MENOSSA MUKANA:
 

Antti Hakola Tämän namusedän keittiöstä kuuluu kummia – moottoriveneitä, avaruusraketteja päristelemässä keskellä myslipuurohetkeä... ”Nuorena kaunis ja karvaton” linssiludeilija ompi hän. Paparantti on erikoistunut lystikkäitten reportaasien tekoon kuten myös tärkeiden juhlatilaisuuksien ikuistamiseen.

 
 
 

Krista Innanen Aurinkoinen pisamanenä, jolla on taito taikoa herkullista retkievästä näkkäristä, meetvurstista ja sulatejuustosta. Tämä tyttö on ennakkoluuloton leikkijä ja paparazza, jolla liipasinsormi on herkässä.

 
 

Aki Mäkiniemi Luistavasuksinen sivakoitsija, joka mielellään harrastaa kevyttä (?) iltajumppaa. Tämä taidokas lautasen heittäjä taikoo esille vaikkapa suussasulavaa punaviinipekonia tai minttubiskettejä teehetkeä kruunaamaan. Hyväntuulinen hymysuu. Paparaki osaa käyttää pientä Myytänsä näppärästi nopeissakin tilanteissa.

 
 
 

Johanna Saarela Innokas mäenlaskija, maastossa kuin maastossa. Tämän Desmondissa raivohirvenä mainetta niittäneen tytön tarttuva nauru parantaa, kuten myös asiantuntevat neuvot vaellusvaivoihin. Grr-vaelluksen ensiapu. Karkkitäti.

 
 

Juha Saarela Asiansaosaava päämetsästäjä, joka jaksaa vetää ”pesuettaan” köydessä pitkin umpihankeakin, ja roikkuu mielellään köyden jatkona niin kivellä kuin railossakin. Luutatemppuilun ehdoton KM (Kebnen mestari)! Tämä poika tunnistetaan myös tarttuvasta naurusta, toimimisesta toiveikkaana herätyskellona ja keksitarjoiluista.

 
 
 

Sanna Sara Reipas ja myönteinen ”hanhiemo”, jonka pohjattomasta ahkiosta löytyy niin luistoa kuin pitoakin sekä sopivia mausteita matkan ja ruoan piristykseksi. Tältä sinnikkäältä hiihtelijältä ei hymy hyydy eikä rohkeus petä edes hyisen kylmässä rapaojassa. Paparazanna kuuluu myös kuvaajakastiin.

 
 
 

Anni Tonteri Iloa pirskahteleva ilmeikäs leikkijä, joka on aina valmiina Desmondiin kuten myös muihin hassutuksiin. Tarmokas ahkionvetäjä ja seurallinen kanssahiihtäjä, jolta eivät hedelmänamut lopu kesken. Paparannin zoomailun kohteena ovat erityisesti näkkileivät ja muut oudot ilmiöt.

ja sitten itse asiaan:
 

KESKIVIIKKO 19.4.

Tämäkin vaellus alkoi kuten niin moni aiemminkin. Kymmenen maissa bussi keräsi vaeltajat keskustasta kyytiin ja kurvasi sitten Linnanmaalle hakemaan loppuja. Pienen säätämisen jälkeen starttasimme hiukan jälkeen yhdentoista. Järkkäri Marika ei itse lähtenyt matkaan, joten minä Anni ja Elina riipuimme mikrofonin jatkona. Infoa tuli ja pikaiset esittelytkin hoidettiin. Se olikin ihan paikallaan, sillä kyydissä oli jopa kahdeksan muiden yliopistojen opiskelijaa Jyväskylästä, Tampereelta ja Helsingistä. Yhteensä porukkaa oli 31, joista Miia ja Teppo tulivat tosin vasta Tupasvillasta kyytiin. Tapasimmepa siellä Norjaan matkalla olleita Pohjan Veikkojakin.
 

TORSTAI 20.4.

Yö meni, miten meni ja aamuviideltä takapään väki ihasteli kaunista auringonnousua. Kuudelta olimme Nikkaluoktassa, jossa sitten kaksi kokonaista tuntia säädettiin, ennenkuin suksille noustiin. Laddjujohkaa seuraillen hiihtelimme kelkkauraa pitkin kohti Laddjujävria. Etukäteispelottelusta huolimatta ahkioita ei tarvinnut kantaa, sillä vaikkei paljon, lunta kuitenkin oli.
Ahkiota ei ollut helppo vetää — ainakaan minun ensikertalaisen. Muuten rinkalliset tuppasivat jättämään ähkystä kärsivät taakseen. Reilun kilsan jälkeen sukset siirtyivät ahkioiden kyytiin ja kävellä kötöstelimme jalan eteenpäin.
Lounasta keittelimme Kaffekåtanin turvekammissa Saarelan pariskuntaa lukuunottamatta. He aterioivat poropurilaiset...
 
 

Matka jatkui hiihtäen ja lopulta taas kävellen kohti Fjällstationia. Sää vaihteli lumisateesta piristävään puoliaurinkoiseen. Ryhmämme piti syömä-, tee- ja aurinkorasvaustaukoja. Meno oli leppoisaa ja mukavaa. Me muut hiihdimme ylämäkeen, kun Johanna taas lasketteli vastavirtaan alamäkeen. Saattoipa tuo olla mahdollistakin. Ruotsissa joet voivat todellakin virrata ylämäkeen.
 
 
 

Puoli kuuden maissa iskimme teltat pystyyn lähelle Darfaljohkan siltaa. Sanna oppi päivän uutuuden — telttanaruja ei kiinnitetäkään metalliläpysköistään telttaan kiinni, vaan niitä käytetään kiristämiseen.
Kun teltat olivat pystyssä hiihdimme tutustumaan tunturiasemaan. Kaupassa myytiin kaikenlaista — Krista osti söden miniminivispilän. Peppumäkeäkin halusimme laskea vaan töyräälle ei lumivyörypelastuskurssilaisten sekaan mahtunut. Vaan kuka sinne piipitykseen olisi halunnutkaan! Tyydyimme siis vinhaan suksimäkeen.
Illalliseksi kokkasimme yhdenmukaisesti nakit ja muusin, ja iltapalaverin jälkeen kömmimme makareihin yhdentoista kieppeillä. Päivä oli mahtava — vaellus jatkukoon samaa rataa! Hyv’yötä!
 
 
 
 

PITKÄPERJANTAI 21.4.

Aamulla herätessä ekapäivänä kipeytyneet lihakset muistuttivat olemassaolostaan. Naapuriteltasta kuului masentavan pirteitä kommentteja tyyliin: ”ihana herätä kun ei väsytä yhtään”.
Eräs torniolaisisä oli tullut poikiensa kanssa hiihtelemään ja laskemaan Kebnelle. He jäivät meidän leiripaikallemme, koska siinä oli vettäkin saatavilla. Me lähdimme nousemaan kohti Tarfalan laaksoa.
 
 
 

Aurinko lämmitti menoamme, vaikka paistoikin osin pilven takaa. Ylämäki ja täysin tyven ilma takasivat hien valumisen. Sanna antoi ahkion Kristan vedettäväksi kun ylämäki jyrkkeni ja muuttui kaltevaksi. Kristalle selvisi vaihtokaupan todellinen syy kun meno kävi hankalemmaksi.
Leirin pystytimme lähelle Storglasieriä. Kävimme harjoittelemassa jäätiköllä liikkumista seuraavan päivän koitosta varten. Leirin jätämme nyt kahdeksi yöksi samalle paikalle. Ja hieno paikka tämä onkin, kun on näkymät Tarfalan laaksoon.
 
 

KARKKIPÄIVÄ 22.4.

Uni lämpimästä kesäpäivästä vaihtui karuun todellisuuteen vesipisaroiden litistessä kasvoille... ilmeisesti mitä tehokkain tapa herättää vaellustoverit... ravistella teltan katosta vettä niskaan.
Ulkonakin satoi, räntää, tihkua, lunta, kaikkia yhdessä ja erikseen. Urheat vaeltajasydämemme tunsivat sääliä luontoäitiä kohtaan, kehno yritys pitää meidät teltassa. Syöksyimme siis makuupusseista ulos ja näytimme miten pian puuro kiehuu.
 
 

Itsemme ravittuamme ja eväät valmistettuamme lähdimme Johannaa lukuunottamatta railon kuvat silmissä kiiluen kohti jäätikköä. 100 m edettyämme aurinko ryhtyi ankaraan UV-hyökkäykseen ja taistelun jälkeen olimme köyhtyneet muutaman vaatekerroksen. (Allekirjoittanut päätyi jopa yläosattomuuteen osaksi aikaa).
 
 
 

Seuraavat tapahtumat lyhennettynä pitkästymisen estämiseksi. Jäätä, lunta, lunta, lunta, surua, pilviä, lunta... jäätikkö on tylsää, typerä Storglasiär. Nimesimme jäätikön uudelleen mycket lite glasiär. Niin ja ne railot, no joku oli käyny pöllimäs ne. Siispä vaellusryhmämme sai vihdoinkin nimen: KADONNEEN RAILON METSÄSTÄJÄT.
No ei meidän päivämme nyt ihan niin tylsä ollut. Löysimmehän jäätikön reunalta mökin, jonka lähemmät tarkastelut osoittivat olevan naisten vessa. Lisäksi meitä, kanamarssia köysistössä taapertavia vastaan laski kaksi ruotsalaispoikaa telluilla.
Päivän saldo oli siis se että railopelastuksen harjoittelu jäi, mutta kokemus lumessa tallustelusta kasvoi. ”Lumivarpusten visertäessä palasimme leiriin”. Johanna oli käyttänyt päivän tehokkaasti hyödyksi hiihtelemällä yksin ja sen vuoksi saattaen ruotsalaismiehet hämmennyksiin.
Päivällisen jälkeen alkoivat pakanalliset lumileikit. Sitten pesimme hampaat ja menimme nukkumaan.
 
 
 
 

KENRAALIHARJOITUS, 1. PÄÄSIÄISPÄIVÄ (23.4.)

Emme sitten heränneetkään huikaisevaan auringonpaisteeseen, johon vielä illalla vakaasti uskoimme. Olihan keli käynyt kipsakasti pakkasen puolelle ja taivaankantta koristi pari pientä korua. Otavakin syttyi telttamme ylle ja Kebnekaise kurkisti usvaverhon alta. Ilta oli niin hieno, että ihan ilokseen sulatteli lumia yötä myöten.
Puurot, kiisselit ja leirinpurku. Kaivoimme teltta-ankkureina olleet kivenmurikat hangesta ja suuntasimme rinkkamme ja ahkiomme alamäkeen. Jätimme kotkanpesäleirin palataksemme likelle Fjällstationia. Päivän päätarkoitus oli kuitenkin treenata railosta pelastautumista heinäkuista Grönlannin vaellusta varten.
Senkun kerkesimme valjaitten ja sulkkareitten kimppuun, niin johan alkoi sataa jalkarättejä laakson täydeltä. Ehkei nyt ihan niin isoja, mutta vähintäänkin yhtä märkiä! Ja niitä riitti.
 
 
 

Kun jokainen meistä (Johannaa lukuunottamatta!) oli pudonnut virtuaalilumisillan läpi railoa näytelleeseen Tarfaljohkan kanjoniin ja lounaatkin oli keitelty siinä sivussa, totesimme että tämän paremmiksi emme voi enää tulla. (Juhan kommentteja): Onnettoman kävelijän ensimmäinen tehtävä oli tiputtuaan aloittaa ajanotto. Riiippuja vapautui rinkasta noin viidessä minuutissa ja oli kiivennyt prusikeilla reunalle noin kymmenessä. Paino siirtyi varmistusten varaan parhaimmillaan seitsemässä minuutissa ja tippunut ylös vartissa.
Pikku tupsahtelut värittivät hiihtelyämme vanhaan leiripaikkaan. Tulipa yhdet ahkionaisatkin muotoiltua uudelleen.
Juha haki Johannansa hotellin riennoista, jonne hän oli paennut jalkarättejä jo aiemmin iltapäivällä Aquisseqin jäädessä köyden jatkoksi. Kuulimme muiden ryhmien seikkailuista ja ruokatottumuksista, joita Saarelan pariskunta oli käynyt ovelasti testaamassa. Omalta menultamme löytyi mm. valkosipulivoissa paistetut pyörykät muusilla. Ei hassumpaa, siis älyttömän hyvää!
 
 
 

Loppuilta kului kivasti kahveja ja kaakaoita keitellen. Turistiin niitä näitä ja harjoiteltiin ”käläviäläistä luudankääntötemppua”, punnerrettiin, tehtiin vatsalihaksia ja hypättiin vauhditonta pituushyppyä. Kevyttä iltajumppaa siis! Ja valokuvia otettiin tietysti ihan joka välissä — olihan ryhmämme puolillaan oikeita paparazzeja. Jalkaräteistä ei ollut enää riesaa.
Yö oli kovin valoisa. Riekko mäkätti muutaman kerran, ja viimeinen kynttilä sammui vasta kun malttoi.
 
 
 

TOINEN PÄÄSIÄISPÄIVÄ (24.4.)

Aamulla sovitusti seitsemältä Juha ryhtyi herättämään väkeä. Saaliina kaksi tyhjää katsetta ja vihainen ärähdys. Ulkonakin satoi vettä. Siispä herätys kahdeksalta. Vastaanotto parempi. Sadekin loppu.
Aamiaisella sipistiin hieman ja yllättäen kaikki vaeltajat alkoivat lähestyä Akia. Laulu Paljon onnea vaan kajahti ja Akille ojennettiin täysin ehjänä säilynyt Maukas-näkkileipä — päällä oli laktoositonta Keijua ja meetvurstia, sulatejuustolla oli päälle kuorrutettu Aki 28 v. Sitten Aki heitettiin ilmaan 28 kertaa. Aina otettiin kiinni ennen maata.
Lounas lähestyi loppuaan. Sanna ja Krista kävivät rinkoillaan taukotuvan ulkopuolella ja kömpelyyttäänkö karkoittivat suuren, todistettavasti ainakin osittain keltaisen linnun Sannan ahkiolta. Määritykseksi epäillään kukkoa. Vahinkokartoituksessa havaittiin tipun munineen Sannan puhtaaseen huopaan.
 
 

Seitsemän munaa jaettiin ja jokainen sai luonnettaan kuvaavan muistoesineen:

Anni: hölmöilmeinen lila lohikäärme
Krista: perverssi, työtätekevä alkuasukas
Antti: tappavailmeinen piikikäs ampiainen
Aki: moniosainen, hauska ufomies vuorilta
Sanna: nököhampainen, taakankantajamummo
Johanna: räpättävä traktori
Juha: kaksikasvoinen viikinki tai pässi

Palojen määrästä saattoi arvata kukon käsityksen henkilön älykkyydestä ja kyvystä koota esine. Anni:5 Krista:6 Aki:15 Sanna:3 Johanna:6 Juha:1 Antti:5
Päivän perusjuoni oli: sää parani, (illalla todella hieno sää) latu pehmeni ja pito väheni. Leikitkin hauskuuntuivat.
 
 
 

TIISTAI 25.4.

Den sista dagen. Töpseli-testi on äärimmäisen positiivinen. Lisättäköön eilisen tapahtumiin, että Krista ja Sanna kävivät pulikoimassa siinä pienessä purossa jonka varteen leiriydyimme.
Aamulla taivas oli taas pilvessä, illalla taivaanrannassa piirtynyt Kebnekaisen silhuetti oli taas peittynyt pilvihuppuun. Tavallisen 3 tunnin lähtövalmistelujen sijaan selvisimme 2 tunnilla.
Puronvartta pitkin hiihtelimme Nikkaluoktaan, jossa bussi jo odotti meitä. Nyt vielä uimaan ja syömään, sen jälkeen uni maittanee. Kyllä vaellus on mukavaa!