Ensimmäisen stopin teimme Kemin Tupasvillassa. Se vanha vakkari... Noin yleisesti ottaen matka sujui vallan rattoisasti kesän ja koko vuodenkin kuulumisia vaihdellen. Ja arska porotti taivahalla! Arvidsjauressa kun stoppasimme, hyökkäsivät Anni ja Kaaka bussin makuuosastolle. Ei siinä töyssytyksessä nukkua tohtinut, mutta yhtä kaikki oli koipia mukava oikoa.
Ennenkuin perille pääsimme heräteltiin vielä puutuneita takamuksia kauniin järven rannalla. Kahdentoista tunnin köröttelyn jälkeen viskattiin vihdoin meidät neljä ja Eskon porukka bussista ulos. Pienen tarvonnan jälkeen ideaalinen telttapaikkakin löytyi ja teltta ilman i:n pilkkua saatiin pystyyn. (Oli pilkku jääny kotiin telkun viekkuun...) Masut täynnä nakkeja ja muusia kelpasi siellä nukkua. Tytöt höpöttivät Petrin uneen ja sitten Petri höpötti unissaan...
Kun vermeet oli melkein kasassa, porhalsi Esko porukoineen ohi. Liikkeelle pääsimme pian itekin. Aika vehreässä metsikössä sitä sitten tarvottiinkin. Puuraja siis kulki yllämme. Aikamme ylös ja alas tarvottuamme yhytimme Eskon & co. lounaan parista. Siinä sitten mutustelimme itsekin tomaatti-kesävihanneshybridikeittoa. Suolaista mutta maistuvaa... Lounaan jälkeen sanoi arska sopimuksensa irti ja sade astui kehiin. No, eipä sadepukuakaan turhaan mukana raijattu.
Alkumatkasta oli hiukan hämminkiä sijainnistamme, mutta Esko sitten karisti turhat luulot, että olisimme ohi 79-viivan. Todellisuudessa olimme vasta saapuneet seuraavalle karttapaperille ja olimme tuskin yli 77-viivan. Hidasta oli eteneminen.
Lounaan jälkeen matka siis jatkui ja alkoi armoton kapuaminen kohti puurajaa ja sen ylikin. Suurempia kommelluksia ei sattunut, ellei sitä oteta huomioon, että Anni juuttui rinnesuohon ja kahden naisen voimat tarvittiin kumpparin irtikampeamiseen. Mittavat ovat mudan voimat... Hiukka ankeaa se oli se siellä sateessa tarpominen ja tuon tuostakin juuttui töllö päälle, kuten Hanna asian ilmaisi. Toivo tosin alkoi herätä, kun kartallekin merkityt lampareet tulivat näkyviin. Niiden vieressähän pitäisi olla se Blakkådalin kämppä. Vielä kun auki olisi... Norjassa kun ei näitä autiotupia Suomen Lapin malliin tunneta. Jännityksestä teki Hanna lopun kampeamalla löytyneen talon oven auki. Seinällä oli aurinkopaneeli mutta ovessa ei lukkoa laisinkaan. Mikä luksushuvila! Oven takaa paljastui puuliiteri, keittiö, kaksi makuuhuonetta, joista toinen koirille, sekä suuri tupa nahkasohvineen ja ruudullisine pöytäliinoineen. Kyllä märän soopalaisen kelpasi nyt suohon juuttuneita kumppareitaan kuivatella! Seuraakin saatiin, kun Esko ensin ohi jo käveltyään parkkeerasi sisään. Petri jo ilmaisikin naisekkaan vaellusseuransa pitkästyttäväksi.
Puuliiterissä kokattiin suurta herkkua, nötköttiä. Petri hotki omansa kylmänä ja tytöt peittivät aromit ensin paistamalla ja sitten hukuttamalla pippuriin ja valkosipuliyrttimausteseokseen. Kronikkakin pistettiin alulle ja tässä sitä klo 01.30 lopettelen. Jotta jotain kuivaksi saataisiin, päätimme jakaa kolmen vartin kipinävuorot. Tuli ei norjalaisessa kamiinassa oikein viihdy ja sitä saa todenteolla hiukka houkutella. Vartti vuoroa vielä jäljellä ja sitten astuu Kaaka remmiin. Jätänpä vihkon hänelle seuraksi... Minä sanon nyt hyvää yötä ja palaan pian lattiapaikalleni Petrin viereen.
Ristimiehen kirjanpidolla täällä paljon vaatteita kuivaa... Kumpparit olleet kova sana, onnex ei oo tarvinnu vielä eristekeepperillä niitä MacGyvereillä...
Ylös ja alas ja hurjasti alas kohti mahdollisesti sortunutta siltaa ja tapasimme matkalla yksinäisen saksalaismatkaajan, joka oli tulossa pohjoisesta. Alhaalla vihreä laguuni ja ylitimme joen ripeästi Eskon ja Jussin heittäessä rinkat toiselle puolelle ja muiden hyppiessä kiveltä kivelle ja toiselle puolelle. Vuoden -93 tulvivaa jokea ei nähty, vain pieniä kuohuja pikkukoskessa. Loistava telttispaikka ja maittavaa hernepataa Espanjaa ja nukkumaan jo ajoissa hurjien hevos-kämmen-iltasatujen tuudittamina. Hyviä unia! Rannilat yöpyivät lähellä mustaa jäätä. Svartisen näkyy...
Vuoren valloitus sujui ilman pahempia kommelluksia. Joku onneton vain onnistui kastelemaan molemmat kenkänsä puron ylityksessä heti alkuunsa. No, kolmas päivä vesi kengässä ei enää tuntunut kovin pahalta. Kokemus auttaa... Kaksi vuotta vanhat goret olivat selvästi aikansa eläneet.. Sisäpelikengätkin varmaan pitäisivät vettä paremmin.
Lähes kilometrin kapuamisen jälkeen saavuimme huipulle. Huipulla tuulee –sanonta piti jälleen kerran paikkansa. Kiipeäminen kyllä kannatti, sillä näkymät olivat tosi mahtavat. Varsinkin Svartisenin railoista jäätikköä oli mukava tiirailla. Jonkin aikaa huipulla oltuamme ja tyttöjen otettua pakolliset valokuvat, saapui Eskoloitten ryhmäkin paikalle. Tosin ryhmä oli kutistunut pelkkään Eskoon ja Jussiin. Anni oli raahannut huipulle jopa jalustan kuvaamista varten, eikä mitenkään turhaan.
Alastulo sujui jouhevasti. Söimme alhaalla keitot ja jatkoimme kohti Fingerbreenin jäätikköä. Kohtasimme taas Eskon ja Jussin. Jäätikkö oli paikanpäältä katsottuna tosi vaikuttava. Siellä oli lukuisia ihmisen mentäviä onkaloita, joista sai hienoja kuvia. Myös matka jäätikölle oli vaikuttava, sillä kallioon oli hioutunut monenlaisia kuvioita luultavasti jäiden vetäytymisen seurauksena.
Ilta kuluikin sitten rattoisasti auringonpistoksen merkeissä. Joku yritti uskotella vieläkin Annille, että olimme todellakin olleet eka päivänä lähempänä 79- kuin 77-viivaa. Yritys oli turha. Aivan kuin seinille olisi puhunut. Illalla alkoi vielä pahasti kasaantua pilviä koko päivän paistaneen auringon eteen. Samalla alkoi loppumattomalta tuntuva tihkusade.
Rannilan teltassa tänäkin aamuna liikettä ennen Eskoloitten ylösnousua. Puuro oli jo padassa, kun iso E. kampesi itsensä näkösälle. Puuron jälkeen Petri vetäytyi purkamaan kokemiaan kronikkaan, eikä aikonut ilmeisesti ulkoilmaa haistella, ennen auringonpaistetta; nuhakin vielä! Anni ja Kaaka sen sijaan ulkoilmaa uhmaten läksivät kävelylle ja minä jäin telttaan, kun en viitsinyt sateessa huppuroida hienoista ”siivekkeistä” (sadelahkeista) huolimatta. Sade sen kuin jatkuu, taivaalla ei pilvetöntä kohtaa näy. Taitaa tulla luppopäivä!
Kello 16.35 (Sa); sade jatkunut taukoamatta tähän saakka. Tuuli vain on yltynyt, yritti/yrittää viedä teltankin mennessään. ”Rannila” jo karkasi – se, josta pilkkukin puuttui... Anni sen kyllä pelasti telttaan samalla kun kävi teltantarkistusviuhahduksella. Ruoat keitettiin absidin alla. Petrille maistui keiton lisukkeena Burana 600mg. Ruoan jälkeen laulun virittelyä, teltan pönkkänä makaamista ja sanadominoa. Nyt alkaa flegmaattisuus levitä...
Loppupäivä samaa rataa... Päivälliseksi pataa hawaijilaisittain, sitten turinaa horoskoopeista, lapsuudenmuistoista ja muista sellaisista. Taivaalla näkyi hampaanpesun aikaan muutama aukko pilvessä. Sade jatkuu, samoin telttailu.
No, mitäpä tuohon enää lisääminen. Viidesti noita tulvivia puroja ylitetiin, mutta vain kahdesti joutui kumpparit riisumaan. Nokiat kunniaan! Muuten oli Jussin kengänpäällisille käyttöä ja niitä viskottiinkin ahkerasti jokien puolelta toiselle kurateksien avuksi. Hurjin ylitys oli juuri ennen kämppää ja lopulta jouduttiin kaivamaanihan valjaat esiin. Kamathan siinä kastui, mutta onneksi oli katto pään päälle. Tupaan taiottiin hetkessä trooppinen ilmasto, jota myöhemmin ihmettelemään saatiin pesunkestävä norjalainen. Oli Rana Turistforeningin palveluksessa ja tuli viikonlopuksi hommiin. Nukkumapaikaksi hälle raivattiin se koirankoppi.
Iltatoimien kautta päästäänkin tähän hetkeen. Ihan vähän vaan mun piti raapustaa, mutta Villen herätykseen on vielä tovi ja odottavan aika on pitkä...
Eilinen päivä todella oli täynnä elämyksiä ja sumua. Maisemia ei juuri näkynyt, joten ihan sama, vaikka sammaa tietä takaisinpäin tallusteltiinkin. Uusia puroja oli todella syntynyt kuin sieniä sateella, mutta eloisa ryhmänjohtajamme Petri porskutteli (urhoollisesti kuumeessa; ainakin nuhaisena) eteenpäin, iki-iloinen Hanna (+mystiset naurukohtaukset), avulias Aurinko-Anni ja Kompura-Kaaka hännänhuippuna. (Teloi polvena kiveen kalliolla ennenkuin ehti edes haaveilla sen ylittämisestä...) Ja Eskolot Ranniloitten seassa – tahi toisin päin. Kello alkaapi olla 04.15 ja ulkona tuulee raivokkaasti ja sataapi kovvaa sadetta! Onneksi sisällä on niin lämpöistä, ettei minun ole tarvinnut lisätä kuin yhdet pienet halot kamiinoihin koko 45 min kipinän aikana... Punaaset oli resorit ja komeasti koreografioiden... Kamiinatkin punaiset oli.
Sataa, sataa samaa rataa kuin eilen, toissapäivänä ja sitä edellisenä päivänä. Flunssa on tyttöjen, toisinaan jopa hellässä, huomassa antanut jo selvästi periksi. Kuumetta ei ole eilisen telttapäivän jälkeen näkynyt. Juu, det var sådan upplevelse, että pöpöt saivat taatusti kyytiä eilisessä vesishow’ssa. Eikä tarvitse ihan lähiaikoina käydä Juku-jukumaassa tai muussa huvittelupaikassa, täältä saa varmasti rahoille vastinetta enemmän kuin haluaisikaan. Toisaalta, siis aivan toisaalta, jos tämä ei kasvata yhteenkuuluvuutta (myös Eskoloitten kanssa), niin sitten ei mikään. Kello on 5.45 Norjan aikaa, joten täytynee siirtyä 4.9.1999 puolelle. Ensin kuiten yritän herätellä Eskon itsensä hereille.
Matkan varrelta löytyi myös kadonnut trangian rajoitin ja Anni joutui samalla viimein myöntämään, että oltiin oltu kuitenkin, kuten Anni oli sanonutkin, 77-viivan kohdalla. (Ei siis 79-viivalla.) Yötä vietettiin sitten parkkipaikalla sateen edelleen jatkuessa.
Simmarit saivatkin Hemavanin hoitolassa kyytiä: testasimme porealtaat, ponkkulaudat ja saunan lauteet täydellä antaumuksella. Höyrysaunaakaan ei sovi unohtaa. (Uikohan Petri ollenkaan?) Kaaka, Anni ja Hanna ainakin porskuttivat ihan todistajien läsnäollessa! Kun korvat ja muutamat muutkin likaiset pinnat oli liotettu, kävimme täyttämässä vatsamme rasvaisella ja ah niin täyttävällä makkara-peruna-kasvis-kananmuna-aterialla Susi-talossa. Bussissa viikon kommelluksia on sitten vertailtu muiden ryhmien kanssa ja unikin on maistunut itse kullekin sopivina annoksina.
Haparandassa teimme reissun ICA Maxiin. Muita isompia pysähdyksiä tehtiin Hemavanin jälkeen vain tuttuun tapaan Arvidsjauressa. Loppu lähenee niin koko reissulla kuin kronikallakin. Petrin tapaan tässä voin todeta moninaisten pienten ja vähän isompienkin vastusten kasvattavan yhteenkuuluvuuden tunnetta... Lisäksi myös luonnetta! Viikko oli kaikkinensa loppujen lopuksi onnistunut! Syksyllä pitääkin sataa... Kaikkien luonnonlakien mukaan ainakin.
Sen pituinen se syysvaellus 1999 Ranniloiden osalta, mikäli tässä
ei ihmeempiä yllätyksiä enää ilmene. Ollaan Simon
tienoilla. Koti jo kangastelee silmissä... ?
Anni, Hanna,
Kaaka, Petri
P.S. Naurettu on niin, että ikä pitenee vuositolkulla!!!