SOOPAn syysvaellus 25.8.-2.9.2007
Reipas II Kebnekaisella

Reipas II:
Ville-Pekka Widgren
Hanna Ström
Heidi Kilpeläinen
Jenni Ristkari
Risto Kivelä
Veera Launis

Keskeiset käsitteet:
natriumglutamaatti
ruokatiiviste
viimeisen kulkijan syndrooma

2. vaelluspäivä, maanantai 27.8.

Nyt maanantaiaamuna Reipas II kököttää puurot mahassa järven rannalla. Risto nukkui viime yön niin, ”ettei hiki päässyt yllättämään”. Heidi simahti jo iltakuudelta pientä jomotusta kintussaan.Veeralla oli ensimmäisen päivän alkumatkalla (eilen sunnuntaina) tuskaisia rinkankantovaikeuksia, jotka onneksi kuitenkin helpottivat. Ilokseen Hanna huomasi tänä aamuna herätessään, että ukkovarpaita koristaa rakot. Villeä ei ole tainnut mikään muu piinata kuin vastuun raskas taakka. Jenni oli se huolen aiheuttaja, ryhmänjohtajan valvottaja.

Sää jatkuu mukavan kesäisenä: +5 ja tuhti pilviverho. Eilen kyllä aurinkokin lämmitti jokusen hetken. Jennin vatsaa ei lämmittänyt. Alkumetreillä sieni-innostuksessa napattu punikkitatti teki koko päivästä poltteliaan. Ei riittänyt, että Jennin vatsaa poltteli, vaan ihmissuhteetkin vähän polttelivat. Punikkitatti yllätti todella, sillä Heidin ja Jennin kokemuksella sitä voi haukata suoraan lakista. Nyt kävi toisin, ja näkkärit, pähkinät, natriumglutamaatiton lounaskeitto sekä hiilitabletit tulivat haukkaamaan ulkoilmaa moneen kertaan.

Vaikka ensimmäinen päivämatka (noin 18km) olikin parkkipaikkakävelyä kauniissa maisemissa, niin Ville kartutti huolehtivaisuuspisteitään kantamalla Jennin rinkkaa viimeiset kilometrit. Aika haparoiva olohan siitä tulee, kun mikään ei pysy sisällä.

Tänä aamuna on Jennilläkin elinvoimainen olo, mutta vänrikki käskee lepoon. Kyllähän sen ymmärtää. Ei Jennikään tahdo toisten matkaa enää lisää hidastaa tai hankaloittaa. Kamala harmi silti. Jennillä on paha mieli omasta ja kaikkien puolesta, että meni ja söi sienen. Mutta kovin kiitollinen ja iloinen hän on kaikesta avusta, huolenpidosta ja välittämisestä. Teetä ja sympatiaa!

(Jenni)

En mie ois tahtonutkaa jatkaa. Tunturit o ankeita kiviläjiä ja rinkka painaa. Ihmiset o ankeita ja sää harmaja. Jyväskylässä on kivaa eikä tartte kävellä.

(Heidi)

Tänään oli kaunis päivä. Ei satanut. Lämpötilakin kävi päivän aikana jopa 11 asteessa, vähimmillään oli 3 astetta. Lähdettiin noin kymmeneltä Sitasjaurestugornalta, kauniilta ja tuuliselta paikalta. Suuntasimme polkua pitkin itä-koilliseen aina Raktusjohkan varteen, jossa pidämme nyt leiriä. Koko reittimme oli tänään aivan lumoava; kukkuloita, vuoria kauempana, hieman soista, kiviä, nummea, kukkia, auringonpaistetta. Eläimistä näimme poroja, sopuleita, kapustarintoja, heinäsirkkoja, sammakoita, ja kaukaa yhden linnun, joka oli kenties kotka. Ihmisiä emme nähneet, muita kuin aamulla yhden keltatakkisen sedän, joka vei pois Jennin ja Heidin. Odotimme kyllä Rohanin ratsastajia saapuvaksi koska tahansa. Keskustelumme koskivat mm. Olof Palmen murhaa ja itsemurhapommittajia. Lanseerasimme uuden lääketieteellisen termin, nk. viimeisen kulkijan syndrooman, joka tarkoittaa, että se joka jää viimeiseksi vaan jää ja jää enemmän; tuntuu, että toivo loppuu ja tekee mieli käperyä polun viereen kuolemaan. Minulla ja Hannalla on yhdistettävät makuupussit!

(Veera)

3. vaelluspäivä, tiistai 28.8.

Lähettiin melko reippaasti liikkeelle ja mulla oli koko päivän aika hyvä vaellusfiilis, koska meijän teltta oli mystisesti ”kadonnut”.

Ihailtiin taas ruotsalaisten sillanrakennuskykyjä. Muun muassa Madirin edessä oleva riippusilta oli ”huippukunnossa”. Riston pitää yöllä mennä sitä korjaamaan, kuten viime yönä. Päivän reitti oli melko raskasta maastoa, mm. kivikkoa ja nousua. Päivän sana on ruokatiiviste, Veeran synonyymi pussiruoalle. Päivällä oli jopa kirkasta, mutta myöhemmin iltapäivällä satoi lunta. Perille Kebnekaisen alapuolelle Singijohkaan päästiin tosi myöhään, joskus kasin maissa ja mulla ja Veeralla oli jo ärtymysväsymystä.

(Hanna)

4. vaelluspäivä, keskiviikko 29.8.

Pojat lähti aamulla Kebnekaiselle ja me jäätiin hengailemaan. Käveltiin kuitenkin 3-4km laaksoa pohjoiseen, Tuolpanjunnjen eteen. Huiputettiin todella korkea tunturi matkalla ja nähtiin terävät huiput. Tultiin takas, syötiin, nukuttiin 1h. Ai niin, tavattiin matkalla soopalaisia, mm. 200g painava nalle Jussi, jota sorretaan siten, ettei se pääse märkänä makuupussiin.

(Hanna rakkain terveisin)

Lähdimme Villen kanssa aamulla klo 10 kohti Kebnekaisea tavoitteenamme huiputtaa se. Jo heti ensimmäisen 500 metrin kävelyn jälkeen jouduimme taivaltamaan hankalakulkuisessa rakkakivikossa koko matkan aina huipulle asti, tosin välillä pääsimme kävelemään kovettuneella lumella, mikä helpotti matkan tekoa huomattavasti. Lisäksi ylhäällä huipulla oli noin 30cm pehmeää lunta. Topstuganilla kohtasimme parikymmentä kiirunalaista ysiluokkalaista, pari rämäryhmäläistä (huipulta tulossa), sekä mökin eteiseen kertyneen metrinkorkuisen jätevuoren. Ruokailtuamme mökillä, lähdimme Villen kanssa kohti huippua ja saavutimme sen noin puolessa tunnissa. Sää oli utuinen ja sukat märät, mutta mieli oli korkealla. Juttelimme huipulla eteläruotsalaisen isä-poika –parivaljakon kanssa, kunnes aloitimme paluumatkan. Palatessa kohtasimme rämäryhmän itävaltalaisen Christianin, joka tarjosi meille leirissään teetä ja Strohia sekä viihdytti meitä hauskoilla jutuillaan. Takaisin omaan leiriimme pääsimme noin kymmenen tunnin taivalluksen jälkeen väsyneinä, mutta onnellisina.

(Risto)

5. vaelluspäivä, torstai 30.8. (Singijohka – Kaitumjaurestugorna)

Edellisen päivän reipas nousu mielessä olisi luullut unta maittavan kello seitsemää pidempään. Matkan puoliväli oli taitettu edellisenä päivänä huipulla, ja loppumatka tulisi olla leppoisampaa – enemmän aikaa ja vähemmän matkaa. Puurot ja kiisselit napaan ja teltat kasaan. Kello 11 aikaan olimme Singistugornalla. Vaihdoimme mökkivahdin kanssa tietoja. Huipulla käydessämme olimme vastaanottaneet viestin ryhmäläistemme Jennin ja Heidin kuulumisista. Heillä oli kaikki nyttemmin kunnossa, ja sovimme tapaamisen lauantaille Vakkotavaarasta pohjoiseen, ennen Teusajaurea. Tämän tiedon mökkivahti (stugvard) otti mieluusti vastaan. Vastahan tiistaina olin illasta soittamassa hänen kanssaan hätäpuhelimella autokyytimies Alexilta kuulumisia tyttöjen voinnista. Kun Alexia ei saatu kiinni, jäi tapaus avoimeksi ja harmillisesti vaivaamaan mieltä.

Nyt kaikki kunnossa, ja kohti Kaitumjaurea. Ketunpirulaiset ovat syöneet muut pieneläjät vähiin. Riekkoja kuitenkin nähtiin joitamia. Kungsleden ei ollut ruuhkainen, sillä näimme vain kaksi naista opaskoirien kanssa, vinorinkkamiehen, kaljun miesparin, sekä yhden tavallisen vastaantulevan vaellusmiehen. Matka sujui pieniä käyntihäiriöitä lukuunottamatta leppoisasti jokivartta seuraillen. Ruotsalainen piensilta- ja pitkospuuarkkitehtuuri aiheutti jälleen kummeksuvia kommentteja sekä kirvoitti kipakkaa kritiikkiä kaikessa älyttömyydessään. Sillat eivät kestä normaalia kulkemista, vaan ovat monin paikoin täysin poikki tai hajoamispisteessä. Mietimme, että onkohan naapuri säästänyt oikeassa paikassa materiaalivahvuudesta ja suunnittelusta tinkiessään.

Polku vei kuitenkin perille. Kaitumjaurelle laskeutuessamme ohitsemme porhalsi erikoinen, puhumaton, murahteleva mies, jonka kansalaisuudesta emme päässeet yksimielisyyteen. Rinkka oli selässä lähes poikittain, mistä tämän miehen tunnistaakin. Terveisiä myös hänelle.

(Ville-Pekka)

6. vaelluspäivä, perjantai 31.8.

Noin kymmenen kilometrin matkamme Kaitumjaurelta Teusajaurelle sujui melko joutuisasti ja mukavasti. Lähdimme tosin matkaan aika myöhään, vasta puolen päivän jälkeen, joten perillä olimme noin 18:30. Alkumatkasta vastaamme tulivat yllättäen Jenni ja Heidi, jotka jatkoivat Kaitumille lounastamaan. Itse pääsimme taasen ”pusikosta” puurajan yläpuolelle ja näimme valkoisia tuntureita ja alkavaa maaruskaa. Matkaamme kuului Kaitumjauren ylittäminen soutuveneillä (ruotsalaiseen malliin airot oli kiinnitetty naruilla) – pojat palauttivat vielä hinaten yhden veneen toiselle puolen. Hanna sai heistä miehekkäitä kuvia. Me tytöt istuimme laiturilla, söimme paljon karkkia ja pähkinöitä ja ottelimme aurinkoa biksut päällä (ainakin puheissa). Kun lähdimme kaikki rannasta telttapaikkaa etsimään, alkoi sankka lumisade ja Ville katosi vähäksi aikaa näkö- ja kuulopiiristä. Tuli kaunista, lumista. Löysimme mainion leiripaikan Kappejåkkan varrelta. Nyt Hanna vatkaa suklaamoussea, Ville puhuu yksin ja Risto on yläjuoksulla jokea patoamassa.

(Veera)

7. vaelluspäivä, lauantai 1.9.

Lähettiin aamulla teltoista ja aurinko paistoi. Tavattiin vinorinkkamies ja juteltiin mukavia. Käveltiin ja nähtiin Jenni ja Heidi. Ai niin, Risto ja Ville oli kyllä tosi hyvin lavastanut sen putouksen yöpaikalla: vesi ei loppunut. Mutta auringon paisteen jälkeen alkoi satamaan lunta, joka ei ollut kyllä yhtään aidon näköistä.

(Hanna)

Jennin ja Heidin, siis Reipas II:n etäpesäkkeen matka-ajatuksia, sekä

8. päivä, sunnuntai 2.9.

Aamulla teltassa herätessäni olin hyvilläni siitä, että sain nukkua vielä yhden yön lepattavan telttakankaan alla, raikasta ilmaa hengittäen. Edellisenä iltana olin nähnyt reissun ensimmäisen nuotion ja istunut sen äärellä oikeaoppisesti hiillokselle asti (kuunnellen Rämä-porukan Piian ja Teemun juttuja hieman/”hieman” kateellisena). Akkajärvi vyörytti aaltoja kalliolle, eikä maa poikkeuksellisesti ollut kuuran peittämä.

Bussi saapui puoli kahdeksalta ja olimme ”asemissa” tien varrella rinkat pakattuina kaksi minuuttia ennen. Ajoimme mutaisina, hikisinä ja vaellustukasamme Jällivaaraan, jossa meitä odotti Gällivare Campingin saunat – kylmät saunat. Odotimme saunan lämpenemistä edelleen mutaisina, hikisinä ja vaellustukassamme. Kun sauna viimein arvioitiin sanomislämpöiseksi, ei siellä ensin juuri kärsinyt olla ilman vaatteita. Kuvitelkaa viittätoista suomalaista naista SEISOMASSA saunan matalilla lauteilla kylmästä hytisten. Joka nurkasta vetää, ja vesi tippuu kiukaan läpi. Olimme ehkä hieman hätäisiä sähkösaunanlämmityksessä, mutta toisaalta saunan, joka on tilattu viikkoja etukäteen, luulisi olevan lämpimänä sovittuun aikaan.

Jos sauna olikin pettymys, lounas korvasi mielipahan varsin mukavasti. Meille vegetaristeille/vegaaneille oli tarjolla couscousia, tomaattikastiketta ja täytettyjä kasviksia. Broilerin makuinen papu-maissi-leike herätti puistatuksia, mutta muuten tarjoiluja saattoi kehua. Sekasyöjien noutopöydässä höyrysi riisiä ja pihvejä. Kunnolla valmistetut salaatit ja mainiot pienet piparkakut kruunasivat aterian, joka nautittiin lämpimän, hämyisän ravintolan viihtyisässä miljöössä. Todettuamme, että ainakin ravintolan naistenvessa oli lämpimämpi kuin leirintäalueen sauna, nousimme bussiin ja istuimme, istuimme ja istuimme…Kotiin.

(Heidi)