Team Cliffhangers - vaelluskertomus

VAROITUS! Tämä on kertomus ihmisistä jotka kulkevat omia polkujaan!

Vaellusreitin näet kartasta:
Perjantai 28.8.1997 - bussipäivä

Perjantaina 28.8.1997 lähti Oulusta sekalainen joukko (37 henkilöä) opiskelijoita kohti Kilpisjärveä. Yleisen sähläyksen jälkeen kukin ryhmä esittäytyi. Tässä omamme:

	Timo Suominen Ahopolku 4 99600 SODANKYLÄ p. 016 - 613 214 tfin@raita.oulu.fi
	Petri Vaattovaara Kalervontie 1 A 25/3 90570 OULU p. 08 - 555 6039 pov@paju.oulu.fi
	Tiina Huoviala huoviala@paju.oulu.fi
	Piia Karisola Kalliolanrinne 3 A 35 00510 HELSINKI p. 09 - 737 137 karpiia@silmu.cc.jyu.fi
	Katja Laitinen klaitine@paju.oulu.fi
	Heikki Keränen Rakentajantie 5 C 307 90570 OULU puh. 040 - 514 6417 heikrnen@stekt.oulu.fi

Lauantai 29.8.1997 – ensimmäinen vaelluspäivä

Epämukava ja vähäuninen bussissa vietty yö päättyi aamullla klo 7.00, kun saavuimme Kilpisjärven matkailuhotelliin. Ohjelmassa seurasi rinkkojen viimeistelyä, tappelua yhteisten tavaroiden kantajista, aamutoimia ja vähitellen, taas matkan jatkuttua ryhmien innokkaita erotervehdyksiä, kun kukin lähti valitsemaansa suuntaan.

Oma ohjelmamme alkoi teltan kokoamisen harjoittelussa. Kun ensimmäinen tehtävämme oli kunniakkaasti suoritettu, matkasimme satamaan ja Malla-alukseen, joka kuljetti meidät Kilpisjärven päähän. Vasta täält& auml; alkoi varsinainen taipaleemme. Koska päivä oli kuin unelma: aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämmintä riitti, päätimme pistäytyä kolmen valtakunnan rajalla todistamassa muistomonumentin julkistustilaisuutta – tosin shampanjaa ei meille tarjoiltu! Epäilyttävän näköisen, mutta erittäin maukkaan lounaan jälkeen matkamme jatkui ylös ja alas tuntureita.

Johtuikohan kokemattomuudestamme vai laantuneesta alkuinnostuksesta, kun yhdellä pysähdyspaikallamme jo vannotimme toisiamme hihkaisemaan "Minä", ennen kuin kuolleena nääkähtää rinkkansa alle! Toimittuamme kirjekyyh kynä ruotsalaiselle rajavartialle, pääsimme lopulta yöpymispaikallemme. Olimme todella uupuneita, mutta onnellisia, olimmehan nähneet todella upeita maisemia loistavassa säässä. Edes nötköt ja kylmä t ee eivät pilanneet iltaamme. Päivän kuuma puheenaihe oli "telttamajoituskonflikti"!

Sunnuntai 30.8.1997 – toinen vaelluspäivä

Elokuun viimeinen päivä. Heräämme Pältsanstugan lähettyviltä. Joku hurja aikoi lähteä kuvaamaan 6.45 hienoja putouksia, mutta inhimillisen erehdyksen vuoksi kello olikin soimassa 7.45. Päivästä n äytti tulevan jälleen aurinkoinen. Kävimme katsomassa hienoja putouksia, jonka jälkeen suuntasimme kohti Jäälaaksoa. Matkaa kertyi n. 17 km. Aluksi olo oli pirteä mutta sitten jalkapohjat ja hartiat alkoivat ilmoittaa ol emassaolostaan, edellinen päivä vaati veronsa. Päivä oli kuitenkin antoisa sillä tutustuimme matkalla mm. mexikolaiseen, intialaiseen ja venäläiseen keittiöön. Jouduimme myös ylittämään vaar allisen lumella päällystetyn rinteen, jossa leikki ei ollut kaukana, varsinkin kun mukana oli muutama korkeanpaikan kammosta kärsivä. Ainoa asia mitä toisten hyväksi pystyi tekemään oli valokuvian napsiminen. My&oum l;hemmin saimme lisämuistutuksen vaeltamisen vaaroista: tunturin rinteessä oli jonkun ruho, josta vain luut olivat jäljellä. Emme päässeet oikein yksimielisyyteen kelle se kuului.

Katja kulkee omia polkujaan

Seuraavaksi vastaamme sitten juoksi, siis todellakin juoksi, norjalainen tunturi-ihmiseksi itseään nimittävä miekkonen shortsit ja T-paita päällä, lenkkarit jalassa ja pieni reppu selässä. Kun Norjan puolella k erran olimme, niin saimme mojovan muistutuksen norjalaisesta vaelluskulttuurista. Sitä oikein usko ei, vaikka näki sen vauhdin ja kuinka paljon se oli juossut sinä päivänä. Hulluja nuo norjalaiset. Sitten Kipusimme rinnett&au ml; melkoisen matkaa ylöspäin ja pistimme leirin pystyyn. Joku hurja kävi viereisessä järvessä uimassa, vaikka vesi oli niin kylmää ettei sormeakaan pystynyt pitämään siinä viittä sekuntia k auempaa. Syykin selvisi: vieressä oli jäätikkö, jonka sulamisvedet virtasivat järveen. Uintiretkeä voi verrata avannossa uimiseen. Päivä tuntui loppujen lopuksi helpommalta kuin eilinen, johtuen ehkä mielenkiin toisista kokemuksistakin.

Maanantai 1.9.1997 – kolmas vaelluspäivä

Täältä näkee KAUAS!

Porukka pilvessä.

Tänään oli syys- eli sadekauden avajaiset. Juhlistimme hetkeä vapaapäivällä. Nykysuomen sanakirja tuskin tuntee selitystä: vapaapäivä = kiipeäminen julmaakin julmempaa kiviseinämää Mosk kugaisin toiselle eli pienemmälle huipulle jossa oli kylmä ja me olimme kirjaimellisesti pilvessä.

No nyt ollaankin Norjassa ja maassa maan tavalla. Pieni reippailu teki itse asiassa ihan bra vaan herättyämme aamulla hyisempääkin hyisempään aamuun. Ihmeellistä, kuinka riisitkin maistuivat hyviltä jopa kaksi kerta a vuorokaudessa kunhan vain ne ovat kuumia!! Jätimme jäähyväiset turkoosin väriselle kauniille järvelle ja vaellus keskeytyäkseen lähes heti ja kohta ryhmä sadevaatteilla päällystettyjä zombieta jatkoi matkaansa. Vaeltamisen ilot alkoivat aueta siis meillekin.

Ruåttin puolella saatiin telttakylä valmiiksi suht kuivana. Kumma kumma, rajalla sadekin loppu, mahtava maa tämä Ruotsi! No jaa… Vielä ei taisteluväsymys ole iskenyt kun pojat noin ruotsalaismalliin leikkivät hippasta – tuloksena haava ja kiihkeä väittely kemistin ja kahden lääkärin kesken siitä mitä noin yleensä haavale kannattaa tehdä. Ruokaryhmät jäivät vielä entiselleen, Katjaa ei vaihdettu näkkil eipäpakettiin… Katsomme mitä yö tuo tullessaan, lähinnä onko tyttöjen teltta kasassa ja pitääkö mikään vettä!!

Tiistai 2.9.1997 – neljäs vaelluspäivä

Tiina ja hajonnut rinkka

Maisemaa Sveitsistä.

Yöllä satoi vähän. Tyttöjen teltta oli siirtynyt tasaiselta paikalta toiseen paikkaan joka oli täynnä muhkuroita ja jossa kukaan ei voinut nukkua. Aamulla lähdettiin reippaina matkaan, mutta viereinen joki ei ollutk aan helppo ylitettävä. Osa kahlasi läpi, osa hyppäsi syvän kuilun yli toiselle puolelleja rinkat heitettiin edellä. Tiina päätti vaeltaa läheisen jäätikön kautta. Matka olisikin voinut alkaa hyvi n, mutta Tiinan upouusi rinkka olikin hajonnut ja sitä piti paikkailla. Loppujenlopuksi siitä tuli parempi kuin ennen. No aikaa oli kulunut pari tuntia ja lähtöpaikka oli vielä näkyvissä. Tällä välin pilve t olivat kadonneet ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Parin tunnin kuluttua löytyi ihana leripaikka Sveitsin Alpeilta, jonne huomasimme saapuneemme.

Lounaan jälkeen lähdimme pienelle iltalenkille. Heikki meni porekylpyyn läheiseen "koskeen" ja palasi sitten takaisin leiriin. Muut jatkoivat matkaa, jonka taas katkaisi puropahanen. Timon kahluusaappaat kiersivät viestikapulana ensin joen yli kahlaavien jaloissa ja takaisiin lentopostina. Jotkut ottivat kengät jalasta ja kahlasivat yli paljain jaloin jääkylmässä vedessä.

Heikki viileässä porekylvyssä!

Sitten harrastimme taas vuorikiipeilyä porojen kanssa. Lopuksi pojat menivät vielä uimaan Finnälvvattnett-järveen. Hrrr… Olipa pitkä päivä Sveitsinmaalla ja teltan pohjakin on nyt ihanan pehmeä. Hyvää yötä!

Keskiviikko 3.9.1997 – viides vaelluspäivä (The Extreme Day)

Timo mustikkarinteessä.

Päivä alkoi ihan normaalisti ja heräsimme klo 7.00. Puuro maistui jälleen kerran hyvältä. Päivän reitti näytti helpolta ja lyhyeltä, mutta kuinkas kävikään. Luvassa oli koko reissun rankin e tappi. Ensin oli selvittävä alas 45 asteen rinnettä. Tiina oli jo kyllästynyt jyrkkiin rinteisiin ja näytti tuohtunutta naamaa tullessaan kepin kanssa rinnettä alas. No siinä rinnettä alas tullessamme saimme lis&aum l;ravinteita mustikoiden muodossa. Niitä oli jopa montaa eri lajia. Niitä syödessä matka edistyi hitaasti ja varmasti. Sitten alas "viidakkoon" pois "Kilimanjaron" rinteiltä moskiittojen kiusattavaksi. Vihoin pääsimme al haalla olevan puron yli ja nousimme ylös seuraavaa rinnettä. Pian poikkesimme polulta ja tämä taisi olla virhe sillä…

Otimme suunnan kohti Pikku-Mallaa ja lounastimme puron varrella. Jatkoimme samaan suuntaan ja pian tulikin tiellemme 5 – 10 metrin korkuisia portaita, joita meidän oli pakko kavuta alas eteenpäin päästäksemme. Hiukan matkaa jatket tuamme huomasimme kalliokiipeilevämme rinkka selässä, ilman turvaköysiä, ilman valjaita, ilman kiipeilytossuja ja lisähappea. Matka eteni TODELLA hitaasti. Pari kolme tuntia puuhasteltuamme pääsimme lopulta alas joe lle. Timo halusi joen yli, jolloin seuraavana päivänä olisi mahdollisuus heittää pieni lisälenkki. Päätimme kuitenkin lähteä jokea ylös, kunnes pääsisimme metsiköstä ja moskiitoist a siedettäville telttamaille. Matkalla jouduimme umpikujaan – huomasimme olevamme veden ympäröimiä, joten eikun vähän matkaa takaisin... Löysimme myös hilloja joita lakoiksi kutsutaan.

Viimein saavuimme kohtaan, josta Timo välttämättä halusi yli ja tytötkin lopulta suostuivat. Sääskien, mäkäräisten, polttiaisten ja ties minkä ötököiden pistellessä kääri mme lahkeemme ylös ja kahlailimme Timon sandaaleilla joesta yli. Tytöt jättivät vain pikkuhousut jalkaan jotta maavara riittäisi paremmin. Taisivat ne vähän kastuakin. Sitten alkoi viimeinen extreme koettelemus kun satee ssa talsimme ylös 30 astetta jyrkkää rinnettä päästäksemme puurajan yläpuolelle. Alkoi hämärtää jo rankasti ja meille tuli kiire. Olimme tavailtaneet jo 12 tuntia sinä päivänä . Tytöt olivat rättiväsyneitä. Piia käveli jo vähän mutkaisesti ja Katjan kädet roikkuivat velttoina alaspäin kuin kuolleella ikään. Timonkin kasvoilta oli havaittavissa jo huolestumisen merkkejä . Lopulta pääsimme puron varteen puurajan yläpuolelle. Vaihdoin äkkiä sadetakin ja sen alla olevan T-paidan vähän kuivempaan ja lämpimämpään asusteeseen koska sadekin oli jo onneksi lakannut. Pystytim me teltat osittain taskulampun valossa ja keittelimme pikaisesti syötävää ennen kuin päästimme itsemme lepäämään. Hyvää yöt…zzzzkrooooh!

Petri ylittää jokea viileässä vedessä sääskien ja mäkäräisten kiusaamana.

Torstai 4.9.1997 – kuudes vaelluspäivä

Kurkkasimme pihalle ja jatkoimme loikoilua vielä puoli tuntia. Sitten herätimme tytöt miehisellä laulullamme:
"Kello löi jo yhdeksän, lapset herätkää,
Katja Piia Tiina, muuten puuro jää."
Puuroa teltan suojissa nauttiessamme ripotteli vähän. Lämmin aamu venyi varusteita kuivaillen. Gorekengät olivat läpimärät myyjien antamista kuivuustakuista huolimatta.

Viidentoista kilometrin maisemaretki kevyin rinkoin ei innostanut muita: sipsutimme 550 metrissä Mallan kaakkoiskärkeen. Jauhelihan jatkaminen söpöillä sopulien poikasilla jäi ehdotukseksi; vintiöitä vilisi jaloissa myötään. Romana keitto meni näkkäripaketin siivittämänä; keittoi narskui tällä kertaa vähemmän. Paisteisella (Breiddalselva) kummulla oli kiva kölliä rankan päivän jälke en. Ylitimme joen vähän ylempänä olleesta nivasta kalossien, sandaalien ja kumppareiden avulla. Tappioksi tuli yksi sukka.

Heiska aloitti perheneuvolan tiedustelemalla naisilta, "Montakos lasta olette…?" Olihan siinä fyysistä ja henkistä puolta, sisaruksia ja sukua. Moni porukastamme oli esikoinen. Leiripaikaksi seisautimme erotusaitojen välissä ollee lle aukealle, tasaiselle kovalle Päggejoen pohjoispuolelle. Pystytettyämme telttamme palasimme jätkäporukalla kahlaamolle. Tyväret virittelivät nodea sääskiavuksi. Vesi oli sopivan vilpoista – kaiketi viitisentoista astetta. Noden vierellä oli kiva rötväillä. Eilen taisimme näihin aikoihin kahlailla.

Perjantai 5.9.1997 – seitsemäs vaelluspäivä

"Pieni vaeltaja kiipes vuorelle,
tuli sade rankka, vaeltajan vei,
aurinko armas kuivas satehen,
pieni valetaja kiipes uudelleen!"
Näin kuului tyttöjä aamulla herättänyt poikatrion komea esitys, joka osoi enemmän kuin nappiin. Aamu näytti lupaavalta. Lähdimme poroaitauksestamme tarpomaan kohti Kilpisjärven maantietä vievää p olkua. Kotvan kuljettuamme huomasimme olevamme Lontoossa, sillä meitä ympäröi todella sakea hernerokkasumu. Väittipä Pete nähneensä itse Big Beninkin! Samalla myös huomasimme, että ettemme olleet muistanee t muuttaa lainkaan kellojamme paikalliseen aikaan. Tosin tästä ei ollut meille haittaa sillä ryhmämme sisäinen kello tuntui käyvän hyvin. Iltapäivällä tapasimme toisen Soopan retkikunnan. He olivat kuljses kelleet lähes samoja polkuja kuin me. Juuri kun aloimme valmistella lounasta, alkoi sataa. Syöminen onnistui toisilta paremmin, toisilta huonommin. Matka jatkui, satoi edelleen. Kaikki tarpoivat kohti määränpäätä, m ärkinä, kiviä pitkin liukastellen ja hiukkasen kypsyneinä!

Vähitellän kuitenkin sade vaimeni, Kilpisjärven suuri autobahn häämötti näkyvissä ja tunnelma kohosi. Vielä kun tytöt pääsivät telttoineen Kilpisjärven rannalle ja pojat oikein näk öalatasanteelle.

Ilta vietettiin leppoisasti nuotion ympärillä. Samalla vaihdettiin mielipiteitä kuluneesta retkestä, kuultiin kammottavia kauhutarinoita ja nautittiin retken viimeisistä erätunnelmista ja yhdessäolosta.

Lauantai 6.9.1997 - kotiinpaluupäivä

Vaellusryhmän akateeminen mieskuoro: Pienen pieni vaeltaja aamulla kerran
hieroi hyvin unisia silmiään.
Sitten se tuhisi ja puhisi ja yski:
köh köh köh köh, lähdetään. … ja naiskuoro:
Viime hetki kun lyö,
pian alkavi työ.
Viela kerran nousta saa
poikain lauluun mahtavaan.
Tunturit, jäätiköt, joet ylitetyt,
ohi on reissu tää,
siitä meille muisto jää…

Nysse tulee!

Pakkasimme varusteet kasaan, marssimme tienlaitaan ja odottelimme hetken bussia eilen tapaamamme vaellusryhmän kanssa. Menimme bussilla matkailukeskukseen ja Norjan ja Suomen raja-asemalla kuulimme itse prinsessa Dianan kuolleen, myöhemmin selvi si että myös Äiti Teresa oli kuollut. Saunan ja tukevan poronkäristysannoksen jälkeen palasimme siis pikkuhiljaa sivistyksen pariin. Aika alkoi muistojen kultaamisen välittömästi vaellusryhmien kertoillessa kokemuks istaan toisilleen. Ehkä ensi vuonna uudestaan!

Koko vaellusporukkamme.

Webmaster: heikrnen@stekt.oulu.fi