Tässä se nyt vihdoinkin tulee, paljastava kertomus siitä,
mitä suunnilleen tapahtui Sarekin vaelluksella. Mukana ei ole autenttisia
kommentteja vaelluksen varrelta koska päiväkirjat unohtuivat
kotiin, darn it.....
Tämänvuotisesta kesävaelluksesta tulikin ruskaretki, mutta eipä tuo haitannut kun säät oli hyvät. Retki suuntautui Sarekin maisemiin. Sarek sijaitsee pohjoisessa Ruåtsissa n. 130 km Jällivaarasta lännen suuntaan. Alue on retkeilyllisesti vaativaa, kämppiä on vähän ja nekin väh& auml;t on lukittuja. Maasto kohoaa merenpinnan yläpuolelle (m.ö.h.) vähintään 800 metriä, ja puita ei näin ollen juuri löydy. Todella pahan ilman sattuessa Sarekissa ollaan todella pahassa pulassa. Siellä kuoleekin melkein joka kesä retkeilijöitä, pääasiassa tietysti uhkarohkeaa ja kokematonta porukkaa.
Muonat reissulle käytiin ostamassa torstaina 1. syyskuuta. Koska kummallakaan muonanhakijalla (Juha ja Ari) ei ollut autoa käytettävissä, kuskattiin tavarat pikatukusta komeasti polkupyörällä. Siinä oli ohikulkij oilla kovasti ihmettelemistä. Muonat jaettiin perinteisesti partiopiirin Alppilan kololla. Sovittiin ruokaryhmistä sekä mietittiin reittiä. Päätettiin mennä suunnilleen sinne, minne nenä näyttää. Lis& auml;ksi kaikille ilmoitettii ilouutinen: ahtaudumme kaikki kuusi kamoinemme yhteen Renault 19 merkkiseen autoon.
Vihdoin koitti lauantai-aamu 03.09 ja kello neljä. Akin, Juhan ja Arin oli tarkoitus kävellä viideksi Alppilaan, jossa piti tavata Rolle sekä Rellu. Aki ja Juha kerkesivät paikalle ensin, mutta Aria ei vain kuulunut. Varttitunn in odottelun jälkeen päätimme lähteä vastaan autolla. Arin luona oli pimeää ja hiljaista. Eipä muuta kuin takaisin Alppilaan. Alppitien varressa rinkan päällä makoili
Kulttimaa epäilyttävästi muistuttava hahmo. Arihan se olikin, joten ei muuta kuin autoon ja kohti Jaanan ja Jannen kämppiä. Kun kaikki olivat kyydissä ja tunnelma katossa, kaasuteltiin kohti pohjoista.
Kemissä pysähdyimme sen verran että saatiin autoon halpaa suomalaista menovettä ja hieman tuntoa puutuneisiin jäseniin. Raja ylittyi nopeasti, ja koska Kallen grilli oli vielä kiinni, sekin ohitettiin onnistuneesti. Muutam an tunnin puutumuksen jälkeen saavuimme Jällivaaran kaupunkiin. Siellä tankkasimme taas ja etsiskelimme jonkinlaista ruokapaikkaa, ja päädyimme paikallisen Konsumin "hienoon" ruokaravinteliin. Annokset ei paljon tusahdelleet.
Jällivaara jätettiin taakse pikaisesti ja suunnattiin kohti Stora Sjöfalletia. Se on valtaisa putous kahden järven välissä lähellä Sarekia. Kävimme kävelemässä järven rannalla, mutta emme päässeet lähietäisyydelle putouksesta. Ilma oli tosin kesäisen kaunis ja lämmin. Ajelimme viimeiset kilsat ja saavuimme Suorvaan, missä Rellu tyhjennettiin ja rinkat pakattiin. Kätkimme auton avaimen varmaakin varm empaan paikkaan ja lähdimme talsimaan voimalaitospatoa pitkin järven toiselle
puolelle. Hetken käveltyämme törmäsimme päällystettyyn
tiehen....muutaman hetken kuluttua ohitse ajoi suomalainen auto. No, me
käveltiin urheasti koko patokompleksin päähän poroerotuspaikalle,
jossa ohi tse ajaneet suomalaismiehet lastailivat jo rinkkojaan. Kävelimme
noin sata metriä miehistä ohi ja laitettiin leiri pystyyn. Kummasti
porukalla teki mieli uimaan hyisen kylmään järveen. Roiskaus
olikin komea kun kaikki paitsi Juha ryntäsivät yhtäaikaa
järveen. Aki
jopa kroolaili näytöstyyliin ja yritti hampaat kalisten vakuutella
ettei vedessä ollut yhtään kylmä. Uinnin jälkeen
syötiin possunpataa creme fraiche kastikkeella. Oli muuten tosi hyvää.
04.09 aamu valkeni kauniina. Aamupuuron jälkeen purimme leirin ja nostimme rinkat pykälään. Reitti kulki tunturikoivikossa ensin järven rantaa ja sitten puron vartta ylöspäin kohti puurajaa. Ilma oli kuuma ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Sopiva vaellusasu oli T-paita ja housut, joiden lahkeet oli kääritty ylös. Muutaman tunnin kävelyn ja yhden ylityksen jälkeen saavuimme puurajaan. Maisemat olivat upeat, samoin keli. Muutamien pakollisten kuvien jälkeen jatkoimme kävelyä kumpuilevalla tunturinrinteell ä kohti Niento nimistä jyrkännettä. Hieman ennen Nientoa törmäsimme syvään jokikuruun, josta löytyi lunta, sekä puro, joka oli kaivanut lumen alle hienon tunnelin. Uhkarohkea Culti kävi seisoskelemassa jään alla puron reunalla.
Pienen etsiskelyn jälkeen löysimme sopivan telttapaikan pienen lammen rannalta. Teltan oviaukosta saattoi ihailla [parin teräviä huippuja ja jäätiköitä. Auringon laskiessa laittelimme päivällistä. Syönnin jälkeen ei kun nukkumaan.
05.09 Aamulla heräsimme kuuraiseen ja kuulaaseen maailmaan. Hieman hytisytti. Aki ja Rolle kuitenkin ottivat hienoja "heijastuskuvia" [parista. Aamiaisen jälkeen alkoi yllättäen kaikilla vatsa toimia. Siinä "vessassa" ryntä ;illessä mietimme minne menisimme tänään. Riittävän monen voi ein jälkeen tulimme siihen tulokseen että näin hienoa päivää ei kannata missata kävelemällä laakson pohjia pitkin. P&a uml;ätimme kävellä kolmisen kilometriä eteenpäin Kukkesvaggejoen sillalle ja laittaa taas leirin pystyyn. Sieltä suunnistaisimme 1952 metriselle ????huipulle. Ei siis muuta kuin rinkat selkään ja Kukkesvaggea kohti. Perille päästyämme laitoimme teltat pystyyn ja aloimme valmistautua kiipeilyurakkaan.Esille kaivettiin evästä, vaatetta, kiipeilyvälineitä, köysiä, lumilauta, kamerat, filmiä ja muuta sekalaista välineistöä.
Jokilaaksoa ylittäessämme saimme ihailla Peukaloisen retkistä tuttua Akka nimistä vuorta. Pienten vetisten niittyjen ylityksen jälkeen maasto alkoi kohota reippaasti. Reipas oli myös nousuvauhtimme. Janne innostui mittaama an sykettä ja pian kaikki mittailivatkin sykkeitä. Huippu taisi olla luokkaa 180. Yllättävän nopeasti olimme jäätikön tasalla. Maisemat olivat henkeäsalpaavan upeat. Matka jatkui harjannetta pitkin uudessa lume ssa tallustaen. Pahimmissa paikoissa harjanne oli vain pari metriä leveä. Vasemmalla puolella oli 600 metrin jyrkkä rinne ja oikella puolella n. 100 metrin pudotus jäätikölle. Keskittymällä ja tiukasti eteen tuijottamalla kaikki selvisivät kapeasta kulkuväylästä kunnialla. Lähempänä huippua ilma kylmeni, ja korkeus alkoi hieman tuntua. Lopulta sinnikkään kiipeämisen jälkeen pääsimme huipun tuntumaan. Yhtäkkiä maailma loppui, ja jalkojen juuressa oli 400 metrin pystysuora pudotus jäätikölle. Tämän jyrk&aum l;nteen reunalta oli enää pieni matka huipulle.
Huipulla oli tyyntä ja hiljaista. Aurinko paisteli ja maisemat olivat huikaisevat. Kamerat rapsahtelivat, Aki söi Tuplaa, sillä eihän tällaista reissua minkään turhan patukan takia tekisikään. Aikamme ihmete ltyämme aloimme laskeutua alaspäin. Aki hävisi pika pikaa jonnekin jäätikön suuntaan. Me muut huutelimme ja aikamme huudeltuamme Aki vastasikin tuskin kuuluvasti jostakin kaukaa vasemmalta. Emme kuitenkaan nähneet miest& auml; missään. Hetken kuluttua näimme kuinka vuoren seinän varjosta irtosi pieni lumilautailijaa muistuttava hahmo. Aki oli päättänyt aloittaa sairaan nopean alastulonsa jäätikköä pitkin. Me muutkin kapusimme alas jäätikön reunalle, josta olikin hieno mäki alas Akin luo. Juha ja Rolle testasivat lumilautailua jäätiköllä. Lumi oli kovaa ja homma hieman unohtunut, joten jalan oli hyvä edetä alaspäin. Aki sen sijaa piirteli komeita kaarr oksia jäätikön pintaan. Yllättävän pian olimme jäätikön alareunassa. Kun olimme kerran vauhdin saaneet päälle, emme malttaneet paljon pysähdellä syömään, vaan painuimme yht&au ml; soittoa alas leiriin saakka.
Leirissä ryntäsimme ensimmäiseksi Kukkesvaggejohkan rannalle iltauinnille ja pesulle. Täytyy sanoa, että oli tosi viileää. Hampaat kalisten aloimme laittaa päivän ruokaa. Alkupaloiksi laitoimme päiv&aum l;n lounaan ja söimme sen jälkeen pääruoaksi päivälliseksi tarkoitetut eväät. Vatsan vieressä olikin sitten hyvä nukkua.
Seuraavana aamuna (06.09) heräsimme, söimme aamiaista ja mietimme, minne mennä. Päätimme purkaa leirin ja jatkaa kohti Mikkastugaa. Ylitimme Kukkesvaggen pohjan ja nousimme satulasta pienen 200 metriä korkean töyr&aum l;än ylitse. Jatkoimme matkaa eilen valloitetun vuoren kylkeä pitkin. Maasto oli joko hienoa alppiniittyä tai matalaa varvikkoa. Kiviä oli erittäin vähän, joten meno oli joutuisaa ja mukavaa. Pian olikin lounasaika ja sopiva paikka löytyikin kuin tilauksesta. Lounasta nauttiessamme ilmestyi näkyviin helikopteri. Se kierteli vuoren rinteellä, nousi ylös jäätikölle, pörräsi si ellä vähän aikaa, laskeutui jälleen alas ja suuntasi sitten kohti Mikkastugaa. Parinkymmenen minuutin kuluttua helikopteri tuli takaisin ja kirteli meidän ympärillä. Yllättäen se laskeutui alas. Helikoperista tuli pilotti ja fjällvakti juttusille. Heiltä kuulimme, että heinäkuussa oli alueella kadonnut kaksi puolalaissyntyistä Ruotsin kansalaista. Isä oli organisoinut vielä viimeisen ruumiiden etsintäreissun helikopterilla ennen lumien tuloa. Tuntui melko toivottomalta kun ei heillä ollut edes tarkkaa tietoa missä polakit olivat kadonneet, vain aavistuksia ja huhuja. Hetken rupattelun jälkeen helikopteri nousi jälleen ilmaan ja suuntasi kohti Stora Sjöfalletia.
Aki oli syönyt lounasta tuijotellen kiinteästi vuoren seinässä olevaa lumialuetta, joka oli sopivasti kallistettu. Lounaan kestäessä kehkeytyikin ajatus, että jäisimme sittenkin suunnilleen niille sijoillemme, em mekä menisikään kovin paljoa kauemmaksi. Kuinka ollakaan, laiskuus voitti, kävelimme muutaman kilometrin etsien sopivaa telttapaikkaa. Pienen arpomisen jälkeen kaikkia tyydyttävä paikka löytyikin. Heti kun rinkat ol i saatu maahan, lumimies Rautava tyhjensi rinkastaan jääkiipeilyvälineet ja heitti lumilaudan selkään. Hetkessä mies oli muuttunut pieneksi pisteeksi joka eteni kohti ko.kallistettua lumialuetta. Me muut seurasimme hieman mal tillisemmin perästä. Jannella (H) oli mukana kiikarit, joilla pystyi seuraamaan lumimiehen toimia. Aki pääsi jääraudoilla kiipeämällä lumialueen yläreunaan. Paikka oli hieman jyrkkä, sillä Aki ei saanut lautaa jalkaan ilman varmistuksia. Aki onnistuikin piirtämään lumilaudalla komeat jäljet vuoren kupeeseen myöhemmin tulevien retkeilijöiden ihmeteltävätksi. Sitten ei kun syömään... chili con carne maistui. Yöllä satoi vettä, voi ei....
07.09 aamulla heräsimme ja havaitsimme, että joku oli laskenut taivasta monta kilometriä alemmaksi, ja vuoret olivat hävinneet jonnekin valkoiseen aineeseen. Koska enää ei satanut, päätimme lähteä piene lle tutkimusretkelle lähiympäristöön. Törmäsimme ruotsalaiseen retkiporukkaan, jotka kertoivat meille minne kannattaa seuraavilla Sarekin reissuilla suunnata. Palasimme lounaaksi leiriin. Ruoan jälkeen makoilimme teltass a ja kuuntelimme tuulen huminaa sekä telttakankaan läpätystä. Oli aika kylmä, mutta onneksi makuupussissa sentään oli lämmin.
08.09. Aamu valkeni, vuoret olivat edelleen piilosilla, nyt tosin jo hetkeksi ilmestyivät näkyviin. Ylös oli satanut reilusti lunta ja kaikki 1200 metrin yläpuolelta oli aivan valkoista. Hienon näköistä. Tuuli edellee n kylmästi. Teimme pika-aamiaisen ja pakkasimme rinkat. Sitten ei kun pikamarssia maantietä kohti. Meillä oli tarkoitus palata takaisin päin hiljalleen vuoriylänköjen kautta ja olla yötä jossakin lumilaikun reunalla . Koska ylhäällä oli nyt lunta ja pakkasta ja alhaallakin sateli räntää, päätimmeyllättäen paahtaa laaksoja pitkin lujaa takaisinpäin. Matka joutuikin hämmästyttävää vauhtia. Pidimme pikaisen lounastauon erään joen rannalla. Kenelläkään ei tosiaankaan ollut halua loikoilla tunturinrinteellä nauttimassa tuulesta ja ajoittaisesta räntäsateesta. Yllättäen havaitsimme olevamme niin lähellä lähtöpaikkaamme, että päätimme kävellä samaa kyyti& auml; perille asti. Hieman hyytyneinä pääsimmekin illan pimetessä lähtöpaikkaamme ja laitoimme teltat pystyyn. Juha ja Rolle jatkoivat matkaa autolle asti ja hakivat sen leirin viereen. Muut olivat sillä aikaa laitelleet päivälliseksi italianpataa kattilakaupalla. Aki totesi: "Ajatelkaa, tässä on sellanen normaalisti kolmen hengen annos italianpataa... mutta nyt se on kaikki minun! Hiihaa!" Täytyy sanoa että kyllä tus ahti. Vatsan vieressä oli hyvä nukkua.
09.09 aamulla heräsimme, laitoimme kamat kasaan ja suuntasimme kohti Jällivaaraa. Jällivaarassa kävimme tutustumassa paikallisen uimahallin ihmeisiin. Sen jälkeen yritimme etsiä ruokapaikkaa, mikä osoittautui ä&a uml;rimmäisen vaikeaksi. Jällivaarassa ei tosiaankaan ole kovinkaan montaa kelvollista ruokapaikkaa... Lopulta päädyimme pizzalle paikalliseen Hämtpizzaan. Jäljellä oli enää puuduttava automatka Ouluun.
--Juha Pirttilä