Puska-/Tuskaryhmän vaellus Abiskossa 27.8-3.9-2000


Ryhmäämme kuuluivat kaverukset Pirita Korpivaara ja Pasi Kataja, Piritan veli Sampsa Korpivaara (ruoka/telttakunta1) sekä kolme kaikille ennestään tuntematonta: Jaana Oksa, Leena Kauppinen ja Tintti Savolainen (2). Reissulla elimme suomalaista aikaa, olimme siis tuntia edellä ruotsalaisia vaellusveljiämme.

1.Päivä sunnuntai 27.8


Ryhmämme tapasi kokonaisuudessaan ensi kertaa Linja-autossa. Meitä oli Jaana ja Tintti, opiskelijoita Oulusta, ja Leena Joensuusta. Sampsa Helsingistä ja Pirita ja Pasi Jyväskylästä.

Linja-automatka Oulusta Abiskoon sujui osaltamme hyvin. Päivä oli aurinkoinen, suunnittelimme vaellusreittiä ja tutustuimme toisiimme. Tintti onnistui nukkumaankin. Leena muisteli vanhoja Lapinmaan tapahtumia ja Jaana kertoi huiputtaneensa Kebnekaisen kolmisen viikkoa aiemmin. Pasi oli elämänsä ensimmäisellä vaelluksella.

Abiskossa jäimme Kaisepakten luona linja-autosta ja jatkoimme matkaa jalkaisin. ("toim.huom." Itseasiassa linja-auto huristeli vahingossa kolmisen kilometriä ohi sen paikan mistä polku alkoi, joten epätoivoisen pusikoitumisyrityksen jälkeen tallustelimme tietä pitkin alkumatkan.) Luulin joutuneeni väärään ryhmään. Rämäpäät reippailijat kiiruhtivat Kaisepakten huimiin korkeuksiin lähes tauotta. Minä olin nälkäinen, rinkka painoi kuin synti ja vaatettakin oli liikaa. Lämpötila oli nimittäin vielä illansuussakin lähellä kahtakymmentä. Kylvin omassa hiessäni, mutta muilla ryhmäläisillä näytti menevän hyvin. Kiisimme eteenpäin kuin hurjat, vaikka Sampsan polvi oli jo ehtinyt kipeytyä, eikä suostunut koukistumaan. Porot vain vilkuilivat oudosti sivusta. En tiedä minne oli kiire, mutta ne muutamat tauot, joita pidettiin, kestivät keskimäärin 2 minuuttia. Yöpymispaikan läheisyydestäkään ei ollut täyttä selvyyttä. Matkalla ehdin jo hermostua. Eihän tämä ollut ihmistä varten.

Määränpää kuitenkin saavutettiin, Pessiskåtan, ja kupoliteltat uhmasivat vuoria korkeudellaan. Kun vihdoin saimme ruokaa, se oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

               -Pirita-

Maanantai 28.8 eli 2.päivä!! (jo/vasta)


Heräsimme samasta paikasta mihin nukahdimme (kutakuinkin), eli kahdesta iloisenvihreästä teltasta Pessiskåtanilta. Viereiset ruotsalaishemmot nukkuivat vielä, herätys oli kuudelta ruotsinaikaa. Ei ihme siis? Jaanan kello yritti tosin aktiivisesti herättää meidät jo neljältä (suomenaikaa) ja sen kellon tarina tämän reissun herätyskellona päättyi siihen. Aamutoimet enempivähempi kohmeessa 2 1/2h, matkaan puol 10. Ruotsalaiset nukkuivat edelleen.

Ensimmäinen pätkä meni rivakkaa 2h/km -vauhtia. Pikkupikkujoki matkalla oli ensimmäinen este. Kuusi ihmistä ylittää joen tunnissa. Epätoivoista yritystä mennä kiveltä kivelle (vettä ei saa koskettaa!) kengät jalassa, mutta jokainen joutui lopulta nöyrtymään virtaavan veden mahdin äärellä ja riisumaan tallukkaat. (toim.huom. kovapäisin teki sen vasta kasteltuaan kenkänsä ja lyötyään päänsä kiveen, selvittiin onneksi kuhmulla ja mustelmalla)  Seuraava este oli suo, sitä seuraava puska, sitten suo, sitten puska... Kengät hieman märkinä, sandaalit suossa ja rinkan kaikki liikkuvat/irtoavat osat pensaissa opimme viimein miten vesistöt (ja senkaltaiset) ylitetään kunnialla!

(toim.huom. Emme vielä tuolle taipaleelle lähtiessämme tienneet, mitä kartan pusikkomerkintä tarkoittaa. Nyt tiedämme. Pajukko koostui oikein rotuyksilöistä. Pituutta riitti niin paljon, että varsinkin porukkamme pienimmät näkyivät vaan heiluvana pusikkona. Mielenkiintoa poluttomalle reittivalinnallemme toivat myös pienet suopurot, jotka olivat kuitenkin liian leveitä yliloikittaviksi. Mielestäni aamupäivä oli kivaa ja leppoisaa kulkemista, jolle haaste ei tullut vauhdista vaan maastosta. Jokien ylittäminenkin sai aivan uusia ulottuvuuksia myöhemmässä vaiheessa.)

Aurinko paistaa porotti jo tässä vaiheessa ja tunnelma oli lämmin. Seurasimme Cuonajohkaa ylöspäin ja voin henkilökohtaisesti vannoa ja vakuuttaa, että oli suhteellisen kaunista. Tunsin olevani ehkä hieman omituinen: yleensä tällaisessa paikassa ihastellaan jylhiä vuoria (joita kyllä riitti) kun taas meikäpoika oli onnesta soikee kun sai tallustella suolla. Täydellinen aurinkoinen suoniitty, jota halkoo pehmeät purot, vaalean vihreää sammalta, tupasvillaa ja välkehtivä puro. Ja rauhaa. *huokaus*

Käytiin kääntymässä Lapinportissa, tehtiin muonat ja havaittiin harmaata tihkua. Tarkoitus oli käydä valloittamassa Nissuntjårro (1738m), mutta mitä hyödyttää kiivetä sateessa jyrkänteelle katselemaan ympäröivää pilveä? Suunnitelmana siis ylittää kyseinen kukkula matalimmasta kohden (=1400m). Lopputulos: ylhäällä tuulee, sinne on matkaa (kiviä ja lunta), tie on jyrkkä ja matkalla on poroja (n. 47 kpl :-). Ihmetyksen aihe nämä ruotsalaiset 1100-1200 metrissä olevat suot.

Alastulo on selvästi vaikeampaa kuin ylösmeno. Sampsalla yksi jalka käytettävissä. Hidasta, mutta kuulemma verrattain joutuisaa. Muut näki pikkuporon luurangon, josta allekirjoittanut on erittäin katkera. Tee-se-itse handmade-poro ei onnistu jos ei kerää kaikkia tarvittavia osia. Tähän mennessä kertynyt 2 leukaluuta ja monta sarvea.

Loppumatka enempivähempi repimistä. Kello paljon, nälkä ja telttapaikka koko ajan haussa. Nissunvaggijohka asteen verran vuolaampi kuin edelliset puropahaset. Yli ei pääse ja rannat kiveä. Joenuomasta tuli lopulta kapea, komea jyrkkäreunainen sola mutta minä ainakin olin liian väsynyt nauttiakseni. (toimitus nautti...) Vaapuimme hitaasti ja epävarmasti kahlaamolle. Yli pääsi, mutta ehkä on hyvä, että porukan ainoa kumisaappaallinen kertoo kokemuksestaan. Jää kirosanat kirjoittamatta, sillä oli kuulemma kylmää.  (saappaaton toim. sanoo, että oli tähänastisista ylityksistä hankalin)

Viimeinen osuus oli varsin... hmmm... mielenkiintoinen. Yleisin lause: Vielä kilometri, sitten teltta pystyyn. Aina oli liian tuulista, ei vettä tai sitten jotain muuta. Itse ois nukkunu siltä seisomalta missä vaan kivikasassa. Vaikka tottahan se on, että telttapaikan on oltava kunnollinen. (Toim. oikeudella sanottakoon, että itse olin (yli?)kranttu tuulisuuden suhteen. Meidän onni kuitenkin oli, että myrskyyn emme törmänneet, teltat oli suoraansanottuna järkyttävät avotunturiolosuhteisiin. Panee vähän nirsoilemaan.) Umpiväsyneenä huomaa itsestään aivan uusia piirteitä: vaikka vaan itkettää ja jalat on kuin kaksi pölkkyä joita jokin tuntematon voima liikuttaa, sitä silti vaan jatkaa. Voimia löytyy, tai ainakin sisua päästä perille (missä ikinä se sitten onkaan). Mielessä kyllä käy, että oltiinko sitä sittenkin rämäryhmää?

Kelvollinen (lopulta aamuisin silmin hyvin kauniskin) telttapaikka löytyy 21km ja 13 tunnin päästä. Korkeuseroakin oli reilu 800m. Kuinka taivaallista on syödä, istua ja peseytyä ja kömpiä telttaan... Jos joskus on ollut ajatus nolla niin tuolloin. Vaikka toisaalta, voipahan sanoa, että on omin voimin ja jaloin kömpinyt yhden mäen yli ja tuonne asti ja on vielä hengissä. Kai. Ei kai näin kauniisiin maisemiin auta kuolla, jää monta paikkaa seuraavilta viideltä päivältä näkemättä...
               made by Tintti

(Kuulemma) Tiistai 29.8, 3.vaelluspäivä


Aamupäivällä heräsimme helteisistä teltoista lempeään linnunlauluun, paikka oli lähellä Kålkastjåkkaa. Edellisen päivän tuska oli vielä hyvin mielessä, mutta loistava sää, upea maisema ja maittava aamupala helpottivat kummasti. Saimme hyvin kuivateltua kamoja ja valmistella rauhassa lähtöä. Kuulimme myös ruotsalaiselta (tms.) vaeltajalta, että perässämme on tulossa suomalainen (soopalaisia) porukka. (toim.huom. Leena ei ilmeisesti ole yhtä hyönteiskammoinen kuin minä, sillä niityllä lenteli suunnaton määrä punakoipisia mustia hyönteisiä, jotka kopsahtelivat milloin minnekin, mutta Leena ei edes mainitse niitä? Ainut onni oli, että ne eivät surisseet, eivätkä kyllä purreetkaan, hulluksihan niiden kanssa olisi tullut. *)

Varsin hyvillä mielin aloitimme matkanteon, tiedossa vain muutama kilsa ja leirin pystytys ihan ihmisten ajalla. Ihailimme näkymää Rautasjaurelle. Järvi kimalteli rauhallisesti kahden vuoren välissä.

Vähitellen matkanteko hidastui radikaalisti. Löysimme itsemme märästä pusikosta, josta ei voinut selvitä puhtain jaloin/ehjin hermoin. Vänkkyräiset koivut ja pajut olivat vain pieni riesa polviin ulottuvan mutavellin ohella. Tulimme loppujenlopuksi siihen tulokseen, että ruotsalaiset taitavat merkitä pienet purot ja ojat punaisin pistein kartalle (=normaalisti polku).

Pääsimme neljänmaissa syömään kivalle kammille. Tuulensuojassa oli rentouttavaa maistella chili con carnea, varsinkin kun oletimme leiripaikan olevan lähellä. Tintin kanssa löysimme lähimaastosta kammin oven ja palautimme sen paikoilleen.

Seuraavaksi verryttelimme laskeutumis- tai siis reisilihaksiamme. Talsimme alas Alesätnon varteen, jälleen soiden ja koivikoiden halki. Kauniin, putouksia täynnä olevan joen yli oli rakennettu silta - ensimmäinen ylitys ilman märkiä jalkoja! Tavoitteenamme oli löytää vain kahdelle teltalle paikka, mutta sekin tuotti hieman vaikeuksia. Nousimme joelta ylöspäin ihailemaan ensimmäisiä ruskan värejä.

Kohtalaisen ajoissa löysimme etsimämme kodan, tai siis kammin. Tarkemmalla kartanluvulla olisi huomannut, että kammi onkin joen toisella puolella. Vuolas jäätikönsulamisvesivirta olisi ollut liian rankka ylitettäväksi. Niinpä teltat laitettiin rintarinnan riviin törmän juurelle. Melkein naisvoimin pyörittelimme valtavia kivenjärkäleitä (J) painoksi myrskyn varalta ja ennen kahdeksaa leiri oli valmis.

Tintti pääsi tutustumaan liukkaisiin nuudeleihin ensimmäistä kertaa elämässään. Hämärtyvän illan ratoksi Sampsa ja Pasi virittelivät räiskyvän nuotion. Tuli ei niissä olosuhteissa oikein innostunut, mutta ilmeisesti kenkien kuivattelu ja vaahtokarkkien paahtaminen onnistui hyvin. Kylmä teltta kutsui väsyneitä puskanraivaajia. Ajattelimme, että tällaisen  rennomman päivän jälkeen jaksamme taas vaikka mitä.

               -Leena-

Leenan pehkuihin painumisen jälkeen minä ja Tintti jäätiin vielä katselemaan hiipuvaa nuotiota. Minä lämmittelin paahdettuja pähkinöitä yksi kerrallaan nuotion kuumilla reunakivillä. Hiipuvakin nuotio on kaunista katseltavaa.

               -Jaana-

Keskiviikko 30.8, 4.vaelluspäivä


Tarkoitus oli herätä kahdeksanmaissa ja olla kymmeneltä liikkeellä. Minun ensimmäinen havainto oli kuitenkin vasta lähempänä puolta kymmentä, kun naapuriteltasta porukat kömpi pihalle aamutoimiin. Jostain kumman syystä joka aamu oli toinen telttakunta aiemmin ylhäällä ja paljon aiemmin valmiina, kunnia heille. J 

Sampsa oli jo käynyt jääkylmässä joessa pesulla siinä aamutuimaan itseään karaisemassa. Karaistusta saatiin illemmalla kaikki, mutta siitä myöhemmin. Pikaisten aamutoimien jälkeen pääsimme matkaan hieman 11 jälkeen. Heti ensimmäinen sata metriä otti luulot pois ainakin itseltäni. Laakson pohjalta töyrään harjalle nouseminen otti todella voimille. Aivan kotvasen kuluttua lähti kävely kuitenkin kulkemaan, kuten yleensäkin.  Reitti Alesätnoa ylävirtaan mm. Suorivárrin ohi oli helppoa maastoa. Kartan pusikotkaan eivät olleet pahoja ja matka taittui. Uutena maisemana vastaan tuli laakso, joka oli siirtolohkareiden valtakuntaa. Siellä jossain tapasimme myös muita soopalaisia (kaksikon). Yhtämatkaa ylitimme yhden puropahasen, mutta juttelu jäi jostain syystä olemattomiin. Sinne kaksikko sitten katosi selkiemme taa kun me kiisimme eteenpäin.

Juuri ennen "Sydänjärveä" (=Pieggaluoppal) kohtasimme joen joka oli vaihteeksi taas jäätikönsulamisvettä (ja lämpötila sen mukainen...). Biegganjiran yli kahlatessa kyllä jaloista ehti tunto hävitä, vaikka kahlattavaa ei ollu kovin pitkästi eikä syvästi. Muutama yltiöpääryhmäläinen kahlasi yli paljain jaloin. Ilman sandaleita ei minua siihen jokeen olisi aivan helpolla saanut!

Näkkäritauon jälkeen matka jatkui soisen maaston läpi ja taisipa vettäkin tihuutella. Lounastimme neljän aikoihin Ahpparjärven rannalla tuulessa ja tihkusateessa. Matkaa jatkettuamme törmäsimme Reipas 3:een. He olivat käyneet katsastamassa Miesakjärven ja Ahpparjärven väliset kahlaamot ja kovin hankaliksi niitä mainostivat. (Tähän mennessä olimme tavanneet 15 ihmistä neljän päivän aikana, joista 9 meitä soopalaisia, tungosta erämaassa ei siis ollut.) Me päätimme jatkaa suunnitelmamme mukaan seuraavalle etelänpuoleiselle kahlaamolle (Rádu- ja Miesakjärven välissä). Sää parani ja aurinkokin näyttäytyi hetkellisesti. Polun varrella oli useita huomiota herättävän komeita kiviä joita tottakai piti ihailla ja tutkailla läheltä.

Kun lähestyimme kahlaamoa, oli järkytys melkoinen. Itse olin kuvitellut, että 20m leveä kahlaamo on jo leveä, mutta tämä oli aivan toista maata (siis vettä J)! Leveyden arviointi tuntuu mahdottomalta tehtävältä, mutta 80m saattaisi olla aika lähellä. Sampsa lähti kipittämään yli ensimmäisenä ja se kesti ja kesti. Seuraavaksi veteen ehtivät Pirita ja Pasi ja me loput kolme viimeisenä. Itselläni aikaa kului 15 minuuttia, osalla jopa 25 minuuttia. Vettä oli alusta noin viiden metrin päähän toisesta rannasta suurinpiirtein polveen ja välillä vähän yli. Kivet olivat levän peitossa, toisaalta liukkaita, toisaalta kun jalka levään upposi niin ote piti ihan hyvin. Yllättävän pian vesi alkoi tuntua siedettävältä ja vaikka kahlattava matka edelliseen kahlaukseen verrattuna oli varmasti kymmenkertainen, niin olo oli parempi.

"Viimeinen vitonen" olikin sitten mielenkiintoisin osuus. Kaikki pitkät housut oli pois jalasta, mutta se ei riittänyt. Kaiken lisäksi onnistuin luikastumaan siinä syvimmässä kohdassa... Sain kuitenkin tasapainoni takaisin, ennen totaalista uintikeikkaa. Kuitenkin paidat ja takki oli märät kyynärpäihin ja muuten kastuin vyötäröön. Omaa tyhmyyttäni en ollut sitonut kenkiäni tarpeeksi ylös sillä seurauksella, että niistä sai kaataa vettä horjahduksen jälkimainingeissa. Ettei loppu olisi liian helpoksi muodostunut, niin virtakin oli melkoinen ja rannalle sai hypätä. Nopsaan sinne kuitenkin pääsi. Ennen vaatteiden vaihtoa kävin vielä kastelemassa hiuksiani siinä samoilla lämpimillä.

Neljä nopeinta meni edeltä kodalle, joka oli itseasiassa mökki. Oli kuulemma ollut hieman askel-askel-askel -tunnelma loppumatkasta. Minulla ja Tintillä tunnelma oli OK, mutta melkoista pusikkotaivalta kuitenkin kuljettiin. Oli mahtava päästä sisään lämpimään mökkiin kun kamppeet oli märkänä ja satamaankin alkoi. Urheat Sampsa ja Leena kokkasivat meille vilukissoille vesisateessa. Syönnin ja uusien reittijuonien punomisen jälkeen leviteltiin alustat saunaksi muuttuneen mökin lattialle. Tuo yö oli ensimmäinen jolloin satoi, oli siis todella hieno juttu että pääsimme sisätiloihin märkien kamppeittemme kanssa eikä tarvinnut kastella telttoja. Juttua riitti ja nukahtaminen venyi. Mukavaa kai kuitenkin oli. Joskus kun kello yhtä näytti, korjasi unijukka minut toiseen maailmaan.

               -Jaana-

Torstai 31.8, 5.päivä


Heräsimme totutusti 11 aikoihin kun Jaana uskalsi nousta ylös. Kuuman ja hikisen yön jälkeen ulkona odotti kostea sade. Matkaan pääsimme yhden maissa. Siirryimme kävelemään Kungsledenille, joka tuntui mielettömän helpolta ja tylsältä kaikkien puskareissujen jälkeen. Muutaman kilometrin päästä näimme Reipas 3:n mainostaman yli 50m leveän kahluupaikan Miesakjärven ja Ahpparjärven välissä. Todellisuudessa paikka näytti max 15m leveältä... Kävelimme ripeästi Kungsledeniä aina Kieronstugalle asti. Siellä söimme lounaan 4-5 maissa. Lisätään vielä, että katselimme Kungsledeniä kulkevia retkeilijöitä stugalta käsin. Melkoinen valtaväylä. Ruuan jälkeen n. 17.30 ryhmä jakaantui lomaan (Pirita ja Pasi) sekä rämään (loput). Rämän tarkoituksena oli Kieronin huiputus ja lomalla hieman matalamman Siellanjunnjivuoren huiputus. Pirita kertoo myöhemmin lomaryhmän huiputusreissusta.

Rämäryhmän huiputus alkoi Siellajohkan ylityksellä, etsimme sopivaa kohtaa aurinkoisessa säässä 1,5 tuntia ja päädyimme kahlaamaan paljain jaloin melko kovavirtaisesta paikasta. Matkan varrella päätimme vaihtaa huiputuskohteeksi 1688m korkean Tjåmuhas-vuoren. Leena löysi rajansa noin 1400m korkeudessa ja Jaana jäi hänen seurakseen kun minä ja TIntti jatkoimme kohti huippua. Koko matka oli irtokiveä, liikkuvia sellaisia, kaltevuutta 30-xx astetta. Aurinko kerkesi laskeutumaan kipuamisen aikana, ja kivet muuttuivat yhä liukkaammiksi. Huipulle kuitenkin päästiin, ja pilvien seasta näimme jopa Norjan teräviä vuoristohuippuja. Ilma oli tuuleton, joten kerrakin sää suosi. Pimeä alkoi yllättää, joten päätimme pian lähteä laskeutumaan alas. Sitä ennen kävimme kuitenkin kävelemässä jäätiköllä, mutta onneksi emme tippuneet. (toim. huom. Tuosta jäätikköreissusta rämäkaksikko sai satikutia kun se korviini asti tuli...) Laskeutuminen sujui meiltä polvivammaisilta melko nopeasti. Tintti tokaisi, ettei ihmettele enää yhtään miksi mulla on kaikki paikat hajalla. Se kommentti kuvaa hyvin laskeutumisvauhtiamme.

Sillä välin vuorenrinteellä (kirj. Jaana):
Jonkinaikaa istuskelimme Leenan kanssa paikoillamme ja yritimme ikuistaa upeaa maisemaa joka jo tuostakin korkeudesta eteemme aukeni. Edes pilvet eivät näkyvyyttä haitanneet, vähän kauempana oli joitakin hattaroita, mutta ei meidän kohdallamme. Kohta alkoi kuitenkin vilu vaivata, mukana olleet villapaidat jäi fiksusti Sampsan selkään... Laskeuduimme vähän alemmas ja siirryimme toiselle seinämälle, koska oletimme että huiputtajat näkee meidät sieltä paremmin. Leena alkoi jo hermostumaan ja huolestumaan, huiputtajilla ei ollut kunnon karttaa eikä kellään meistä ollut lamppua matkassa, ne jäi rinkkoihin. Pimeä alkoi laskeutumaan, hyppelehdimme paikoillaan, minä laskin mäkeä pienellä rinteessä olleella lumilaikulla ja Leena koitti nostaa tunnelmaa lauleskelemalla. Kyllä minä monta kertaa itseäni manasin kun en ollut miettinyt huiputuksen aluksi minkä verran se vie aikaa! Viimein Tintti ja Sampsa ilmeistyi horisonttiin ja salamavalomerkillä meidätkin havaittiin.

(Takaisin Sampsan tekstiin) Tintti havaitsi alhaalta salamanvälähdyksen, Jaana ja Leena olivat urheasti odottaneet meitä huiputtajia 2 tuntia 1400m korkeudessa. Aikaa he kuluttivat laskemalla mäkeä lumilaikulla sekä laulelemalla. Lumilaikulta jatkoimme matkaa yhdessä. 23.30 olimme päässeet vuorelta alas. Edessä oli jälleen joen ylitys, tällä kertaa pilkkopimeässä. Kylmää vesi oli jälleen ja virtaus kova. (toim. huom. Minua arkajalkaa ei yleensä saa kivikkoiseen veteen avojaloin, vaikka näkisin mihin astuin. Oli melkoinen koettelemus lähteä lompsimaan joen yli tähtitaivaan alla.)

Loppumatkan metsästimme leijonaa ja välillä mörrimöykkykin kurkisti kiven alta. Oikeasti matka oli aika hankalaa pimeydestä johtuen ja fikkarit oli tietysti jätetty stuganille. Pirita ja Pasi olivat virittäneet nuotion, jonka avulla löysimme mökin noin klo 00.30. Matkalla ihastelimme revontulia, Otavan tähdistöä ja muita luonnon kauneuksia. Selvisimme siis ehjänä perille ja tytöt söivät vielä myöhäisen päivällisen, itse menin suoraan nukkumaan.

               -Sampsa-

Tuo oli aivan järjetön ilta, lähteä nyt tuohon aikaan ilman lamppuja liikkeella arvioimatta kuinka paljon aikaa tuollainen mutka vie. Jokikin oli meille yllätys, sandaaleja ois kaivattu. No, ehkäpä me opittiin tuosta jotain, eikähän siellä onneksi mitään tapahtunut, ehjiä oltiin kaikki kun nukkuun päästiin. Tuo yö oli pakkasyö, oli rinkkojen suojukset jäässä kun iltatoimia suoriteltiin ja himppu myöhästynyttä päivällistä syötiin. Ruoka teki kyllä ihan hyvää.

               -Jaana-

P&P:n huiputus
Pasilla oli vähän kuumetta, joten päätimme käväistä mökin "vieressä" olevan Siellanjunnjin (1461m) huipulla. Kuljimme auringonpaisteessa nurmea pitkin ylöspäin. Maasto oli helppo, vasta huipun lähellä oli paljon kiviä. Pasi jäi odottelemaan rinteeseen kun minä kävin huiputtamassa. Katsoin hetken maisemia ja lähdin etsimään Pasia. Ei löytynyt, vaikka huhuilin ja juoksentelin pitkin vuorta. Äkkiä olinkin jo alhaalla, ja silloin Pasi kuuli huhuiluni. Menimme mökille ja teimme nuotion. Odottelimme rämäryhmää ja kuivattelimme kenkiämme. Lopulta yön pimeydestä ilmestyi neljä väsynyttä rämäpäätä.

               -Pirita-

Vuorenvalloitusta, eli Pieniä Mietteitä Vuoresta
Kun sitä itse on vähänläntä ja hento ihmisentaimi niin Kovin Korkea Vuori herättää kunnioitusta. Kaukaa Vuori näyttää varsin levolliselta ja tyyneltä, oikeastaan oikein helpolta tapaukselta. Mutta kun pääsee juurelle ja ottaa ensimmäisistä kivistä kiinni, kohoaa Vuori NIIN isona ja omahyväisenä siinä edessä. Se on vihollinen, se on valloitettava yksilö, joka täytyy selättää, voittaa. Meissä jokaisessa asuu pieni metsästäjä ja minun sisäinen metsästäjäni herää ja uhmaa tuota jättiläistä.

No, kun tuo julma metsästäjä vihdoin ja viimein ehtinyt tuntemattomaan kohtaan rinteessä, on myös uho laantunut. Kolahtelevien kivien aavemainen ääni pistää miettimään, josko ystävällismielisempi lähestymistapa toimisi paremmin. Vuori ei olekaan enää vihamielinen, vaan Todellinen Ystävä. Ole yhtä Vuoren kanssa, tunne Vuori sisälläsi ja pian olet perillä. Hmm.

Hetkellisen pitkän ajan päästä lähempänä huippua: aivokoppa sulkee automaattisen auttamattomasti kivien jyrähtelyn ulkopuolelle. Vuori ei tunnu enää persoonalta, se on eloton kuten muukin ympäristö. Ainoa elollinen olento on verenkierto, joka kuljettaa paloittain haukatun hapen kiviä ylittäviin varpaisiin ja takaisin. Koko elämä on suunnattu edessä olevaan kukkulaan ja toivoon, että sen päältä ei löydy enää mitään.

Nujerrettu ihmislapsi seisoo tasaisella laella ja katsoo suunnatonta näkymää. Ei ole sanoja, ei ajatuksia, Vuorta ei ole voitettu eikä sen kanssa ystävystytty, on vain itsensä ylittänyt ihminen ja tuuli. Itsekeskeisen vuorenvalloittajan on vaikea ymmärtää, ettei Vuori välitä. On rankkaa tajuta vanha totuus Ikiaikaisesta Vuoresta, joka seisoo paikallaan, kunnes tuhansien ihmisikien päästä on murentunut. Sille on ihan sama kiipeääkö uhkarohkea tyttönen sen päälle eli ei.  Ja kuitenkin, kun sitä kiipeää alaspäin samaa jyrkkää vuorerinnettä, tuntuu sama kivien ääni lohduttavan: "Älä huoli, en minä välitä kenestäkään muustakaan"

               Vuorelle kiipesi Tintti


Perjantai 1.syyskuuta, 6. päivä

(päivä, jolloin Tintistä tuli Helsinkiläinen...)

klo 8.00
Heräys epänormaaliin aikaan ilman herätystä yhdeltä tuskaryhmäläiseltä. Kylmyyteen kylläkin. Pari tiukkaa spurttia rinnettä ylös pisti veren virtaamaan. Ajattelin antaa porukan nukkua ja laittaa puuron tulelle.

8.30
Ruokaryhmä 1 herää. Aamutoimet sujuvat jo rutiinilla.

9.00
Ruokaryhmä nro 2:n teltasta kuuluu jo ääniä.

9.50
Koko porukka pystyssä viimein! (toim. huom. Mitäs eivät herättäneet...)

11.00
Tuskaryhmän puolikas jo lähdössä. Polku vetää puoleensa ja kylmyys työntää liikkeelle.

12.00
Odottelua, manikyyriä, kronikan kirjoittelua,...

13.00
Kierolta rinnettä alas, ylitse Gårddenvággin pomppien ja 4-kaistaiselle kunkkupolulle suunnaten. Tie tuntuu alkuvaelluksen pusikkojen jälkeen leppoiselta, siltoja ja kakkosnelosta oli lähes jokaisen kostean paikan päällä. Tylsää, jalat kipeytyivät kovaksi tallatun polun vuoksi.
...
Jokunen tauko (P+P:n odottelutauko)

15.30
Abiskojärven eteläpäässä Abiskojauren mökillä sillan kupeessa syöpöteltiin. Sitten sillalta yli ilman rinkkoja Jauremökille varsinaiselle turistirysälle.

16.10
Uimarit (Reipas 1) tavattiin sillalla sinisin huulin. Mökillä vierailu jäi lyhyeksi, pelkkä katsominen oli maksaa 25 Kr.

16.30
Rinkat selkään ja kohti Nissunjohkaa.

17.30
Sampsa katosi paalupaikalta, mutta kosken kohina suuntasi katseet kohti putousta ja siellä se Sampsa oli. Ihmeteltiin putousta kunnes matka jatkui kunkkutielle. Tiellä tuntui olevan ruuhka-aika ja ensimmäiset valokuvaajajapanilaisturistitkin havaittiin.

18.00
Leiripaikalla Nissunjohkalla lähes festaritunnelma.

21.00
Syöty, uitu osaksi ja leiri pystytetty.

21.30
Grillikatokseen lämmittelemään, kuivattelemaan, teetä juomaan, mutta laulaminen ois ollu kieletty? Reipas 1:n pari lintutieteilijää oli saksalaismiehen kanssa pistäneet tulen grillikatoksen.

23.00
2/6 painu pussiin, muut jatkoi iltamia.
               -Pasi-

Johonkin epämääräiseen aikaan kun meidän telttajengi viimein selviytyi nukkumaan, vetästiin siinä ennen telttaan menoa lämmittelyletkajenkat. Tintti ja Leena kärsivät jonkinasteisista jalkavamoista, joten jenkka loppui aika lyhyeen, mutta kroppa ehti lämmitä, suosittelen (terveille?). J

Lauantai, viimenen päivä


Viimenen yö jonkinlaisessa erämaassa oli jälleen melko vilpoisa. Tosin kyseisellä leiripaikalla oli porukkaa hyvin paljon. Ajattelimme nousta ajoissa, jotta viimeisenä päivänä ehtisimme repäistä jotakin erityistä, muutama päivä kun oli tullut otettua rennommin.

Kahdeksan jälkeen molemmista teltoista alkoi kömpiä unisia ihmisiä ulos.  Yöllinen kaatosade oli kastellut teltat oikein hyvin, joten rinkkojen paino ei päässyt keventymään kovinkaan loppua kohti. Lievästi pohjaanpalaneen mansikkapuuron jälkeen saimme kamat kasaan jo rutiinilla. Ehdimme ihastella horisontissa loistavia tuntureita, jotka olivat saaneet yön aikana lumikuorrutuksen (jos se ei ollut tomusokeria).

Leppoisa kävely lämmittävässä auringonpaisteessa pitkin kulunutta polkua ei vaatinut erityisesti energiaa. Pysähdyimme viimein joen rannalle katsomaan veden kuluttamaa kallioseinää. Ystävällismieliset kanadalaisopiskelijapojat ottivat meistä perinteisen ryhmävalokuvan. Sampsa taisi jututtaa poikia enemmänkin. Vastaantulevat turistit herättivät hieman hilpeyttä. Itse olimme jo melko metsäläisiä, kun vastaantulevilla oli vaaleita shortseja, pikkukenkiä ym. helleasuja varusteinaan mutaisella valtaväylällä.

Saavuimme nopeasti Kungsledenin portille ja ehdimme vielä napsia toisistamme viimeiset oikeat vaeltajavalokuvat. Lomaryhmä tuli vaihtamaan kuulumisia ja neuvoi meille mihin teltat voi viedä viimeiseksi yöksi.

Sitten alkoi mahdoton ajan kuluttaminen. Ensin oli aivan ihanaa päästä sivistykseen: Kauppaan ostamaan jäätelöä ja hiplaamaan turistikrääsää. Tutustuimme Abiskon opastuskeskukseen.

Katkerana on mainittava, että Jaanan rinkka painoi viimeisenä päivänä vaivaiset 12kg (vrt. minä ja Tintti 16kg, Sampsa 17kg,...). Ilmankos päiväreppu-painolla vauhti pysyi reippaana loppuun saakka.

Menimme lounastamaan leirintäalueelle. Meillä alkoi olla jo sellainen "selvittiin hengissä" -olotila. Lähes kesäisessä säässä katselimme telttapaikkaa, joka taas vaati parin tunnin toilailun. Emme halunneet tulla kynityksi valmiiksi tallatuilla telttapaikoilla, joten suuntasimme kansallispuiston rajaa kohti.

Löysimme mm. suon (vaihteeksi) ja tilanne alkoi näyttää heikolle. Jätimme rinkat tienpenkalle ja pohdimme tilannetta. Tintin kanssa jäimme pelaamaan pasianssia, Sampsa ja Jaana menivät tiedustelemaan respasta telttailua ja hakemaan lisää jäätelöä porukalle, P&P katsastelivat lähimaastoa. Tilatut jätskit maistuivat oikein ylelliselle ja vähitellen alkoi unohtua suunnitelmat päivävaelluksesta.

Rymysimme ratapenkkoja ylös ja alas, taiteilimme junaradalla (HUI!), kunnes viimein vain päädyimme jättämään teltat lähimpään mahdolliseen paikkaan noin 20m junaradasta. Nukkumisesta tuskin tulisi mitään, mutta suunnittelimme kokon (=savuinen nuotio) polttelemista. Yleisestä mielialasta voi päätellä jotain, kun Tintti alkoi tonkia koivun juurelta poronluita ja paneutui arkeologiseen kaivaukseensa asianmukaisella vakavuudella. Muut eivät pysyneet niin vakavina. (toim.huom. Tintti sai reissun aikana tee-se-itse -poroaan varten kasaan mm. leukaluita, sarvia, selkärangan ja kylkiluita ISON pinon, ehkei noista vielä koko poroa kasaan saa, mutta miten lie kävi maineelle uuden kämppiksen silmissä?)

Pystytimme teltat jotta ne vähän kuivahtaisivat ja lähdimme tutustumaan Abiskon keskustaan. Hämmästelimme ihmispaljoutta, ruotsalaista kauppaa ja normaalia elämää yleensäkin.  Herkkujen kanssa talsimme teltoille, kaikki vaikuttivit kovin väsyneille.

Tintti sytytti menestyksekkäästi elämänsä 1. nuotion (ja vielä märistä puista) ja laittelimme vaihteeksi ruokaa. Illaksi meille järjestyi ohjelmaa hotellilta. Seurasimme diaesityksen joka koski Abiskon luontoa ja harrastusmahdollisuuksia. Me savulle haisevat ja muutenkin nuhraantuneet nuoret saimme arvostelevia silmäyksiä hotellin asukkaiden suunnalta.

Viimeinen ilta meni rennosti notskilla malmijunien ryskettä kuunnellen. Polttelimme vielä pari tuntia risuja ja oksia telttojen lähelle tehdyssä nuotiossa. Vertailimme paahdettuja vaahtokarkkeja ja kookoshiutalekuorrutteiset veivät paahdettuina voiton. Ilta pimeni taas nopeasti ja aikaisen herätyksen vuoksi oli taas vääntäydyttävä telttaan.

Oli suhteellisen mukavaa mennä kylmään telttaan, joka oltiin onnistuttu pystyttämään harvinaisen muhkuraiseen paikkaan, nukkumaan, kun tiesi sen olevan viimeinen yö. Vaelluksen aikana oli ehditty kokeilla monenlaiset telttapaikat, eikä tämä suinkaan ollut niistä paras.

Puolenyönaikaan huomasimme todellakin olevamme lähellä junarataa. Valot välähtelivät, raiteiden kolina, jarrujen vikinä ja kirskunta täytti päämme. Olimme varmoja, että juna kaatuu tms. katastrofaalista tapahtuu. Juna pysähtyi noin minuutiksi ja samanlaisella metelillä se lähti jatkamaan matkaa.

Yöllä satoi taas kaatamalla. Nousimme 7:n aikaan mielessämme vain pikainen lähtö. Ensimmäisen kerran meidän ruokaryhmä oli ensimäisenä valmiina - kävelemään bussille. Märät teltat yms. varusteet kasattiin rinkkoihin, koska kotona ne ehtisi pestä ja kuivata kunnolla. Oli hauska tavata viimein muutkin vaellusryhmät. Sullouduimme kuumaan bussiin ja pääsimme lähtemään kohti kotia.

               -Leena-

"Peräkaneetti" (="toimituksen" eli Jaanan ajatuksia reissusta):
Kiitoksia kaikille ryhmäläisille! Olin ensimmäistä kertaa vaeltamassa "vieraiden ihmisten" kanssa. Kokemus oli myönteinen ja vaikka muutamaan kertaan ajatukset oli vähemmän julkaisukelpoisia, niin reissu oli oikein hyvä. Kun ryhmässä on monenlaisia ihmisiä, voisi ongelmat olla suuriakin, onneksi niiltä (kai?) vältyttiin. Minun mielestä meidän ryhmällä oli ollut hyvä arpaonni ryhmiä muodostettaessa. Kyllä lumihuippuset vuoret vei minun sydämen viimekesän reissujen aikana.