Rooleissa: Juha Saarela, Martti Tikkanen, Johanna Heikkinen, Sanna Kela, Anni Tonteri, Ritva Nissi
Onko mukava asento? Tarina alkaa tästä...
Tuntia myöhemmin vakuuttuneina siitä, että heidän elämänsä lähentelevät normaalia (ainakin Kimberlyyn verrattuna...), he liittyivät tyytyväisinä R-oven edessä norkoilevaan porukkaan, joka sekin innolla oli matkalla kohti Ruotsin tuntureita. Eipä siinä kauaa tarvinnut odotella, kun bussi puolillaan iloisia soopalaisia jo kaarsikin parkkipaikalle. Viimeisinä paikalle saapuivat Juha ja Johanna. Teekkarispeksi oli heitä pidätellyt... Vaikka kaikki lihaa ja verta oleva oli jo bussiin pakattuna, puuttui matkasta yksi retkikunnan eloton jäsen - trangia. Tämän mattimyöhäisen noudimme Laanilan Kesoililta.
Linkkarissa Johanna pääsi heti töihin. Timon repusta oli sauma ratkennut ja Johanna paikkasi sen. Samaan aikaan oli kulkuvälineessämme käynnissä vakioiset esittelyt, tällä kertaa suklaamunien siivittämänä. Eihän ne Kindereitä ollu, mutta köyhä opiskelija on vähään tyytyväinen.
Porukkaa ravas linjurin käytävää ees taas kertomaan kukin vuorollaan mielenkiintoisimmat henkilötietonsa. Pitipä siinä kommentoida pääsiäispupun lahjaakin. Oli kartion nokassa kiikkuvia lintuja, muistipelejä sekä Kellogg's-kukko -plagiaatteja. Eniten innostusta jaksoi kuitenkin herättää Martin apinan ja Buddhan sekoitus. Otuksessa oli liian monta liikkuvaa osaa teekkarillekin. Epäilenpä onko kapistusta saatu vielä tänäkään päivänä kasaan.
Ilta pimenee/ ajovalomme/ tietä valaisee/ ajamaamme... Porukka käy nukkumaan, kuka lattialle, kuka penkille. Siinä sitä jo tarvittiinkin hieman turnauskestävyyttä, että jaksoi nukkua koko yön sykkyrällä bussin penkillä. Sietäisivät onnikan valmistajat matkia hieman VR:ää. Niillä penkeillä voi jo melkein oikaista itsensä...
Kaisepakten kohdalla hyppäsivät kyydistä ensimmäiset rumaa ilmaa uhmaten. Sinne jäi kaksi hiihtoporukkaa ja telluilijat. Abiskossa tuli meikäläisten vuoro. Opet ja pojat ainoastaan jatkoivat matkaa Riksgränsenille.
Kuuden kopla kiskoi kamppeensa niskaansa ja hiiti urheasti tuiskussa... kunnes vastaan tuli parin sadan metrin päästä ja yhden mutkan takaa Abiskon luonnontieteellinen tutkimusasema. Aikansa leikittyään aseman tietokoneella ja saatuaan senkin tilttaamaan, karvas totuus valkeni urheille vaeltajille. Niinpä he käänsivät selkänsä sivistykselle ja suunnistivat kohti kruunun ylijäämämaita, kuten Juha asian taannoin ilmaisi.
Kolmen kilsan hiihdon jälkeen oli jo ensimmäisen tauon paikka. Joku kaivoi esiin termarin, toinen keksipaketin, mutta Annipa tempaisi taskustaan pienet, ilosen väriset Anttilasta ostetut pääsiäismunansa. Tuntuivat ystäväni niistä ilahtuvan, vakkei niiden sisältä apinoita löytynytkään. Varmaankin ihan vaan sen vuoksi, että niiden munien sisään ängetyt elikot olisivat olleet niin pieniä, että niistä tuskin olisi revennyt riemua edes köyhälle opiskelijalle.
Lounasta keiteltiin puron jäällä. Mukavahan siinä oli murkinoida, mutta soppa tuppasi jäähtymään, kun koko ajan piti syömätouhut keskeyttää ja tervehtiä hymyillen ohi hiihtäviä ruotsalaisia. Ja niitähän riitti... Mielenkiinnolla panimme merkille, että välineiden yhdistelyn suuntaus oli Ruotsissa päinvastainen kuin Suomessa. Ruattalaiset lykivät menemään tellumonoilla ja maastosuksilla, kun Suomi-poika taas suosii Nokian mustaa tellusuksilla.
No, häiritsevistä turisteista eroon pääsimme suunnistamalla nokkamme kohti villiä erämaata. Aattelinpa vaan, että se saattaisi olla ikävä paikka yksinäiselle, ainakin näin tuulisella säällä. Tällä kertaa oli onneksi mukana kymmenen kuulevaa korvaa, joille saattoi toistamiseen todeta tuulen olevan kova.
Iltasella saavuimme parahultaisesti eräälle turvekammille, jonka oven joku ystävällinen matkaaja oli murtanut. Naapureina meillä oli ruåtsalaisten telttaleiri, joka tosin oli saapuessamme autio. Turvekammi ei mikään turha turvekammi ollutkaan... Tämän pihaltapa löytyi lipputangon paikka ja kaikki. Sen täytyi olla sitä ruotsalaista logiikkaa...
Kun kerta saatiin päidemme päälle katto, jonka alta löytyi notskipaikka, olisi ollut suoranaista tyhmyyttä jättää tilaisuus käyttämättä. Martti kun oli näppäränä poikana tuonut pariloitavat vihannekset mukanansa.
Juha otti kirveen kauniiseen käteensä ja lähti harventamaan Ruotsin tunturikoivikkoa. Kyllä siitä nuotio syntyi ála Pirttilän Juhan ohjeiden Saarelan Juhan sytyttämänä kolmen tulipalan avustamana. Tässä vaiheessa oli kammissa kuintenkin jo niin sankka savu, etteivät vaeltajat Juhaa lukuunottamatta sisällä voineet hegittää. Juha totesi kuitenkin yxkantaan, että kun se kerran on syttynyt, on puuta vain lisättävä. Johanna siis lähti jatkamaan Ruotsin metsiköihin kohdistettua terroria koko ideaa suuresti kuitenkin vastustaen. Tämä episodi päättyi nuotion kannalta ikävästi. Vaikka lisää puita oli pilkottu, oli notski kuitenkin sammutettava, koska loppujen lopuski se synnytti enemmän savua kuin lämpöä. Tulipahan kuitenkin vietyä pohja vanhalta sananlaskulta. Savua on ilman tulta... Jotain saimme kuitenkin tästä tapauksesta irti - nimen vaellusryhmällemme:
Betula pubescens subsp. tortuosa (Lebed.) - tunturikoivu, fjällbjörk
2-8 m; tav. moni- ja mutkarunkoinen. Silmut tylppiä. Lehdet paksuja, syysväri punakeltainen. 2n = 56-79. Kuivissa - tuoreissa kangasmetsissä, lehdoissa, rannoilla. - Pohjois-Suomessa subsp. pubescensin ja tortuosan välimuodot yleisiä.
Illalla kammin ovi suljettin, jotta Tunturikoivut saisivat suojaa vaakasuorassa sataneelta lumelta. Oli muuten ruotsalaista arkkitehtuuria se ovikin; kannettavaa mallia. Tämän ajatuksen taustalla oli varmaankin se, että sen saattoi tarvittaessa napata kainaloonsa ja estää matkamuistoja keräileviä vaeltajia pöllimästä sitä. Kekseliäinä Suomen kansalaisina Tunturikoivut kuitenkin huomasivat hyvin pian, että siitä saattoi tehdä kääntöoven Prisman malliin. Näppärää!!!
Puuron jälkeen heitimme sukset jalkaan ja aloimme kavuta kohti tuntureita. Jo ensimmäisen nousun jälkeen havaitsimme matkan taittuvan näppärämmin kävellen. Pian maasto näytti muuttuvan ahkioiden kannalta hankalaksi, joten Juha ja Johanna erosivat joukosta ja siirtyivät autuaammille ahkiomaille ohittamamme kurun toiselle puolelle. Martti se vaan urheasti jatkoi matkaa Ritvan, Sannan ja Annin kanssa kivikossa.
Pian häämötti taukopaikka silmissä, mutta sitä ennen Anni ja Sanna nauttivat vauhdin hurmasta. Muovipussit takamustensa alle sijoittaen he lähtivät laskemaan mäkeä kurun pohjalle. Rinkkojen kanssa kokeiltiin vaihtelevia taktiikoita. Sanna päätti laskea kilpaa väskynsä kanssa. Rinkalla pyyhki paremmin ja se saapui maaliin voittajana. Vaan eipä Annillakaan rinkka sylissä -tyylillä sen paremmin sujunut. Se vallan selätti omistajansa...
Lounastauolla tutustuimme muihin kruunun loisteliaisiin erämaakämppiin. Tämäpä oli sortunut ja näyttipä vielä kärähtäneenkin. Lienikö asialla sama huligani kuin kammiakin oli käsitellyt...
Päivä jatkui hiihdon merkeissä. Jonkun matkan päästä maasto muuttui kuitenkin niin hankalaksi, että suksista jälleen luovuttiin. Sanna ja Ritva lähtivät pinkomaan kaksisteen eteenpäin jättäen muut kauas jälkeen. Juhalta karkasi suksi, jonka perään häs laskeutui kurun pohjalle Johannan, Martin ja Annin taiteillessa rinteessä. Pian ohjelmassa oli pientä sydämentykytystä Johanna koiran (lue: uppiniskainen ahkio) karatessa omille teilleen. Tiukkana kouluttajana Johanna otti kuitenkin ohjat eli tässä tapauksessa ahkion aisat omiin käsiinsä. Vaan ahkiopa päätti ulkoiluttaa Johannaa ja siinä sitä sitten mentiin kohti kurun pohjalle vievää pudotusta. Onneksi Johanna kuitenkin pääsi hetken liu'un jälkeen niskan päälle ja sai ahkion vauhdin pysähtymään. Hissukseen hän päätti laskeutua kurun pohjalle Juhan seuraksi. Tempova ahkio kiskaisi itsensä kuitenkin vielä kertaalleen vapaaksi ja siinä tohinassa sitä sitten hajosi lannevyön solki.
Tällä välin tuuli senkus yltyi ja pyryttämäänkin alkoi. Anni ja Martti saivat odottelemaan jääneet Rivan ja Sannan kiinni. Kun Juha ja Johannakin liittyivät joukkoon, päätettiin pistää leiri pystyyn. Telttojen pystytys oli kuitenkin suuri haaste piirillä saadusta koulutuksesta huolimatta. Ymmärtäähän sen. Vaikka siellä olisikin avattu kaikki räppänät, olisimme tuskin saaneet simuloitua läpivedolla tällaista puhuria...
Jo tässä vaiheessa porukka oli jakautunut ruokaryhmittäin Me:hin ja Noi:hin. Me eli Johanna, Anni ja Juha pakkauduimme yöpuulle Muddukseen Noi:den vetäytyessä Haglöfsiin.
Vaikka Noi yrittivätkin välillä itseään Me:ksi kutsua, saavat nyt luvan tyytyä olemaan Noi:ta. Koska minä olen pomo ja minulla kynä, vihko, valta ja kunnia iänkaikkisesti, päätän, että me olemme Me. Sanokoot noi mitä sanovat.
Edessä oli jännittävä päivä. Tunturikoivut vetäsivät aurinkorasvat lärviin ja lähtivät kapuamaan kohti 1755 m:n korkeudessa olevaa Adnjetjårron huippua. Matkalla ohitimme upeat jäätiköt. Ylhäällä Anni ja Johanna sitten antoivat partiolupauksensa:
Tahdon rakastaa Jumalaani ja lähimmäistäni, isänmaatani
ja ihmiskuntaa
toteuttaen elämässäni partioihanteita.
Seuraavana oli vuorossa valokuvien räpsintää. Kauniit maisemat ikuistettiin filmille ja Juhakin sai taas edustavan otoksen itsestään keräämänsä sarjan jatkoksi.
Matkalla alas Juha, Ritva ja Anni astahtelivat hieman harhaan. Reuna näytti niin jyrkältä, ettei sitä aivan tajunnut siitä ylös kiivenneensä. Retkue siis eksyi yhden jäätikön väärälle puolelle. Joku yritti kuitenkin jollekin vähän vihjaista, että ei me tästä kyllä tultu, mutta joku ei uskonut, ennenkuin näki Johannan ja Martin kaukana tois puol jäätikköö. Tämä nimenomainen episodi kuuluu ehdottomasti niihin tapauksiin, jolloin joku voisi jollekin sanoa: "Mitäs mä sanoin..." Joku on kuitenkin hienotunteinen ja säästää jonkun siltä nöyryytykseltä.
Kun harhailijat selvisivät takaisin oikealle reitille, iski Johannaan menohalut. Makuualusta peppunsa alla hän toivoi kiitävänsä alas huisia, ehkä sanoisinko jopa huimaavaa vauhtia. Vaan eipa onnistunut... Rinne tökki vähän liian pahasti vastaan.
Iltapäivällä oli sää vielä niin hyvä, että Tunturikoivut purkivat leirnsä ja jatkoivat matkaa. Anni ja Johanna suorittivat lastinvaihdon. Hauskahan sitä ahkiota oli tasaisella kiskoa. Paras kuitenkin jättää homma taitavemmille. Jos vaikka ensin oppis kunnolla hiihtämään rinkka selässä. Ne alamäet tuntuvat edelleenkin olevan Annille suuri kompastuskivi. Tuli sitä vaan sen verran usein hierottua lähempää tuttavuutta ruotsalaisen maankamaran kanssa...
Illan hämärtyessä tuli ladulla (?) vastaan jotain, jota Juha kuvaili seuraavin sanoin:"Hyvä rinne mutta välistä puuttuu kaksi palaa..." Martti pisteli puutteellisen rinteen urheasti suksilla alas asti muiden tyytyessä jalkapatikkaan. Lasku oli kuitenkin viimeinen pisara Martin ahkiolle, joten sepä otti ja karkasi. Lastikaan ei oikein malttanut pysyä paikallaan. Jos se ei viilettänyt 20 cm:ä edellä, se hidasteli saman verran perässä...
Pimeässä ja jälleen kerran hillittömässä tuulessa löytyi viimein sopiva telttapaikka. Siinä järven jäällä hiihdellessämme olimme etsiskelleet sopivaa kairauspaikka. Kun se vihdoin löytyi, pääsivät pojat vihdoin testaamaan Martin kairaa. Hyvin se toimi ja vettäkin vielä löytyi. Tuli siis kairan tarpeellisuus todistettua. Mahtuuhan sinne ahkioon paljon tavaraa, mutta joku raja sentään...
Tunturikovut iloitsivat suuresti tästä löydöstä. Tiesihän se huimaa lisäystä päivittäiseen 2 dl:n suuruiseen vesiannokseen. Luxusta!!! Kiitos juppi-juppi kairalle!
Viimein Nukku-Matti saapui leiriin ja teltat hiljenivät. Vain tuuli melskasi Mudduksen nurkissa. Siihen sillä olikin hyvä sauma, koska teltta oli ikäänkuin eräänlaisesti silleen niinkuin vähän tuulta vasten pystytettynä... Mutku se tuuli käänsi yllättäen suuntaa! Ihan oikeesti...
Siinä lounasta istuessamme näytti ruotsalainen luontoäiti jälleen kyntensä... Se tuuli nousi kuin tyhjästä! Kyllä eteneminen (vai pitäisikö sanoa sivuaminen) oli hankalaa siinä sivusuuntaisessa puhurissa.
Iltapäivästä kyllä helpotti, kun alettiin laskeutua pois tunturista. Pidettinpä siinä taas moottoritien varrella teetaukokin. Johannaa paikka suuremmin kiehtonut. Eihän se kieltämättä ole mitään herkkua evästellä keskellä ruotsalaisten vaellusbuumia ja kelkkasafaria...
Siitä alkoikin sitten alamäki. Kokeneimmat vaeltajamme nauttivat vauhdin hurmasta ja viilettivät sujuvasti aina alas asti. Toisia taas maan vetovoima tuntui kiskovan voimakkaammin puoleensa. Muutaman ilmalennon jälkeen nähtiin taas käveleviä hiihtäjiä. Laskipa siellä yksi suksien päällä istuenkin. Se tyyli vähensi katumisen todennäköisyyttä, mutta takasi kuitenkin vauhdikasta matalakiitoa toivottuun suuntaan.
Siinä sitä sitten oltiin kansallispuiston rajalla. Sinne kun ei saanut parkkeerata, päätettiin leiri pystyttää puronmutkaan kivenheiton päähän rajasta. Mahtavaa! Juokseva vesi etupihalla!!!
Lunta tällä leiripaikalla oli paljon. Siitäpä Johanna innostui laajentamaan Casa Muddusta. Asujaimemme sai pitkänomaisen sisääntulohallin sekä erillisen keittiösiiven, jonka Anni laatoitti lumikuutioilla. Kyllä siinä kelpasi!
Sitten Johanna päätti taas tarjota muille vaeltajille jännitystä arkeen. Hän lähti vedenhakumatkalle, mutta lumivalli murtui alta. Väistämätön pludaus oli edessä. Vanha avantouimari tahtoi pulikoimaan... No, niinhän siinä loppujen lopuksi kävi, että Johanna pelastautui ja kukaan ei kastunut. Martti meni tutkimaan tilannetta ja päätyi puroon. Tosin vain nilkkojaan myöten... Eihän Johanna voinut sitä tietää, että kyseisessä jorpakossa ei olisi voinut harrastaa avantokäsipohjaa, uimisesta puhumattakaan...
Iltasella Me pistäytivät kyläilemään Noi:den luona. Luvassa oli mukava teehetki kekseillä. Pistettiinpä siinä samalla kroniikkakin vihdoin alkuun. Aikaan emme kuitenkaan saaneet mitään ranskalaisia viivoja kummempaa, mutta olihan se tyhjääkin parempi. Sovittiin myös, että Anni täyttäisi aukkokohdat. Minun aivoituksiani olette siis saaneet tähän saakka ja tästä eteenpäin nauttia.
Me vetäytivät nukkumaan Ritvan pommittaessa Marttia automaattiseen tiedonkäsittelyyn ja niihin televiission näköisiin pömpeleihin, joilla sähköpostia voipi lähetellä, liittyvillä kysymyksillä. Aamulla minä kyllä muutan! Naapurit on pirun äänekkäitä ja seinätkin kuin pahvia...
Myöhemmin alkoi vimmattu valokuvaaminen. Tuloksena oli kirjava kasa toinen toistaan mielenkiintoisempia ryhmäkuvia. Ja jälleen kerran otettiin miehestä mittaa. Edessä oli reiden syvyinen hanki sekä pienoinen ylämäki pusikolla ja itselaukaisimessa vain 10 sekuntia aikaa, mutta yhtäkaikki nämä esteet kevyesti ohittaen Juhan venyi huippusuoritukseen ehtien kuvaan mukaan.
Liikkeelle lähtiessä keli oli nk. liisterimäinen. Sanna kaivoi silikonit rinkastansa. Ritva ja Annikin saivat sitä SPR:n voitelua kaipaamattomiin lipsuviin ihmesuksiinsa lisätä. Alkuun oli matka silti hieman nihkeää, mutta kyllä se siitä sitten.
Kansallispuistossa oli porukkaa liikkeellä pilvin pimein. Tulipa vastaan norjalainen koiravaljakkokin. Abisko jaurestugornat antoivat esimakua edessä olevasta sisistyksestä. Lämmin sisäilma löi vasten ahavoituneita kasvojamme ja peilistä heijastui peikkoutnut pää...
Abiskujávrilla suksi luisti ja lylyä oli mukava lykkiä. Lounaan aikaan alkoi jälleen tuulahdella ja suojaa haettiin mökkerön seinämältä. Ateriaamme väritti pesunkestävä abiskolainen sekä kiihkeä keskustelu neurooseista. Pian meissä kaikissa asuu pieni neurootikko...
Matka jatkui kohti Abiskoa ja kohta vastassa olivatkin tulomatkalta tutut maisemat. Tutkimusaseman pihalla heitimme sukset jalasta ja suunnistimme kohti sisätiloja ja huuhdeltavaa vessaa. Vaan sisätilatpa olivat lukitut. Kuinkas muuten Ruotsissa. Johan sitä oltiin lukittuihin oviin totuttu...
Koska muita soopalaisia ei näkynyt, kiskaisimme rinkat selkään vielä kerran ja päätimme lähteä heitä etsiskelemään turiststationilta. Muita ei löytynyt, mutta kauppa kylläkin. Kaupaksi kävivät limut, jäätelöt, Abisko-merkit sekä pullotettu vesi. Ritvaan sitä upposi yhteensä kolme litraa.
Yläkerrasta löytyi oleskelutilantapainen, jonka porukkamme valtasi. Eikun saappaat ja villasukat jalasta ja olo mukavaksi. Ritva toi jopa makuupussinsa siihen kuivamaan. Viereisessä huoneessa esitettiin turistiryhmälle jotain elokuvaa. Taisimme hieman herättää ihmetystä ominaistuoksuinemme heissä...
Kymmenen aikaan meidät sitten heitettiin pihalle. Päädyimme osalle jo tutuksi tulleen kaavaan mukaan parkkipaikalle nukkumaan, vaikka puhetta olikin viereisen bussikatoksen alla yöpymisestä. Iltapalaksi söimme Martin makkarat. Nukkumaan mennessämme ei muita näkynyt...
Bussissa Me söivät aamupalaksi näkkäriä. Nami-nami! Televisiossa temmelsivät 101 dalmatialaista ja mielissä kiilui kiirunan uimahalli ja sauna. Se tuntuikin taivaalta. Lapset pääsivät leikkimään vesiliukumäkeenkin. Kansalaisopistolla sitten herkuteltiin lihapulilla ja suussasulavilla pororullilla. Veivät kielen mennessään!
Loppumatka sujui aurinkoisissa merkeissä Peter Panin siivittämänä. Ennen Oulua teimme vielä pakollisen pysähdyksen Tupasvillassa. Oulussa olimme hyvissä ajoin ennen Salaisia kansioita...
Saimme kokea jälleen kerran ikimuistoisen ihanan vaelluksen! Siitä kaikkia tuhannesti kiittäen,
Tunturikoivu