukka oli ensimmäisenä päivänä painanut vielä neljä kilometriä eteenpäin seuraavalle nuotiopaikalle. Miksi? Se jäi kysymättä. Käänsin 90 astetta vasemmalle uralta. Kuljin pari sataa metriä eteenpäin ja näin jotain lumikattoiseksi tuvaksi tulkittavaa. Olo oli vähän epätodellinen. ”Ei se mikään mökki ole”, mietin, ”Onhan noita kangastuksia ennenkin nähty.” Tällä kertaa puolenvuorokauden rastin etsintä loppui kuitenkin siihen. Tuvan löytyminen lämmitti varmasti kaikkien mieltä. Tämä päivä menikin palautumiseen edellisestä päivästä. Tupa oli todella hyvin varustettu niin kuin muutkin Saariselän tuvat. Sieltä löytyi kaasukeitin, kamiina, kuiva käymälä, halkovaja, saha ja Fiskarsin muovivartinen kirves. Varsinkin kaasukeitin oli jotain luksusta. Onhan se parempi ruuanlaittoon kuin sähköliesi. Päivä meni tupatöiden parissa puita pilkkoessa, ruokaa laittaessa ja tupaa lämmitäessä. Illalla yritin levittää pohjalaista korttipelikulttuuria opettamalla muille pidroa. Tuvan lämpö miellytti Sinikkaa ja hän pyysi lämpöä yläkertaan yöksi. Erehdyin itse jäämään ylälaverille. Jessus, siellähän meinasi paistua. Ei muuta kuin nopea pudottautuminen viileämpään.

Lauri kartan kimpussa

Keskiviikko 5.1 Jyrkkävaara – Sarvioja

Antti heräsi ensimmäisenä heittämään klapeja pesään. Ulkona oli kirpakka reilun kahdenkymmenen asteen pakkanen. Alkuperäinen suunnitelma oli hiihtää Muorravaarakkaan, joka oli noin kahden kymmenen kilometrin päässä. Olimme joutuneet pohtimaan uusiksi reittiämme ensimmäisen päivän harhailun jälkeen. Halusin kuitenkin hiihtää Muorravaarakkaan ja nähdä, mikä meidän todellinen etenemiskyky, kun on levätty kunnolla. ”Pingviinin näkijät” ( viime kaamoksen porukkani ) hiihti ongelmitta reilut kakskyt kilsaa Lossujärveltä-Pitsusjärvelle. Tänään oli tosin metsäinen laakso paljaan tunturimaaston sijaan. Lähdimme aamuhämärissä liikkeelle. Yhytimme Muorravaarakanjoen, jota pitkin kiemurtelimme kohti etelää. Pitihän sitä vetäistä sulaankin kerran. Kunnon jään rapsuttelutuokion jälkeen suhtautui vakavasti sulaan veteen. Poroaidan portilla törmäsimme porukkaan hesalaisia AJ, Mika ja Jakke. He olivat viettäneet päivän Kiertämäjärvellä sairastapauksen vuoksi. Rajavartiosto oli hakenut Tuomon sivilisaatioon tervehtymään. Meistä tulikin tämän jälkeen yksi iso ryhmä loppumatkaksi, vaikka emme vielä tässä vaiheessa tienneet sitä. Matka Sarviojan risteykseen meni vähän mutkitellen. Välissä ollut joensivuhaara aiheutti päänvaivaa koukeroineen. Lounaskin purevassa pakkasessa piti hoitaa sähäkästi. Antti oli laittanut tuhtia sienikeittoa, jossa oli riittävästi jauhelihaa jopa punaniskan mittapuulla. Päästyämme Muorravaarakanjoen ja Sarviojan risteykseen oli helppoa tehdä päätös Sarviojalle menemisestä. Sillä vauhdilla emme olisi sinä päivänä saavuttaneet Muorravaarakkaa. Sarviojalle oli jo valmiiksi hiihdetty latu ja lyhyempi matka. Sain heittää mielessäni hyvästit Anterinmukan saunalle. Se olisi kyllä ollut poikaa tällaisen korpivaelluksen keskellä.

Antin hartioita rassasi savotan rinkka, joka ilmeisesti oli aika kovassa lastissa. Antti otti säännöllisin väliajoin mäkihyppääjäasennon lepuuttaakseen selkäänsä. Hiihtelimme Sarviojan laaksoa rauhallisesti yhdessä hesalaisryhmän kanssa. Sarviojassa oli useampi kohta, jossa sivuhaara kumpusi suoraan Kaarnepään tai Aitavaaran rinteestä. Tupa tuli vähän yllättäin vastaan iltamyöhällä. Siellä ei ollut muita majoittautuneena. Asetuimme taloksi. Hesalaiset valitsivat ensimmäisinä alalaverin. Me otimme ylälaverin, joka oli parempi valinta seuraavaksi yöksi. Tuvassa oli massiivinen takka, joka antoi tasaisen miellyttävät lämmöt yläkertaan. Alakerrassa oli ollut kuulemma lähellä nollaa. Silmät lopahtelivat takkatulen sammuttua.

Lapin erämaata

Torstai 6.1 Kaarnepään huiputus

Torstai olikin sitten rentouttava "Rinkat veks!" päivä. Näitä oikeastaan saisi olla parikin vaelluksella. Itse olisin halunnut kohti etelän tunturihuippuja, mutta enemmistö oli menossa viereiselle Kaarnepäälle. No, tuuli navakasti etelästä, joten etelän huippujen valtaaminen ei ehkä olisi ollut hauskaa. Aikamme läpsyteltyämme sik-sakkia ylöspäin saavuimme puurajalle. Päätimme olla menemättä varsinaiselle huipulle, koska tuuli oli liian voimakas. Sen sijaan menimme itäisen nokan yli. Sieltä me loimme katseemme pohjoiseen. Kaukaisuudessa erottui Kuotmuttijärvi, jonka yli menisimme huomenna. Lähdimme laskettelemaan koilliseen kohti Kaarnepään ja Aitavaaran välistä satulaa. Paljakalla lumi oli kovaa ja siinä pystyi tekemään käännöksiä jopa "ruotsalaisilla". Laurin ideana oli laskea satulasta edelleen Sarviojan laaksoon tehden samalla latua huomiselle taipaleelle kohti Snellmanninmajaa. Loisto ajatus, joka helpotti seuraavan päivän hiihtoa huomattavasti. Oli huippua lasketella metsässä pehmeässä lumessa puiden välistä puikkelehtien. Laskimme takaisin eiliselle ladulle ja merkkasimme risteyksen huolella, jotta huomaisimme sen aamuyön pimeydessä.

Hiihtoreissun aikana neljän hengen ahkioryhmä oli saapunut Sarviojan tuvalle. Nyt meitä oli 11 samassa tuvassa. Olo oli kuin Mauri Kunnaksen Koiramäessä. Ahkioryhmä oli kokenut rankan edellisen päivän ja yöpyneet vain muutaman kilsan päässä mökistä teltoissa. Uusi ryhmä oli varustautunut todella hyvin mökkielämään. Heillä oli kortti- ja lautapelejä. Ahkio on kumman hyvä peli, kun pitää kuljettaa tavaraa. Laurikin kuljetti ahkiossaan pitkiä kynttilöitä ja kynttilänjalkaa, joka päätyi tuvan varustukseen. Meillä ja hesalaisilla oli ajatuksena lähteä aikaisin aamulla kohti Snellmanninmajaa. Eikä uudellakaan ryhmällä ollut mitään sitä vastaan, että menisimme aikaisin nukkumaan. Olin todella yllättynyt, että 11 nuorta-aikuista meni sopuisasti nukkumaan klo 20.30. Olin näköjään eksynyt tavallista jämptimpään porukkaan. Nukkumatilaa oli makuualustan verran, mikä oli riittävästi.

Perjantai 7.1 Sarvioja – Snellmanninmaja

Heräsimme neljältä aamuyöstä. Antti oli jälleen ekana heittämässä klapeja takkaan. Illalla oli varattu hyvät sytykkeet takan viereen. Aamutoimet olivat ennätysnopeat. Olimme liikkeella jo puoli kuudelta. Se oli huippusuoritus! Jobin postia oli kuitenkin tulossa. Antti oli tulossa kipeäksi. Sinikka ja Lauri kyselivät vointia. Antti oli tuntenut itsensä jo illalla väsyneeksi, mutta aamulla sairastuminen kävi ilmeiseksi. Päätimme kuitenkin lähteä liikkeelle. Himmeän lampun vuoksi olisin hiihtänyt merkkaamastamme risteyksestä ohi. Onneksi Sinikka oli tarkkana minun takanani. Risteyksessä vaihdoin patterit lamppuun ja kevensimme Antin rinkkaa. Nousu oli rinkoilla suhteellisen helppoa. Laurin piti tehdä töitä ahkionsa kanssa. Satulaan päästyämme hesalaiset ottivat meidät kiinni. Lauri otti vielä kevennetyn rinkan Antilta. Jumpe, mikä perävaunuyhdistelmä alamäkeen. Alamäki olikin välilla todella vauhdikas pehmeässä lumessa. Olihan se välillä vähän turhankin jännää laskemista rinkka selässä. Pudotimme noin sata metriä parin kilsan matkalla. Vedimme vuorovedolla umpihangessa eteenpäin. Pidimme poroaidalla lounastauon. Kello oli vähän yli kymmenen. Olimme edenneet uskomattoman nopeasti. Olimme taivaltaneet päivämatkasta yli puolet ja valoisaa aikaa oli runsaasti jäljellä. Loppumatka olikin suhteellisen helppoa. Kuotmuttijärvellä vilkaisin taakseni Kaarnepäälle. Vaelluksessa rupesi olemaan lähtemisen tuntua. Todellinen erämaa siinteli tuolla Kaarnepäällä ja sen takana.

Olimme Snellmanninmajalla tasan puolenpäivän aikaan. Uskomattoman aikaisin! Kyllä aikainen herääminen on se oikea tapa päästä seuraavaan paikkaan ajoissa ja turvallisesti. Meillä oli vielä aikaa tehdä tiedustelureissu pohjoisen suuntaan huomista varten. Söimme nopeasti. Lauri teki ruokatermariin ruokaa ja minä tein kaakaota termariin, jotta Antti olisi voinut syödä kunhan hän olisi saanut levätä ensin. Pohdimme potilaamme tilannetta. Sinikka suositteli, ettei Antti enää hiihtäisi tienvarteen, vaan hänelle pitäisi järjestää kyyti pois. Neljän hengen ryhmä, Jakke, Jarmo, Mika ja Lauri, lähti tiedustelemaan. Huomisen reissu tulisi olemaan pitkälle selkeää metsäautoteiden hyödyntämistä. Minä pidin reittiä vähän tylsänä.

Lauantai 8.1 Snellmanninmaja – Torkojoen tienristeys

Laurin kanssa heräsimme liian aikaisin, muut vetelivät hirsiä vielä pari tuntia. Minulla oli hirveä hinku päästä hiihteleen ilman rinkkaa. Se on täällä erämaassa jotakin, joka on lähinnä vapauden tunnetta. Ei mitään painolasteja, ei kiirettä minnekään, ei mitään tarvetta mennä minnekään tiettyyn paikkaa, kaikkialla on kaunista. Siinä meni tosiaan tovi, että muut saivat itsensä liikkeelle. Antti ryhtyi järjestelemään itselleen kyytiä pois. Ensin rajavartijoiden avulla raja-asemalle ja sieltä kaverin luo Ivaloon toipumaan. Päätettiin, että muu porukka lähtisi noin kahden maissa hiihtelemään tienvarteen. Sitä ennen oli aikaa käydä hiihtelemässä. Minä, Jakke ja Lauri lähdimme pienelle sompailureissulle. Minun täydellistä vapauden tunnetta häiritsi huomisen päivän vastuut. Olin se järkkäri, jonka vastuulla oli loppupeseytyminen ja loppuruokailu. Halusin soittamalla varmistaa, että asiat on kunnossa. Hiihtäessäni etsisin paikan, jossa on kännykällä kuuluvuutta. Hiihtoreissu jäikin vähän lyhyenlaiseksi, mutta soitot tuli tehtyä. Mökille päästyämme kaksi kolossaalista rajavartijaa tulivat hakemaan Anttia. Heillä oli kaksi kelkkaa ja yksi punainen umpioperävaunu. Vaunu oli jousitettu. Siitä huolimatta meno sen sisällä taisi olla hurjaa.

Erämaan ambulanssi ja kaksi rajavartijaa

Siivottuamme kämpän suuntasimme pohjoiseen. Sain Laurin lupauksen mukaan kokeilla hänen ahkiotaan. Perskutti, että innostuin vetämisestä. Se on varmaan joku alkukantainen tarve tehdä lihastyötä. Vedin ahkiota loivaan ylämäkeen. Pian sain heittää villapaidan ja toisen kerraston paidan pois. En ilmeisesti ollut tehnyt tähän mennessä kunnolla töitä tällä vaelluksella. Ahkio on paras tapa liikkua talvella. Siihen saa enemmän tavaraa, se on selälle ystävällisempi ja antaa työtä käsille aivan toisella tavalla. Rinkka on parempi tiheässä puustossa. Minun piti ottaa rinkkani takaisin mäen jälkeen, koska se ei ollut lähimainkaan säädetty Laurille. Harmi!

Viimeinen iltarusko vaelluksella

Sitten olikin pitkää metsäautotietä pimenevässä kaamoksessa. Oli tähtikirkas yö ja kiristyvä pakkanen nipisteli nenää. Maasto ei enää ollut erämaamainen. Metsäautoteitä ja hakkuuaukeita olen nähnyt tarpeekseni suunnistajana. Joen jäällä pidimme pienen tähtien tarkkailu tuokion

Viimeinenkin illuusio erämaasta katosi, kun saavuimme tienvarteen Torkojoen sillan kohdalla. Menimme pari sataa metriä tienhaaraan ja totesimme paikan olevan loistava leiriytymiseen. Rajavartijat kävivät moikkaamassa meitä jälleen, koska olimme ilmeisesti aiheuttaneet paikalliselle poromiehelle huolta leiriytymällä moottorikelkkaparkin viereen. Olihan se yllätys löytää puolitusinaa uudehkoa kelkkaa metsänsiimeksestä. Pystytettyämme teltat ihailimme revontulia. Jakke tallensi revonleimut kolmijalalle asetetulla kameralla. Niistä tulikin nätin vihreitä revonhäntiä pitkällä valotuksella. Pakkanen oli kiristymässä kahdenkymmenen alapuolelle. Piti taas lämmitellä kunnolla ennen yöpuulle menoa hippastelemalla ja kääpiökävelyllä. Minä söin iltapalaksi kunnon levyn suklaata. Vaelluksella tätä herkkua voikin syödä reilusti. :)

Sunnuntai 9.1 Torkojoen tienristeys – Oulu

Herätys oli laitettu kello viideksi. Ponkaisin ylös ja soitin heti Antille Ivaloon. Yö oli ollut makuupussissa lämmin. Pakkanen olikin lauhtunut ja yöllä oli satanut lunta. Bussi tuli ennen kuutta ja otti Sinikan kyytiin. Äijät jäivät pakkaamaan tavaroita. Ryhmien nousupaikoissa oli vähän epäselvyyttä. Eikä bussikuski uskaltanut heti lähteä liikkeelle Raja-Joosepista. Minun piti tehdä soittokierros asian selvittämiseksi. Yksi ryhmä oli raja-asemalla ja kaksi ryhmää tullissa, joka oli muutama kilometri raja-asemalta länteen. No, selvisihän tämäkin ja bussi pääsi liikkeelle. Bussikuski oli tehnyt loistavaa työtä pakatessaan tavarat linja-autosta poisjäämisjärjestykseen. Lisäksi ahkiot olivat erikseen pinottu. Ivalon S-marketilta tuli Hammastunturin suunnassa ollut ryhmä_8 Elina, Sanna ja Eki. Meidän potilaskin oli suhteellisen hyvässä kunnossa noustessaan kyytiin hotelli Ivalon pihasta. Kiilopäältä tuli kaksi ryhmää. Olimme reilusti etuajassa, joten bussikuski pyöräytti Sodankylässä huoltomolle ennen Siilashallille menoa. Tässä vaiheessa pyysin Tarjaa, joka on ryhmäliikunnanohjaaja, vetämään meille venyttelyn Siilashallilla. Yllättäin työhommiin joutuminen kesken lomareissun vähän nauratti häntä. Venyttely oli kuitenkin tulossa.

Sitten mentiin Siilashallille, joka on Jääkäriprikaatin hallinnoima monitoimiliikuntahalli. Se toimii samalla kunnallisena liikuntahallina. Paikka oli ihan outo minulle. Pienen etsiskelyn jälkeen löysin ystävällisen keski-ikäisen miesvaksin. Hän esitteli minulle saunatilat ja antoi meille voimistelusalin käyttöön venyttelyä varten. Mahtavuutta! Porukka paimennettiin saunatilojen kautta voimistelusaliin ja Tarja otti ammattilaisen ottein porukan haltuun.Kiitokset Tarjalla! Venyttely kesti noin 20 minuuttia, joka olikin sopivan kevyt. Sitten testattiin Prikaatin kiukaat. Pelkäsin vähän, että ne eivät ole tarpeeksi kuumat, koska tulimme niin aikaisin. Itse ainakin olin tyytyväinen löylyihin. Oli kuninkaallinen hetki kaivaa repusta kuivia puhtaita vaatteita, ajaa parta ja kammata röllitukka. Stressi asioiden hoitumisesta alkoi laskea.

Kahdentoista jälkeen ajelimme Karhu-hotellille syömään karjalanpaistia. Bussikuski kertoili, että hotelli oli brittiläisten omistuksessa. He tuovat varakkaita brittituristeja käväisemään Suomeen. He tulevat lentokoneilla hetkeksi ihmettelemään Suomen kauniin valkoista ja puhdasta luontoa. Ekologista? Tälle seudulle matkailu tuo kuitenkin rahaa ja työtä. Ei ollut enää sesonkiaika, joten saimme lounaan edullisesti. Lounas oli tosiaan maittava ja hyvin katettu. Oli mukavaa huomata, että lounasta ei tarvinnut syödä kahdessa minuutissa, jos halusi syödä sen lämpimänä. Kiitin emäntää. Otimme laskun ja suuntasimme kotia kohden.

Myöhemmin kuulin kasvisvaihtoehdon olleen kuulemma vähän heikonlainen. Luotin, että ammattikeittiö osaisi laittaa kasvisruokaakin. Bussissa me järjestäjät pyysimme risut ja ruusut vaelluksesta. Saimme hyviä parannusehdotuksia seuraaville reissuille ja tulihan niitä hyviäkin mainintoja. Olimme Oulussa reilusti etuajassa. Kun hyvästit oli halattu, teltat laitettu kuivumaan, tavarat otettu kantoon, käänsin nokan kohti kotia.

Jakke vangitsi revontulien leimun