SOOPA:n syysvaellus 1997:

PÄLTSA

Ryhmä PEURAHIIRI
- Krista Innanen - Sanna Kela
- Antti Turpeinen - Satu Lehtola
- Hanna Vertanen - Janne Sinisammal

Perjantai 29.8.

Hip ja hurei!!! Taas oli vuoro rynnistää Soopa:n vaellukselle, matkakohteena tälla kertaa Kolmen valtakunnan rajan tarunhohtoiset tunturit. Matkaan lähdettiin tutun kaavan mukaisesti linja-autoasemalta ja Linnanmaalta. Peräti 37 (yli-?)innokasta löysi tiensä bussiin ja illan pimeyden turvin lähdimme kohti pohojoista. Päivän muututtua lauantaiksi oli vuorossa traditionaalinen pysähdys Tupasvillassa (joillekin jo seitsemäs kerta tälle vuodelle). Lienevät jo paikassa tottuneet outoihin violettihuivisiin ilmestyksiin...Ennen "hiljaisuuden voimaantuloa" esiteltiin vielä itsemme. Lääkisläiset ovat näköjään tehneet taas invaasion...

Lauantai 30.8.

Kellon lähestyessä kuutta alkoi onnikassamme syntyä säpinää. Joillekin Heikkisen Johannan virkeä huomautus: "Heräsittekö te yöllä outoihin töyssyihin tiessä?" oli liikaa. Eräät kun eivät olleet nukkuneet silmäystäkään. Kello on 2.15, 2.30...ja jo 3.00! Niinhän se yö kuluu...Kilpisjärven Matkailuhotelliin tehdyn wc-visiitin jälkeen ryhmämme pääsi matkaan. Sitä ennen kuitenkin noukittiin "kaiken vara"-avaimet Norjan mökkeihin FIN-NOR-tullista, jonka työntekijät - yllätys yllätys - OSASIVAT suomea. Ja sitten sitten: olimme viimeinkin rinkat selässä ja valmiina matkaan. Tullimiesten neuvoma oikopolku tosin vei läpipääsemättömään pajupusikkoon...eka tauko pidettiinkin Mallan luonnonpuiston rajalla. Sään yhä kuumetessa ja vaatekertojen vähetessä jatkoimme matkaa. Kitsin putous sai monet ajattelemaan kotosuihkua - vettä, vettä...Syysvaellus??? Pikemminkin aurinkoloma Enontekiöllä. Virallinen lämpömittarimmekin näytti +23 astetta. Lounassoppien jälkeen jatkettiin vuoroin tunturinrinteillä, vuoroin viidakossa ja jopa suollakin kulkevaa polkua. Nähtiin monenlaisia kasveja (ja joku haukkakin), joita Hanna innokkaasti tunnisteli ja jakeli tietojaan meillekin. Askel rupesi pikkuhiljaa lyhenemään mutta onneksi Kuohkimajärven autiotupa ilmestyi pupilleihimme. "Me laiskat" (siinäkö nimi ryhmällemme?) emme a) jaksaneet jatkaa matkaa ja b) emmekä myöskään pystyttää telttoja, joten valloitimme kämpän. Naapurit kun haluavat olla teltoissaan, niin olkoon sitten niin! Ilta oli mitä ihanin ja leppeä tuuli karkoitti enimmät öttiäisparvet (eivätkö ne tiedä, että on SYKSY?) illallispatojemme ympäriltä. Palveluvarustukseen kuului myös sauna, josta toki nautimme...ja likietäisyydeltä löytyvät myös Ruotsi ja Norja. Fennoskandian ympäri 10 sekunnissa - uusin matkailuvaltti??? Vaan väsy voitti ennen pimeän tuloa ja niinpä...lopetan nyt tähan.

Sunnuntai 31.8.

Päivän reittinä oli kolmen valtakunnan rajalta Pältsastuganille. Alku oli jyrkähköä nousua. Hanna ja Satu ettivät sopivaa keppiä ja Satu saikin itselleen luotettavan (elämän)kumppanin ainakin vielä seuraavalle pysähdyspaikalle.

Janne testasi teoriaansa, jonka mukaan kaikki tapahtumat olisivat ennaltamäärättyjä alkuräjähdyksestä saakka. Teoria perustuu alkeishiukkasten järkiperäisiin liikkeisiiin ja käyttäytymiseen. Teorian mukaan nykyhetki sisältää kaiken tiedon historiasta ja tulevaisuudesta. Näin ollen tulevaisuutemme on jo ennaltamäärätty. Kaikki mitä suunnittelemme on tapahtuva sillä vaihtoehtoa ei ollut väistämättömästi. Ajatus ennalta määräämisestä tuntuu ahdistavalta ja kokonaisvaltaiselta mutta onneksi ihminen elää ja kokee vain nykyhetken eikä teoria kuitenkaan johda apaattisuuteen. Ihmisen kannattaa siis teorian mukaan edelleen yrittää ja tsempata sillä niin on tarkoitettu. Ennustajien taito nähdä tulevaisuuteen perustuu historian ja siitä seuranneen nykyhetken täydelliseen ymmärtämiseen. Ihmisen tajunta liikkuu ajassa. "Järkiperäistämisteoria" kaatuu yliluonnollisen olemassaoloon ja tapahtuuhan tosielämässäkin ihmeparantumisia. profetointia ja muuta jäynää.

Kotka tai sen veli lekutteli "kakkossillalla" meidän evästäessä ja ihmetellessä maisemia. Mitä edemmäs Svea-mamman syliin etenimme, sitä komeammiksi ja jylhemmiksi maisemat muuttuivat. Pari kilsaa ennen Pältsastuganille saapumista joku tunturiorava tai mikä lie hillerikärppä ilmestyi polullemme kuin tyhjästä. Siinä kaiveltiin kiireesti kamera esille ja hiivittiin zoomailemaan varovasti mutta "Hillevi" pomppi piiloon. Sadun ja Sannan saapuessa otus otti katsekontaktin tyttöihin ja poseerasi vielä kamerankin edessä Utelias oli kärppä jos mekin. Näimme lisäksi vielä pari sopuliakin.

Pältsastuganilla ruotsalainen majavahti tarjosi meille naapurin sotaväen pyttipannua mutta kieltäydyimme kohteliaasti. Vastineeksi ryhmästämme virinneille Suomen ja Ruotsin kansallislauluille tämä viisikymppinen (?) erävahti luikautti norjalaisten vastaavan mukavasti nuotin vierestä mutta ei se meitä haitannut. Ruotsin mieskin hymyili yhdellä etuhampaallaan melko lailla leveästi. Hyttihinnat muuten olisivat olleet 130 kr/yö mutta sitähän me eräveikot emme edes harkinneet. "Göran" kertoi tulleensa majalle 15. kesäkuuta ja sanoi lähtevänsä pois viikon sisällä takaisin siviilisaation pariin. Viime vuonna majalla oli käynyt yhteensä 260 vierasta. "Göran" kertoi kämpältä 45 minuutin kävelymatkan päästä löytyneen kivikirveitä. Jotkut arkeologit olivat kaivaneet maata aivan tohkeissaan. Löytyneet kirveet toimitetaan tutkittaviksi.

Seitsemän pintaan ylitimme stugan lähellä olevan joen ja pystytimme teltat. Nöttkötti teki hyvin kauppaansa. Taas oli komea päivä takana ja panimme nukkumaan tummien pilvien lipuessa meitä ja Pältsaa kohden. Illan lämpötila: + 15 astetta, tuulee jonkin verran.

Maanantai 1.9.

Poronkellojen kalkatus herätti uinuvat peurahiiret; poroparttio lähestyi...(saimme siis eilen nimen pikkuystäviemme kunniaksi - peurahiiri on tunturisopuli saameksi...). Auringonpaiste sai pian jäseniin liikettä ja aavemaiset ufopilvet viimeistään suorastaan työnsivät meidät matkaan. Polulla taas. Kuinka mukavaa onkaan lähteminen kohti uusia maisemia! Järvet ja lompolot siinsivät alempana. Kuljimme poropolkuja pitkin tunturipurojen yli hypellen. Niittymäisestä maastosta havaitsimme uusia kasveja, ainakin vilukon ja kultarikon.

Norjan jäätikköiset vuoret siinsivät taivaanrannassa, korkeita putouksia kohti ponnistelimme. Varustauduimme sadetta varten, emmekä turhaan. Pilvinen ilma sai maiseman näyttämään aivan uudelta, omalla tavallaan kauniilta monine värisävyineen. Tulimme Isdaleniin siinä illansuussa (vain yhdellä meistä on kello, silti ajan arviointi osui nappiin!). Ja mikä leiripaikka me löydettiinkään! Oli mahtavaa vaihtaa lämpöiset, kuivat vaatteet ylle ja nauttia mexiconpataa. Puro solisi, putoukselta kantautui jylinää. Vietimme patjoilla laulu+nauruhetken, kynttilän valaistessa hämärtyvää iltaa. Pam pam Pamela ja Lapin äidin kehtolaulu saivat suuren suosion (?!). Niin oli kolmas hieno päivä takana. "Tyhjänkävelijät" (=eräretkeilijä saameksi) kömpivät unten maille lämpöisiin pusseihinsa. Tänä yönä ei tähtiä näkyisi...suhteellisen lämmintä kuitenkin oli, + 11 astetta.

Tisdag 2 september

Päivän reittinä oli Isdalenilta Pältsan pohjoisrinteen alarinteelle. Auringon säteiden siivittäminä lähdimme innokkaina matkaan kohtaamaan päivän uudet haasteet. Ensimmäisenä olikin joen ylittäminen. Se ei ollutkaan aivan niin simppeliä kuin kartalta näytti. Joen "vaatimaton" mutka (kartalla!!!) osoittautuikin valtavaksi kanjoniksi, jonka keskellä virtasi vuolaasti joki. Aivan mahtavia putouksia (Jyrävän luokkaa) ja upeat maisemat - taas kerran! Löytyihän se rauhallisempikin virtapaikka, josta jokainen meni ylitse tavallaan. Antti urheana poikana pelasti Jannen kengän, joka karkasi virtaan. Joen ylityksen jälkeen palattiin omilta teiltämme merkitylle polulle.

Jälleen uusi ylitys heti kosken alapuolella loistavalla menestyksellä (ei menetyksellä). Päivän reitti osoittautuikin todella monipuoliseksi.Ylityksien jälkeen kipusimme kivisiä rinteitä aina kilometrin korkeuteen. Lumilaikkujen lumi osoittautui kotomaan lunta tiiviimmäksi mutta mäenlasku onnistui silläkin. Ja mikä lounaspaikka me löydettiinkään! Kallioita, lunta, korkeita huippuja ja oikein hyvää Romana-keittoa.

Heti kun ylitimme Ruotsin rajan maisemat lässähtivät. Taakse jäivät Norjan lumihuippuiset jylhät vuoret. Leiriydyimme Njearrejoen rannalle - ja löytyihän se telttapaikka sieltäkin etsinnän jälkeen. Varmasti tasaisin alusta tähän mennessä. Seuraava yö olisi tarkoitus viettää tässä Pältsätunturin luoteisrinteellä. Toivottavasti ei sade yllätä! Odotettavissa on edellisiä kylmempi yö (iltalämpötila + 10 astetta, myöhemmin +7, kirkas taivas).

PS. Paikka EI sovi araknofobiaa poteville. Hämähäkit tai oikeastaan lukit kerääntyvät mukavasti ympärille hetken paikallaan olon jälkeen.

+ päivän uusi kasvituttava oli jääleinikki - Suomessa rauhoitettu, tällä alueella runsas.

+ ilma on todella kosteaa, muovipussin pinnalle tiivistyy pieniä pisaroita ja vaatteet jotka pisti kuivana päälle tuntuvat nihkeiltä. Toivottavasti makarissa pysyy kuivana; teltan sisälläkin on aika kosteaa.

Keskiviikko 3.9.

Aamulla heräsimme jälleen Sannan sisäisen herätyskellon mukaan puoli kahdeksalta. Vesi ropisi teltan katosta kasvoille. Ilman kosteus oli sitä luokkaa, etta kaikki kamppeet oli vesihelmien peitossa vaikkei ollut satanutkaan. Hanna ja Antti nukkuivat yön taivasalla katsellen öistä tähtitaivasta. Se olikin komea näky ainakin klo 1 yöllä kun kävin ulkona. Asteita oli silloin vain viisi, kylmin ja kostein yö siis. Hannan ja Antin makuupussit näyttivät tosi märiltä. läpi kosteus oli kuitenkin mennyt vain vetskan kohdalta.

Tämä oli siis päivä, jolloin meidän oli tarkoitus huiputtaa Pältsa. Aamulla ei näyttänyt lupaavalta, sumu peitti läheisten tuntureiden huiput mutta laakson eteläpäässä näytti kirkastuvan. Kartan mukaan huipulle olisi noin 5 kilometriä. Alkumatka sujui mukavasti. Rinne oli pehmeää, välillä soistakin - paikoin oli jo ruskan värejä ja värikkäitä tunturikasveja. Ylempänä alkoi kivikko, jota oli jo hankalampi kulkea. Oli pysyteltävä liikkeessä koko ajan sillä tuuli kylmästi. Nousimme Pältsan huippua kohti tunturin sivusta "pöydän" reunalta. Kivikko jyrkkeni ja kapeni koko ajan ja katse sivustoille laukaisi jälleen korkean paikan kammoni. Seisoin keppini kanssa kivikossa ja näin vain tunturin kapean kyljen (10-15 m) ja sen kummallakin sivustalla vain tyhjyyttä, pilviä lipui ylitsemme ja ne estivät välillä näkyvyyden. Juuri kun luulin päässeeni huipulle niin edessä olikin vielä yksi entistä kapeampi ja jyrkempi rinteen pätkä. Useammin kuin kerran meinasin heittää leikin sikseen. Kiipeämämme kaistale tuntui aivan liian kapealta, reunat tuntuivat haluavan ahmaista minut alas tyhjyyteen jyrkkää rinnettä. Päätin kuitenkin jatkaa huipulle asti ja suurin piirtein konttasin sivuilleni vilkuilematta. Mietin kovasti huiputtamisen tarkoitusta ja ideaa. Voitin kuitenkin pelkoni juuri ja juuri ja pääsin huipulle. Se oli ihmeen tasainen ja tarpeeksi leveä, jotta saatoin tuntea oloni varmaksi. Huipulla juoksenteli myös yksinäinen kiiruna. Sillä oli hassut karvaiset jalat. Maisemista huipulta katsottuna en osaa sanoa paljoakaan silla en uskaltanut katsoa reunan yli ja lisäksi pilviä aika runsaasti ajoittain.

Huipulla otimme kuvia itselaukaisimella (liian lähellä reunaa...apuva). Suurin piirtein tarrauduin vierustoveriini. Ennen alas lähtöä lauloimme vielä Maamme-laulun. Alastulo ei ihme kyllä ollut niin kauheaa kuin olin kuvitellut. Jarruttelu tietenkin otti hieman polviin. Laakson pohjalla oleva joki näytti pieneltä lirulta ylhäältä katsottuna ja olivat ne maisemat muutenkin hienot. Minun mielestäni ne ei kuitenkaan voittaneet Isdalenin jylhiä maisemia. Huipulle kiipeäminen vei noin 3 tuntia ja alastulo verkkaisen vauhdin vuoksi reilut 2 tuntia. Vielä sellainen seikka täytyy mainita, että Pältsan laella ei tuullut yhtään mutta alempana rinteellä kyllä. Olisimmekohan siis kirjaimellisesti "tuulen yläpuolella".

Sade yllätti ennen kuin ehdimme alas ruoanlaittoon ja ehti lakata myös mutta tuuli kylmeni entisestään. Asteita oli vajaa kymmenen. Vaikka molemmilla ruokaryhmillä oli samanlainen trangia niin jostain syystä meillä on nopeampi (?). Iltasella me olimme jo syöneet mutta Antti, Krista ja Hanna vielä odottelivat oman ruokansa kiehumista. Lämmitelläkseen A ja H pistivät valssiksi. Silloin heidän trangiansa roihahti ilmiliekkeihin ja poltti alla olevan maan. Outoa, sinolikin kiehui kuplien. Sama tapahtui illalla uudestaan ja liekit olivatkin entistä pahemmat. Nukkumaanmenoa ja iltapalaa odotellessa osa yritti pysyä lämpimänä leikkimällä mm. peiliä. Sitten sateen alkaessa me tytöt juttelimme niitä näitä ja pojat kävelivät ja keskustelivat vakavasti jostain liikeideasta ties kuinka monetta päivää. Business on ainakin tarkkaan puitu! Iltatoimet sujuivat nopeasti koska oli niin kylmää ja halutti nopeasti lämpimään makariin. Satoi, tuuli ja tuntui kurjalta koska elintärkeä huulirasva katosi. Mutta, koska kirjoitan tätä jo seuraavana päivänä, voin kertoa, että eilisen murheet on jo unohdettu (huulirasvan löysi Janne ja aurinko paistaa). Ja on tulossa hieno päivä josta seuraavan on vuoro kertoa.

Torstai 4.9.

Uusi päivä valkeni öisen sateen jälkeen kirkkaana ja lämpimänä auringon paistaessa lähes ensimmäisten vaelluspäivien tapaan. Leiripaikan vieressä kiemurtelevan joen ylitys sujui jo rutiinilla (melkein kaikilta...) ja matka jatkui merkittyä uraa seuraten. Lounaan nautimme norjalaisten koululaisten kiljunnan ryydittämänä Gappohyttan tuvalla, jonka vieressä lainehtivan pikkujärven vesi oli saastutettu juomakelvottomaksi. Vesi oli noudettava satojen metrien päästä virtaavasta joesta. Kokemuksen tuomalla varmuudella voidaan todeta, että vedennoutomatka on huomattavasti pitempi täyden ämpärin kanssa.

Torstaiksi kehittyi ehkä koko vaelluksen upein sää - ei liian kuuma, kuten kahtena ensimmäisenä päivänä, muttei kylmäkään. Aurinko paistoi lämpimästi piiloutuen silloin tällöin taakse pumpulimaisten poutapilvien, joiden varjot liikkuivat hauskasti tunturien rinteillä. Taival kulki halki laakean laaksomaisen maiseman, joka hehkui vihreänä kesän viimeisten hetkien luodessa haikean tunnelman. Matkan varrelta löytyi kourallinen kurkkukarkkeja, joista mieleen juolahti tarina Hannusta ja Kertusta. Yrittikö joku tai jokin houkutella meitä jonnekin? Namut kuitenkin maistuivat hyville eivätkä ilmeisesti olleet edes myrkytettyjä.

Päivän päätteeksi laskeuduimme järven rannalle, jossa pienet ystävämme, sääsket, mäkärät ja polttiaiset jo odottelivatkin meitä innokkaasti. Illalla viriteltiin nuotio, jonka ääressä kuivateltiin kamppeita ja laulaa luikautettiin komeasti, pois lukien Janne, jonka uneenvaipumispyrkimyksiä peurahiirten kaunis eufonia haittasi huomattavasti. (eufonia (< kreik.), kaunis ääni, soinnukkuus, harmonia. Vastakohta: kakofonia.)

Perjantai 5.9.

Aamulla voitiin todeta teltassa nukkumisen olleen ulkona yöpymiseen verrattuna erinomainen valinta: taivas oli taas harmaa ja ruikki vettä tasapuolisesti kaikkien päälle ikään ja sukupuoleen katsomatta. Sään apeuttamin mielin lähdimme nousemaan järven toisella puolella kasvavaa tunturin rinnettä ylös. Nousu osoittautui loputtoman pitkäksi ja rasittavaksi: sade kasteli ulkopäin, hiki sisältäpäin ja sumu (vai oliko ne pilviä) oli ajoittain niin sankka, ettei aina nähnyt edes seuraavaa kulku-uraa osoittavaa kivikasaa tai keppiä. Ylhäältä löytyi omituinen vanha leiripaikka, olisiko ollut sota-ajan peruja? Kaminan putkia, rikkinäisiä lasipulloja, halkoja yms. roinaa lojui laajalla alueella.

Tässä yhteydessä on ehkä paikallaan kumota vanha uskomus siitä, että tunteet kumpuaisivat vain sydämestä. Viikon kestäneen samoilun kuluessa saimme nimittäin hyvin konkreettisesti huomata, että suuri osa tuntemuksista on yhteydessä jalkapohjiin, sääriin, varpaisiin ja muihin jalkojen osiin, joissa rakot, hiertymät, känsät, naarmut ja mustelmat virittävät mitä monimutkaisimpia elämyksiä.

Laskeuduttuamme alas tunturin toisella puolella törmäsimme vanhaan saapaspariin sekä toiseen soopalaiseen joukkioon. Molemmat vaikuttivat aika rähjäisiltä. Matka jatkui vielä muutaman kilometrin päässä olevalle tielle, jonka sivistyksen pariin palaamisesta kertovan asfaltin suloista pintaa tunnustelimme hartaina pitkän tovin. Ohi hurahtelevat autot olivat suloisia. Viimeiseksi leiripaikaksi valitsimme tien toiselta puolelta löytyneen järven rannan. Sadekin loppui sopivasti teltan pystytyksen alkaessa. Illalla Antti löysi kaksi keski-ikäistä nauravaa norjatarta, jotka olivat tyytyväisiä Norjan EU:n ulkopuolisuuteen.

Lauantai 6.9.

Viimeisenä yönä nukuttiin kellon ympäri ja aamulla näkyi taivaalla taas sinistä. Oli tyytyväinen mutta hieman haikea mieli. Vaellus olisi hetken kuluttua ohi, jäljellä vain bussimatka kotikonnuille. Pakkailtiin varusteita ja mutusteltiin viimeisiä eväitä. Antti lauleskeli Jaakko Tepolta soveltamaansa rallia "Si-si-si-si-sinoli". Norjalaiset hämähäkit hankkiutuivat kiireen vilkkaan rinkkojen ja muiden varusteiden kätköihin ilmaisen Suomen -matkan toivossa. Satu ei onneksi joutunut luopumaan uskollisesta vaellussauvastaan vaan otti sen mukaansa. Linja-auto saapui ajallaan. Saunottiin ja syötiin Petteri-punakuonoa paikallisessa majatalossa.

RJ:n (juhlalliset?) loppusanat

Matkalla oli monia hankaluuksia, mutta sitäkin enemmän hyviä hetkiä ja onnistumisen elämyksiä, joista tahdon kiittää kaikkia. Mukavaa oli puolin ja toisin. Unohtumattomia - ja yleensä positiivisia - elämyksiä kertyi mukaan useitakin. Myös kasvientuntemus karttui innokkaiden luonnonystäviemme seurassa. Oikeastaan ainut mieliä järkyttävä kokemus tapahtui vasta vaelluksen jo oikeastaan päätyttyä Norjan tullissa, jonka televisiosta näkyivät prinsessa Dianan hautajaiset. Me kun olimme eläneet viikon uutispimennossa emmekä tienneet asiasta mitään. Ehkä uutisen kuuleminen olisikin pilannut ainakin rj:n - innokkaan royalistin - tunnelmat.

Toivottavasti tavataan vastakin!!! Kiitokset myös vaelluksen järjestäneelle Maaritin Njalla-parttiolle!!!!


Mikael Niku, kronikoitsija