Aamupäivän arska suosi meitä. Lounaan jälkeen ajauduimme hirveään lumimyrskyyn (ja meidänkin isällä oli helikopteri...). Juha S. (erotuksena Juha Rinteestä) lopetti hiihtämisen, muut jatkoivat taivalta 30 boforin vastatuulessa. Maisemat oli ihailun arvoisia, jos jaksoi kohottaa katsettaan edellä hiihtävän suksenkannoista. Hiihto oli välillä enemmän tai vähemmän vesihiihtoa, loppua kohden yhä enemmän vesiliirtoa. Vesikeli ja vastatuuli aiheuttivat hiihtäjien hiiltymisiä. Taukojen väli lyheni ja eteneminen muuttui lähes epätoivoiseksi. Matka Fjällstationille tuntui loppumattomalta.
Mutta saavuttiinhan sinne lopulta. Teltat vaan pystyyn rinteeseen ja
ruokaa naamaan. Kävimme myös tutustumaan Fjällstationin
putiikin valtaisiin antimiin. Hinnat olivat varsin huimat, vai tuntuikohan
se vaan siltä siksi, että niitä kruunuja pitää
lappaa tiskiin niin paljon enemmän kuin markkoja.... No, unta ei ainakaan
tarvinnut kauan odottaa.
Lähestyminen oli aika rankka ja putouskin oli noin 60 metriä korkea, ja pystysuora. Aki liidasi köyden ylös Tuomon varmistaessa. Muutkin soopalaiset saapuivat ihmettelemään menoa. Aki ja Tuomo jäivät roikkumaan jääputoukselle muiden jatkaessa solaa eteenpäin jonnekin tutkimusasemalle. Imppa ja minä päätimme huiputtaa Kebnetpikan (n. 1500 m). Kapuaminen ja olosuhteet olivat todella extreme. Lisäksi ohjelmaan kuului telemark-skiing alas leirille. Se oli kovaa, mutta kivaa. Jospa sitä huomenna Kebnelle...
Olihan se jääputous ihan siisti, mutta se eläin siellä oli yliluonnollinen. Hämähäkki viidellä jalalla varustettuna kiipeili jääpuikkoja pitkin arktisissa oloissa. "Hei se elää". Hillittömät pyllymäet alas rinnettä kukin tyylillään; sadehousuilla tai ilman, makuualustalla tai ilman, volteilla tai ilman.
Mie ja Tiina käännyttiin takaisin lounaan jälkeen, kun ne voltit alamäkeen kieroin vartaloin kerien ei oikein olleet hyväksi sellälle. Jonkun ajan päästä tulivat Juha R., Outi, Ilkka, Elina ja Jaana. Loput hiihtivät till Naturvetenskapligstation ja eräs välitön ruotsalaistäti esitteli heille jäätiköntutkimusaseman toimintaa ja täytti vesipulloja. Alkugeologimme Sanna vitsaili jättävänsä kesätyöhakemuksen asemalle. Mie kaivoin sillä välin meille keittiökuopan hankeen. Sitten ruokaa jne. Illalla mietimme taas mitä tehdään huomenna, jos taas pyryttää ja tuulee hullun lailla. Saas nähä.
Sitten tehtiin innolla maittavaa ruokaa, kyykittiin keittiöhäkeissämme, vispattiin liian hitaasti kiehuvaa vettä, nypittiin viimeisetkin näkkärin murut makuualustasta. "Joo, ota vaan sinä, ei mulla tee mieli... (kuluu 30 sekuntia) ääh, syödään koko pakka pois", sanoi ystävämme Myyry.
Kumppareitten kuivausoperaatiot oli mietittävä ennen telttaan kumoutumista. Menetkö sinä sukkasilla vai minä (kuivaushuone oli teltan eteläsiivessä)?
Aqualania naamaan kilo, odotettiin kaikki innokkaat lapsukaiset kotiin.
Sovittiin Kebnekaisen valloitusstrategia takakabinetissa leivosten viuhuessa
ohi (ruotsalaisten perässä). Joo, heti nukkumaan, aamulla aikaisin
ylös...
Niin, joitakin tutkimusryhmiä vaivasi lumipyry (huomenna siis
vastassa tuiki tuntematon), osa killui köyden varassa ja liu'utti
lompakkoa muovipussissa.
Aamu oli jumalaisen kaunis ja aurinkoinen. Siis mitä parahin huiputussää, huippusää. Tallustimme jäärautoinemme kohti ensimmäistä tunturipuron uomaa. Siinä tamppasimme vuorotellen uraa neitseelliseen, kimaltelevaan hankeen. Silloin tällöin pysähdyimme sivelemään suuojakertoimia paljaille käsivarsillemme. Hiki virtasi ja silmiä kirveli.
Söimme lounasta Björlingsin jäätikön reunamalla. Tankkauksen jälkeen Impalle ja Mikolle puettiin keinotekoiset rintavaljaat ja Tuomo sekä Aki ottivat oikeat vyötärövaljaat kaikkine kiluineen ja kaluineen. Kiinnityimme kiipeilyköyteen viiden metrin välein siten, että Aki sai olla köysistön johtava yksilö ja Imppa piti perää. Siirryimme kesällä käytössä olevan kallioreitin juurelle, jossa joimme "nousuvettä". Kahden tunnin mittainen urakka oli valmis alkamaan.
Heti alussa tuli vastaan umpiperä ja jouduimme hiukan palaamaan takaisin. Varmistussysteemi oli sellainen, että kaikki varmisti kaikkia. Jos joku olisi livennyt, niin muut olisivat estäneet tämän tunarin putoamisen pitämällä itsensä kiinni lumessa, jolloin samalla myös köysi olisi tiukalla. Reitti oli satanut täyteen lunta ja se oli paikoitellen jäätynyt kovaksi. Myöhemmässä vaiheessa käytettiin lisävarmistuksena reitille kiinnitettyjä köysiä. Kiipeily tapahtui itsessään jäärautojen ja hakun kanssa. Tämän 200-300 korkeusmetrin matkalla näimme, että pääryhmä oli jo huipulla. Tasamaalle päästyämme Mikko heitti ilmoille rankat suorituksen lopetushuudot. Todettiin, että Mikon kamera oli salpautunut jumiin huikean nousun aikana.
Tapasimme pääryhmän jatkaessamme kohti huippua.
Aki laski lumilaudalla Kebnen huipulta. Palasimme kohti tunturistadionia
pääryhmän perässä. Mutta Aki halusi laskea vielä
lisää. Rieppovaaran huipun itäreunasta menimme etsimään
jyrkähköä (60 o) koloria. Sen löysimme. Olimmehan jo
ruokapaikalla kiikaroineet tuota koloria monen kilometrin päästä.
Aki uskoi jo tuolloin, että hän laskee sen. Ryhdyimme valmisteluihin,
jotta Aki saataisiin koloriin. Oli näet niin, että ensin oli
30 metrin pystysuora pudotus, jonka jälkeen varsinainen rinne eli
tässä tapauksessa kolori alkoi. Tehtiin kivipollari, johon kiinnitettiin
köysi. Aki alkoi laskeutua köyttä pitkin lumilauta jaloissa.
Yhtäkkiä kuului "thumps" ja Aki retkahti muutaman metrin alaspäin.
Todella suuresta lumilipasta oli murtunut massiivinen lohkare Akin alla,
joka vyöryi kohti laaksoa. Tuomo tietenkin oli taltioimassa tämänkin
tilanteen filmille. Aki laskeutui koloriin ja lähti viiltämään
hangen pintaa. Niin oli tämäkin ränni saanut ensilaskun
lumilaudalla.
Osa porukasta oli jo eilen testaillut reittiä Kebnen keskireitin alkuun matkalla Kaipakin ohi Tuolpagornille, ja kun jäisen rinteen kyljessä pysyminen nilkat vääränä oli tuntunut rasittavalta, lähestyimme Tuolpagornin kurua leppoisasti hiukan alaspäin lasketellen. Jätimme osa sukset kurun alapäähän, ja aloitimme kapuamisen. Sää oli ihan mielettömän hieno. Vain soopalaisilla on tällainen tsäkä säitten suhteen, että juuri kuin aurinkoa tarvitaan, se ilmaantuu. Arska tosiaan paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja oli t-paitasää. Aurinko-rasvoja kulutettiin ahkerasti.
Tuolpagornin kurun jälkeen, jonkun hullun hiihtäjän aina välillä ohitettua meidät mennessä ja tullessa, kipusimme aika pehmeässä lumessa lounastauolle Vierravaren satulaan. Anssi harrasti sosiaalista kommunikointia mielessään bikiniasuiset ruotsalaisneidot. Kivinen ylämäki, kovahko alamäki, ja taas oli luvassa ylämäki, nyt kuulemma viimeinen... Mäkikäsite on "vähän" erilainen tuolla Ruotsinmaalla kuin Oulun tienoilla, mutta yllättävän hyvin noita kapusi. Ja mukavaa oli. Se viimeinen mäki mentiin joukkuehengellä ja kuin valmiita portaita pitkin. Joukkuepelin henki oli nyt se, että jos yksi olisi horjahtanut, loputkin olisivat pudonneet. Sitten löytyi Toppstugan ja sen edessä paljon päivänpaistattelijoita. Toppstuganissa olisi saanut maksua vastaan olla yötäkin. Mökin katolla oli hienot metriset lumikinokset ja näköalat olisivat olleet hienot, mutta päätimme kuitenkin jatkaa...
Juha, joka oli ollut Kebnellä jo kerran aiemmin, kesällä tosin, lupaili, että nyt olisi loppumatka huipulle ihan tasaista edeltävään verrattuna. Huipulle oli vielä kilometrin verran matkaa; melko loivasti nousevaa lumirinnettä ensin, sitten tasanne, jolla hetken ihmettelyä. Kebnen Sydtoppen-huippu oli kartiomainen sokeritoppa, ja ympärillä hiljaisuudessa levisi ympärille pelkkää ihmeellistä lumimaisemaa. Loputtomasti pehmeän lumen peittämiä vuoria, ja niiden takana pilviä horisonttia peittämässä. Jostain syystä vain tällä vuorella näkyi liikettä... Ei, muutama heppu oli tulossa Nordtoppenilta jännää harjannetta pitkin kohti tätä huippua.
Ei kun laskuvaatteet messiin ja viimeiset kymmenet metrit ylös. Huippu oli ihan hurja, kapea, ja loppui kuin leikaten. Seurasi armotonta ryhmäkuvien ottoa, ja sitten laskun valmistelua. Itse asiassa olen sitä mieltä, että emme ehtineet olla huipulla tarpeeksi kauan. Harmittaa, kun se pohjoisen maisema ei niinkään syöpynyt mieleen - ehkä tosin siksi, että etelästä paistoi suloinen aurinko, joka kaikkien menneiden (ja tulevienkin) telttaöiden jälkeen oli tosi tervetullutta seuraa.
Kaksi Abiskosta hiihdellyttä ruotsalaispoikaa vietti pitkän tovin istuskellen huipun viressä lumella eväitään syöden - se oli oikein! Kuka gore-texillä ja kuka makuualustalla tai USA:n lippu -muovikassilla laskien poistuimme Soopan tyylin säilyttäen huipulta, ja lähdimme paluumatkalle. Olimme jo useaan otteeseen ehtineet miettiä, että missähän olivat neljä kiipeilijähirmua, joiden oli pitänyt yrittää huipulle lyhintä, kiipeilyvarusteita vaativaa reittiä pitkin? Oli siis aika iloinen ja odotettu näky, kun yhtäkkiä tunnistimme Toppstuganin etäisyydellä neljä hahmoa. Poitsut (Mikko, Aki, Imppa ja Tuomo) olivat tulleet pitkin jäätikköä, ja kivunneet köysin ja raudoin (+ kiluin ja kaluin) vanhan Toppstuganin vierestä ylös. Alkuperäistä reittiä ei ollut päässyt. No, pojat jatkoivat huipulle, ja meikät jatkoivat "suloista" alamäkeä.
Mäki oli aika jyrkkä, osittain jäinen, ja sitä tultiin taas kukin tyylillään. Seuraava (ja reitin viimeinen) ylämäki ei tuntunut yhtään niin pahalta kuin oli vähän pelännyt. Selvitimme sen joukkuepelillä kuin parhaatkin vuorikauriit, kaikki tulevia laskuja odotellen ja äskeisestä Kebnen huiputuksesta iloisina ja ylpeinä, helpottuneinakin: retken hetken jo hetken hylättävältä (sään takia) vaikuttanut päämäärä oli saavutettu ja vielä sääjumalien upeasti siunaamana. Kivinen alamäki, jonka Juha R. laski laudalla (kuten myös Kebnen mäen Toppstuganilta alaspäin), ja sitten lumisempi liuku, jonka Juha ratsasti rinkalla ja makuualustalla kaikista huimimmalla vauhdilla. Mäessä päästeltiin ihan hienoja huutoja! Sen mäen jälkeen porukka sitten hajosikin osiin, ja lähdettiin matkalle kohti jo kodiksi muodostunutta telttakylää ja kodikasta "baaria" ynnä muita mukavuuksia. Jotkut kulkivat sitä jäistä rinnettä, ja jotkut lähtivät omille poluilleen, mm. Kaipakin eli Fjällstationin viereisen pahkan kautta. Tarkistettiin matkalla aika hauska iglu, ja vähitellen kaikki selvisivät kotiin. Kyllä nukutti! Olo oli hyvä. Ruuanlaittoon, ja sitten puoli kahdentoista palaveriin talolle. Sovittiin lähdöstä Nikkaluoktaan ja siis kotimatkalle klo 12 aikaan maanantaina, eli yhdeksältä ylös (oogh...).
Aki jäisi vielä lautailemaan, ja näkisimme Nikkaluoktassa
viimeistään tiistaiaamuna. Pääsiäispupukin oli
käynyt, ja retken lopettajaisiksi riitti joillakin ihmisillä
aika paljon hubaa Kindermunista.... (sull on tosi hieno, ei kyllä
mun on vielä hienompi...) Huba homma!
Rännänpuoleinen lumisade liukasti tietä kivasti. Pysyi ajatukset tiessäkin. Kiirunassa tankattiin ja huhuiltiin uimahallia. Aukesi kuulemma 10.00 ST (mutta todellisuudessa 8.00 ST). Ohjeet oli hyvät, mutta reitin rinteet vaativat. Ihmisten oli hypittävä kyydistä "vauhdissa" (n.1 km/h) työntämään, mutta selvittiin.
Kiirunan uimahallia voi suositella. 22 kr:lla saa ajaa pyörällä, nostaa punttia, laskea hyvää vesiliukumäkeä, leikkiä renkaalla, palikalla ja matolla, uida, saunoa. Lisäksi lauluakin esitettiin, kun Tiina täytti... no sisään kuitenkin lasten lipulla.
Pulmusina suuntasimme kohti etelän hedelmää eli skrovmålia.
Kuka nyt pitsaa olisi halunnutkaan. Oli muuten tuskallista. Paria näkkileipää
lukuun ottamatta välillä klo 10-17 ei syöty! No, skrovmål
kruunannee...
Nam...namm...mums...mums... Olipa muuten sairaan hyvvää superskrovmålia
Haparandalla. Met söimmä vattat täythen niin, että
napa rutisi. Ville väitti, että mahalaukussa on eri lokerot hampurilaisille
ja ranskalaisille ja sitte vielä eri lokero kokkeskolalle, mutta en
mie usko Ville Vallatonta. Miusta tuntuu, että se huijjaapi.
Kalles grillillä otethin vielä viimoset kuvat kameroilla.
Sitte menthin kauphan ICA-kauphan ja ostethin pollyja, leipää,
Flinta-limpparia, Magnum-jäätelöitä (valakosia) ja
muita kompiaisia. Yllättäen meitä ei pysäytettykhän
tullissa.
Sitte menthinki Tupasvilhan tankille. Piti soittaa äiskälle pikapuhelu, että olhan vielä henkissä. Se oliki ollu huolishan. Aika moni hemmo soitti äitylille. Sitte ostethin Marille kiitoskortti reissun järjestämisestä. Niin ja sitten mie sain halata päivänsankaria Tiina Elmeri Järvistä 19 v. Ja sitte oli hirviä lumipyry matkalla Oulhun.