SOOPAn SYYSVAELLUS

SVARTISEN

29.8. - 5.9.1999

Ryhmä: "Periksi ei anneta - för tapperhet"

Jengissä mukana

Sähkö Juha

Sähkö Aki

Maantiede Krista

Geologia Sanna ja

Saksa Tanja

Selvyyden vuoksi mainittakoon, että kaikki ajat ovat (toivottavasti) paikallista aikaa.

Harjoittelimme sisäseinällä prusikkien ja taljojen tekoa, joten ryhmä oli jo silloin koossa.

Linja-autoasemalta irti ~10.00. Ajo halki Ruotsin. Jätettiin pari porukkaa Hemavaniin ja toiset Blakkågan polun lähtöön. Me itse ja Rämä purkauduimme Svartisenhytan polun päähän 19. 45. Eli matka kesti 10½ tuntia.

Tunnin reippaan nousun jälkeen olimme suolampareella ja jäimme yöksi. Paitsi eihän se käynytkään niin helposti. Juuri kun Juha jännitti Wolfskinin Tundra-teltan viimeistä kaarta kuului naps. Kaari murtui kaaritunneliin. Murtumakohta oli liitoskohdassa tehtaan tekemän liitoksen puolella, joten vika ei ollut pystyttäjässä. Ensin irroitettiin syntynyt holkki ja hiottiin nahkamiehellä jäljelle jäänyt ter&au ml;väsärmäinen kaaren pää. Lisäksi ilmastointiteippiä suojaamaan kaarikujaa. Uusi jännitysyritys tuotti saman tuloksen. Ei auttanut kuin poistaa koko kaaren pötkö liitospalikoineen - murskaamalla! Nimitt&a uml;in kuminauha ei ole irroitettava ja se tekee kaaren tuhoamattoman irroittamisen mahdottomaksi. Sitten uinumaan.

Sanna herätti meidät varttia vailla kahdeksan. Vieressä yöpynyt Rämä oli jo lähtenyt. Reippaita miehiä.

Liikkeelle 10.00 kauniissa säässä. Aluksi nousu sujui suhteellisen vaivattomasti, kun sopiva suonjuontti tai muuten aukko metsässä löytyi. Mutta juuri ennen puurajaa matkan teko oli tyssätä rintee n jyrkennyttyä ja pusikon tiivistyttyä. Osuimme sitten poropolulle (=katkeilevia kulkemajälkiä), joka sitten kun löytyi opastusviittoja oli ilmeisesti muinaisten ihmisten käyttämä. Puurajalla söimme ja katselim me maisemia.

Kulkiessamme Hertfjelletin selkää (ja taisimme huiputtaakin sen) alkoi odotetusti satamaan. Onneksi hyvää säätä oli riittänyt niinkin kauan. Lopuksi alkoi vielä nousu kohti harjannetta, joka veisi meidät jäätikölle. Nousurinteeseen jäät olivat kulkusuuntaamme jyränneet portaat. Muuten hyvä mutta askelma oli kaksi tai kolme metriä. Sanna totesikin olevansa Sanna eikä alppikauris.

Lopetimme kuuden maissa. Sumu ja sade estivät paikan tarkennuksen mutta GPS väittää meidät tulleen yöpaikalle 4,35 km. Illalla mutusteltiin sokerinöttereitä (nötteri on Kauhavalta kotoisin ol eva keksi). Kivien vilistessä silmissä nukuimme kosteissa teltoissa. Poikain teltassa absidi oli kalliolla; muuten tasaisen levon saavuttamiseksi teltat olivat lumilaikulla.

Koko yön ripotteli vettä enemmän tai vähemmän. Aamulla sää oli edelleen usvaisen sumuinen. Herätin joukkion 6.40. Makuupussista nousu oli enemmän kuin hidasta - puurot saikin kyllä k eitettyä varsin näppärästi pussista käsin. Tytöt totesivatkin naisen olevan (Kullervo Kemppisenkin mukaan) näppärä otus, joka tekee ruoat miesten ollessa kalassa. Meillä onneksi tuo tasa-arvo toimii. 9.40 selvittiin viimein matkaan. Alku oli taas yhtä kivimöykkyä ja upeita liuskeita (näin keolookin näkökulmasta katsottuna). Keskellä ei-mitään oli kiveen upotettu "officiell grensen"-tappi. Parin tunnin kävel yn jälkeen edessämme aukeni (no, näkyvyys oli siinä 30 metriä) jäätikkö: ei kun kaikki varusteet päälle ja baanalle. Juha kulki ensimmäisenä railonsyöttinä, sitten seurasivat Aki, Krist a, Sanna ja Tanja (jolla olisi hädän hetkellä kai jonkinlainen aavistus siitä, miten oikeaoppinen talja tehtäisiin). Lähdimme tallustamaan kohti pohjoista ja Napapiiriä (ylitys tapahtui huomaamatta). Välillä et een tuli kalliota, jolloin piti ottaa raudat pois jaloista. Samalla lounasteltiin. Korppikin raakkui usvan keskeltä; nähtiinpä myös vanhat kelkanjäljet ja jonkun porukan jäärautojen painalluksia.

Välillä ilma kirkastui sen verran, että ympärillä näkyi lunta ja korkeita huippuja. Jää oli vähemmistönä. Olo oli kuin pääsiäisvaelluksella. Sukset vaan puuttuivat. 9 tunnin jälkeen leiriydyimme lopulta lumelle Bloksbergin kupeelle. Vessapaikat olivat alueella kovin vähissä, joten molemminpuolista hienotunteisuutta vaadittiin. Syötiin pataa ja nödeä ruoka- ja telttakunnasta riippuen. Enne n pimeän tuloa pidettiin vielä - jo perinteeksi muodostunut - teehetki nöttereineen. ~22.15 nukkumaan. Parempaa säätä odotellen...

Tietä alas ei ole. Tai ainakaan me emme sitä iltapäivän ja illan ponnisteluista huolimatta löytäneet. Muuten päivä oli loistava. Ensimmäinen päivä, jolloin aurinko oli muutakin kuin vain harras toive mielessä.

Heräsimme 6.20 Sannan Pojat ylös -huutoon. Oli kumman valoisaa. Paikka, jossa olimme yöpyneet ja johon olimme sumussa tallustelleet, osoittautui todella kauniiksi aakeaksi jäätikkölakeudeksi muutaman kivikk okohouman kupeessa. Niin, toinen kohoumista nimeltään Bloksberg.

(Välihuomautus: SOOPA2 -teltan ulkoteltan vetskari ja reiät pitää korjata!)

Kun hitainkin aamunousija oli pihalla ja aamutoimet suoritettu, jatkoimme matkaa (klo: 9.20). Sää oli mitä upein. Aurinko paistoi ja kuivasi 2 päivän sateen ("ei se ole sadetta, me olemme vaan sumupilvessä" , Juha) vettymät kamppeet. Elämä hymyili ja kuljimme köydessä Juhan ohjatessa katrasta yli aavan jään.

Noin 4 km:n kävelyn jälkeen - koko ajan lähes suoraa, tasaista loivaa nousua ja laskua - hymy ei ollut vieläkään hyytynyt kasvoillemme. Oli ryhmäkuvan paikka. Taustana kaunis Istinden 1570 m, joka meid än piti huiputtaa. Olimme edellisessä palaverissa päättäneet jättää huiputuksen väliin, koska alun vesisateet, risurinteet ja painavat kantamukset olivat hidastaneet etenemistä. Eskon ryhmä odotti var usteita ja myös meitä tapaamispaikassa.

Kuvaustauon jälkeen jatkoimme ylitystä. Jää oli helppokulkuista; kuljimme lumella, jossa ei pahemmin railoja ollut. Tässä kohdin - Istindenin ja Finnryggenin välimaastossa - harjoittelimme railosta pel astamista. Juha kellahti kumoon ja me toimimme. Noin 10 minuutissa oli Z-talja rakennettu (huom. demonstroitu varmistuspiste hakkujen avulla) ja Juha vedetty ylös "railosta". Lauantain opit toivat siis tulosta.

Kylmä tuuli ja nälkä ajoivat meidät lounastauolle vastakkaisen kiviseinämän luo. Seinämää lähestyessämme railotkin alkoivat lisääntyä. "Railokko" tuli uutena sanana m ieleen, ihankuin aallokko tai kaislikko. Lämmin keitto ja voileivät piristivät kummasti. Toiveikkain mielin lähdimme railoista jääpeltoa ylittämään tavoitteenamme Fingerbreenin jäätikkövirta ja l aakso lepoleireineen. Tunnin mutkittelun jälkeen huomasimme toimintamme tuloksettomuuden. Jos siitä labyrintistä reitti alas on, se jäi kyllä selvittämättä. 2-4 metriä leveät jättirailot estivät tehokkaasti etenemisen.

Päätimme palata. Tulimme takaisin kallioiden viereen ja yritimme uutta reittiä, tällä kertaa ihan jäätikön reunalle, jossa railoja ei ollut ja aika lähellä kallioseinää. Tä ;mä reitti näytti lupaavalta ja Juha johdatti meitä kiemurrellen alas. Rinne jyrkkeni nopeasti ja pian olimme tulleet vanhan railon päälle, josta eteenpäin ei ilman köyttä ollut asiaa. Pienen mietintätauon j&au ml;lkeen päätimme tiedustella rinteen alaosan tilaa. Rakensimme varmistuspisteen lumiankkurin ja jääraudan varaan. Varmistin Juhan alas mutta köysi ei riittänyt niin pitkälle, että alas olisi kerralla nähnyt. L isäksi rinne jyrkkeni alhaalla niin rajusti, että remmiraudat eivät enää oikein pitäneet. Niinpä Juha kiipesi taas ylös. Ja taas mietittiin. Alasmeno ei ilman laskeutumista onnistuisi, mutta toisaalta ei ollut varma a riittäisikö köysi alas saakka ja millaiset mahdollisuudet oli rakentaa seuraava varmistuspiste (samalla laskeutumisankkuri) alhaalla vielä näkyvään kohtaan.

Seuraavat tapahtumat olivat jänniä ja myös pitkästyttäviä odottaville, jotka istuivat railon harjalla kuin kanat orrella. Minä tein vielä tutkimusmatkan alas kalliolle, joka ei ratkaisevasti paran tanut tilannetta. Viimeiset 20 metriä oli jyrkkää kalliota (mitattin naruilla ja slingeillä), jonka pääsisi alas vain abseilaamalla. Jyrkille kallioille ei jalan asiaa ollut, kun ei sellainen sooloilu märällä k ivellä kiinnosta.

Neuvottelimme mahdollisesta laskeutumisesta Juhan kanssa ja suunnittelimme/punnitsimme tapahtuman toteutusta. Juha piti operaatiota tunnin juttuna, minä vähintään kahden ehkä kolmenkin ennenkuin kaikki olisivat alhaalla. No, juttu vaikutti niin arveluttavalta varsinkin kun emme tienneet allaolevan jään kulkukelpoisuutta, että hylkäsimme ajatuksen. Lisäksi alkoi satamaan, siis enemmänkin kuin se tihku viimeisen tunnin aikana.

Päätimme palata ylös ja tehdä leirin ensimmäiselle tasaiselle ja turvalliselle paikalle, mikä tapahtuikin kiitettävän nopeasti osan porukan kokkaillessa kallioilla.

Yö alkoi rattoisasti ja tytöt vieressä nukkuivat hyvin. Itse jaksoin noin tunnin kuunnella yltyvää myrskyä 12:n jälkeen, kunnes luovutin ja menin pihalle tarkistamaan ja kiristämään kiin nitykset. Parempi teltta absidin kanssa ja pään päällä kuin teltta niskassa tai revenneenä. Märän operaation jälkeen (+myös poikien telttaa korjailin) mieli rauhoittui ja minäkin pääsin unte nmaille.

Oli synkkä ja myrskyinen aamu...No, ei nyt niin synkkäkään, vähän vettä ropisi teltan seiniin. Navakka tuuli sai sateen kuulostamaan hurjemmalta kuin se sitten ulkona olikaan.

Aamutoimet taas kestivät kiitettävän(?) kauan...mutta olimmekin tavallista aikaisemmin valmiina matkaan!! (huom. heräsimme myös tavallista aikaisemmin ;) Niin siis hyvästelimme maisemallisesti upean jä ätikköyöpaikkamme, joka oli jälleen melko lailla sumun peitossa. Yhä jälleen ylös yritimme, kohti korkeuksia. "Viisi pientä vaeltajaa marssi näin lumista rinnettä ylöspäin, koska rinne oli liukas niin, oli heillä jääraudat jaloissaan..." Mutta ei kauan, ko tuli kivinen seinä vastaan. Olimme siis päättäneet mennä kallioreittiä pitkin laaksoa kohti (Ismellofjelletin yli kohti kaakkoa). Oli ihanaa tuntea kova kivinen maasto jalkojen alla, vaikkei sekään niin vakaa ja turvaisa ole - tarkkana on oltava, ettei jalka lipeä liukkailta kiviltä. Mutta, mutta ei makeaa mahan täydeltä...vaihteeksi jääraudat jalkaan ja kö ;yteen kiinni. Koko konkkaronkka! Juhan tarjoamat ässämixit suussa lähettiin ylittään pienehköä jäätikköä. Yht' äkkiä jäätikkö näytti loppuvan kuin seinään: ede ssä oli hurja putous tuntemattomaan. Kuitenkin löytyi reitti hieman loivempaa rinnettä alas. Tuuli oli jo tosi navakkaa - minun oli keskityttävä täysillä varpaitten ja sormien liikutteluun ja myös pystyssäpysym iseen. Kaiken tuon lisäksi tytöt yrittivät pelastaa lentoonlähteviä tavaroita - lapio saatiin kiinni mutta Akin sadesuoja lähti seikkailemaan tuulen teille. Kallion suojissa hytisimme hetken ja söimme leipiä. Juha l upasi (!?), ettei meillä enää tarttisi rautoja sitoa jalkoihimme. Vaihteeksi siis kalliokiipeilimme. Vettä lensi tuulen mukana eikä kastuminen mitään haitannut, kun oli liikkeessä - tauoilla vaan pakkasi hytisytt&au ml;mään.

Tuulen yltyessä ja korkeuden lisääntyessä (noin 1200 m) tärisimme kuka missäkin kivien välissä, kallioilla maaten...Tuuli oli niin kova, ettei pystyssä meinannu pysyä. Tuulen puuskittais uus sen sai aikaan, kivien päällä leikkiessä ei ollut joka hetki valmistautunut puuskan "iskuihin". Kulku alkoi muuttua niin vaikeaksi, että kivien päällä oli pakko möyriä polvillaan ettei olisi kaatunu et eläisen tuulen raivoisissa otteissa. Muutaman luisumisen ja hurjien taistelujen jälkeen huoahdimme pienessä "laaksossa". Olimme olleet liikkeellä melkein 6 tuntia, edenneet noin 3 km kartalla (korkeutta sitäkin enemmän...) ja olimme kaikki suht väsähtäneitä. Juha ehdotti, että että jäisimme lähistölle yöksi. Edessäpäin kohoavaa Ismellomfjelletiä (1330 m) emme todellakaan pääsisi yli tässä tuu lessa. Kun sen rinteillä viuhuvia tuulenpuuskia katsoi, päätös tuntui hyvältä! Olihan meillä tulevassa leiripaikassakin ihan tarpeeksi tuulta... Rakensimme pienen jäätikön (lumikon??) laitaan kivimuurin su ojaksi. Tanja tasoitti teltanpaikkaa. Tilaa oli vain yhdelle, eikä siinä sateessa ja tuulessa ois huvittanut toista telttaa pystyttääkkään!! Onneksi saimme sentään sen toisen pystyyn. Eikä se ilmaan voisi l&aum l;hteä, kun siellä viisi vaeltajaa yön viettäisi!

Oi sitä onnea ja autuutta ko sai märänkosteannihkeänkylmät kamppeet päältä pois ja suht kuivat ja lämpöiset vaatteet päälle. Siellä teltassa me sitte istua kököt ettiin ja hyvin mahtu. Yritimme tarkkailla tuulen puuskittaisuutta ja ennustaa tulevia trendejä - aina ko tuuli vaikutti laantuneen, se iskikin kahta kauheammin ja vavisutti pientä telttaamme oikein kunnolla. Oli meilä ainakin tuuletus hoio ssa! Mietittiin eri vaihtoehtoja poispääsyn suhteen - miten Norjasta pääsis suloiseen Suomenmaahamme, jos oma kyytimme meidät jättäis...Tässä tilanteessa meilä ei muuta vaihtoehtoa oo ku oottaa tuulen laan tuvan, että päästään kiikkumaan&laskeutumaan laaksoon. Aamulla katottaisi viien-kuuen aikaan mikä on säätilanne.

Ko olimme turvallisesti ja lämpimästi edelleen pystyssäpysyvässä teltassa ja vielä maukasta ruokaa Aki meille kokkaili, tämä tämmöinen "hätämajotus" alkoi tuntua oikein rattois alta. Yhessä tehtiin leipiä seuraavaksi päiväksi, naurettiin sekamelskaa absidissa ja tunnettiin myötätuntoa niitä raukkoja kohtaan, joitten piti vielä vessa-asioilla kävästä ulkosalla. Ykshän si tten onnistu lahjakkaasti päästämään vessapaprurullansa tuulen vietäväksi ja puroonhan se vieri. Siinä on kivenkolossa kyykkimisten ainoa luxus sitte menetetty, mutta ko alushousut on muutenkin märkänä ; ja muutamaan kertaan joka puolelta käytetty, niin...AIVAN SAMA! ; )

Nukkumaan me sitte alettiin n. 20-21 aikoihin ko oltiin suoritettu erinnäisiä vedenpoistamis- ym. operaatioita. Yhdessä siis käänsimme myös kylkeä ja ei se sitte todellakaan ennään yön p imeinä tunteina naurattanu ko Sanna-raukka yritti kuopasta nousta kuivemmille kohdille. Mie pääsin ehkä sentin Akia päin ja siihen se sitten suunnilleen jäi. Sanna vierähti uudestaan "rotkoon" ja yritti pelastautua pian uuestaan ja uuestaan...Jonkinlaisessa horroksessa kului yömme, lämminhän siinä oli ja allekirjoittanutta lämmitti myös kaunis unenpätkä, joka antoi lisää toivoa ja uskoa huomiseen, josta tuonnempana ...

Aamulla myrsky oli hellittänyt sen verran, että pystyimme jatkamaan matkaa turvallisesti. Itse (Aki) nukuin ensimmäistä kertaa lämpimästi yön yli. Tytöt molemmin puolin lämmittivät h uomattavasti enemmän kuin pelkkä Juha. Aamutoimet teltassa olivat hieman liikuntarajoitteisia. Puurokin jäi keittämättä, söimme pelkkää leipää ajan säästämiseksi.

Teltan kiinnitykset olivat suurimmaksi osaksi irronneet yön aikana. Kolmesta jääruuvista ainoastaan yksi oli nippanappa kiinni. Keulan kiinnitysnarut olivat varmaan ainoat, jotka olivat kiinni.

Ismellomfjellet oli asiallisellakin kelillä paha ylitettävä. Näkyvyys oli sumun takia taas kerran huono. Harmi! Maisemat olisivat olleet uskomattoman hienoja, jos olisi jotain nähnyt.

Tanjan jalat olivat kylmettyneet yön ja aamun aikana, joten hänen matkantekonsa oli aika kankeaa. Vähitellen jalat kuitenkin vertyivät.

Pikkuhiljaa korkeuskäyrien väli tiheni ja kasvillisuus palasi muutaman päivän tauon jälkeen. Liukastelimme ahkerasti märässä tunturikoivikossa. Krista lensi voltilla alaspäin monta metriä ;, onneksi ei sattunut mihinkään. Laskeuduttuamme yli 700 metriä aamupäivän aikana pysähdyimme pitämään lounastaukoa ennen jäätikkövirran ylitystä. Muitten kokkailessa sateessa Juha tieduste li ylityspaikan jäätikön ja joen rajapinnasta.

Jäätikkövirta voitiin ylittää jäätikön taitse virran kautta. Koska kaikilla oli jo läpimärät kengät päätimme kahlata ylävirrasta. Joki oli varmaan 100 m leve&aum l; ylhäältä, missä oli muutama syvempi virtauspaikka. Yli selvittiin kohtuullisen kuivina.

Marssimme ylityksen jälkeen n. 1,5 km laaksossa alavirtaan päin ja nousimme hieman ylemmäs hieman korkeamman koivikon suojiin.

Elättelimme toivoa sillasta Blakkåga-joen yli. Itse asiassa olimme pelokkaina odottaneet sillan kohtaloa koko viikon ajan. Bussiin ehtiminen olisi kyseenalaista, jos emme pääsisi yli tulvivasta joesta.

Juhan palattua tiedusteluretkeltä tunnelma laski alas. Siltaa ei ole! Vettä tulvivassa joessa oli sen verran, että ylitys kahlaamalla olisi mahdoton. Pystytimme leirin ja Juha kävi toisella tiedustelureissulla laihoi n tuloksin. Rupesimme miettimään eri vaihtoehtoja: jäätikön kautta palaamiseen ei aika eikä ruoat riitä, Blakkågan nykyistä puolta palaaminen kestäisi myös liian kauan eikä kaikki ylitykset v&au ml;lttämättä onnistuisi.

Helikopterilla pelastautuminen rupesi tuntumaan realistiselta vaihtoehdolta. Olimme saaneet itsemme todelliseen loukkoon.

Illalla Juha ja Aki tekivät nuotion. Koska ei satanut, niin pojat kuivasivat varusteita; lähinnä makareita. Tytöt olivat jo sulkeutuneet kammioonsa.

Aamu oli sateinen kuten tähänkin asti. Kun lisäksi oli odotettavissa vain lorvintaa ei aamuherätystä ja -palaa sännätty suorittamaan edes tavallisella vauhdilla. Tanja ja Krista olivat sen verran v irkeitä, että lähtivät vielä katselemaan joenylitysmahdollisuuksia.

He palasivatkin 2 tunnin kuluttua, kertoivat löytäneensä merkityn polun ja mahdollisen ylityspaikan kahden kallion välistä. Koska leirin paikka oli joka tapauksessa muutettava paremmin helikopteriin näkyv&a uml;ksi niin purimme leirin, pakkasimme rinkat ja suuntasimme polulle ja ylityspaikkaehdotelmalle. Varsinaisen ehdotelman Juha hylkäsi liian vaarallisena, kun olisi joutunut itse uimaan. Merkittyyn polkuun liittyvä kahlaamo sen sijaan vaikutti m ahdolliselta. Toivo virisi. Ehkä sittenkin pääsisimme yli ja ajoissa linja-autolle. Ensin paikka testikahlattiin, sitten viritettiin tukiköysi. Sitten väki ja rinkat vuorotellen yli. Aikaa kului 45 min ja ylitys päättyi tasan yhdeltä. Edessä oli karu kiritaival linja-auton hakupaikalle. Kilometrejä kartalla 25 ja päälle norjalaiset korkeusvaihtelut, 5 isoa ja noin 20 pienempää puroa. Aikaa ruhtinaalliset 19½ tuntia.

Heti ensimmäinen ylitys oli kahden ryöppyävän putouksen välistä 2 metriä leveää "suvantoa" pitkin. Pahalta näytti mutta luonto oli tehnyt vinon kalliokulman jota pitkin valkoista viivaa seuraten pääsi helposti yli. Vauhdin hurmassa näimme jonkun hillan, ylitimme Storhaugenin ja oikaisimme polkua. Viimeisestä seurasi tietenkin rankaisu. Tulimme suuren rotkon ääreen. Nöyrästi kipusimme ylärintee seen polunmukaiselle ylityspaikalle. Viimein puoli kuudelta saavuimme Blakkådalshytalle.

Mökillä tapasimme ensimmäisen (ja ainoan) ihmisen matkan varrella. Kämpän omistavan retkeilyseuran jäsen rakensi uutta vessaa. Saimme ruoanlaittoluvan ja pääsimme kuivailemaankin. Olo oli turhanki n lokoisa. Kuulimme yhdentoista meikäläisen yöpyneen siellä edellisen yön.

Laskimme kuumeisesti valoisia tunteja ja karu totuus oli, että emme voineet jäädä aamuvalon varaan. Varttia vaille yhdeksän työnnyimme polulle. Alkoi kilpajuoksu pimeää vastaan. Polku himmeni kunn es se erottui enemmän märkänä urana. Piti olla varovainen ettei lähtenyt seuraamaan oikeaa puroa. Kaikki liukastelut ja puronyliykset tehtiin päivänvalossa hankitulla rutiinilla; nyt pimeässä. Viiden kilometrin jälkeen erään ylityksen jälkeen polku hävisi eikä auttanut kuin laittaa leiri. Puolelta öin olimme teltoissa.

Molemmissa teltoissa ylös noustiin puoli neljältä. Heräämistä ei varsinaisesti tapahtunut, koska kukaan ei oikeasti nukkunut. Aamupala oli pelkkä mustikkasoppa. Sovittu lähtöaika oli puol i viideltä mutta meni viiteen ennenkuin valo paljasti polun. Sitten matala lento jatkui. Onneksi oli sateetonta. Puoli yhdeksän aika tuntui yhä tiukemmalta. Ensin Tanja ja sitten Juha lähtivät kiitämään nopeammin ja lopuksi juoksemaankin. Tanja tuli perille 2 minuuttia etuajassa, Juha 5 myöhässä ja loput 20 minuuttia määräajan jälkeen. Hienoinen paikannusvirhe oli osittain syynä myöhästymiseen. Linja-auto oli myö ;hässä enemmän joten emme aiheuttaneet pahennusta. PIkemminkin sääliä.

Sitten saunaan, syömään ja kotiin kuivumaan.

**************************************************************************************

Ja kaikki olivat hyvin onnellisia, koska elämä taas jatkuisi mukavasti Oulussa ja Kajaanissa eikä Fingerbreenin suistossa pussikeittoja säännöstellen ja mahdollista pelastusta odottaen...