Excursio Puolaan via Baltica 5.-11.9.2004

Stalinin hammas Varsovassa.

Oulun yliopiston vesiteknillinen yhdistys järjesti jokavuotisen tällä kertaa ulkomaille. Vaihtoehtoja puntaroituamme päätimme lähteä Puolaan via Baltica (tietä E67) pitkin. Matkasuunnitelmamme oli ajaa Tallinnan, Riikan sekä Kaunaksen kautta Varsovaan ja sieltä takaisin Tallinnaan Bialystokin ja Vilnan kautta - ajokilometrejä pikkubussilla kertyisi kolmisen tuhatta.

Syyskuun alkupäivinä lähtikin Oulusta 12 vesitekniikasta kiinnostunutta opiskelijaa reissuun. Pieniä mutkia tehtyämme pääsimme tutustumaan sekä opintojamme tukeviin, vesitekniikkaan liittyviin, että historiallisesti ja kulttuurillisesti arvokkaisiin kohteisiin. Osasimme jo ennakkoon varautua pitkiin välimatkoihin ja pitkäkestoisiin päivämatkoihin.

Excursiomme alkoi virallisesti Suomenlahden ylityksellä sunnuntaiaamuna 5.9.2004. Tallinnan satama-alueella meitä odottelikin kuskimme Erki pikkubussinsa kera. Ensimmäisenä päivänä ajettavaa yöpymispaikkaamme Riikaan kertyi kolmisensataa kilometriä. Via Baltica osoittautui alkupäässä varsin nopeakulkuiseksi, vastapäällystetyksi tieksi. Tietä näytettiin kunnostettavan EU-rahoitteisilla projekteilla. Rajanylitys Virosta Latviaan meni kivuttomasti, pelkkä passien vilautus riitti. Raja-alueen jälkeen maisemat eivät muuttuneet mitenkään radikaalisti. Tie kulki maaseudun läpi, joten viljapellot, kylät ja laidunmaat vilisivät ohitse. Aina jossain välkähteli Itämerikin.

Riikaa lähestyttäessä kaupungistumisen maamerkit alkoivat näkyä. Idylliset maalaiskylät vaihtuivat jo parhaat päivänsä nähneeseen, arkkitehtuuriltaankin neuvostohenkiseen esikaupunkialueeseen. Yöpymispaikkamme oli miljoonakaupunki Riikan vanhassa kaupungissa. Kirjauduttuamme sisään hostelliin lähdimme hetimiten tutustumaan vanhaan kaupunkiin ja Lonely Planet-kirjasta valittuihin kohteisiin. Valitettavasti St. Petersburgin kirkko oli juuri sulkemassa oviaan, emmekä ehtineet käydä sen näköalatasanteella. Aikamme kierreltyämme menimme Riikan toriaukealle, jossa alkoikin Riikan yliopiston avajaiset. Tiedekunnat toisensa perään marssivat kulkueessa torille. Puheiden ja hurraahuutojen väliin mahtui niin kuorolauluakin kuin soihtukulkueita. Päätöspuheen jälkeen alkoi jonkin sortin marssi, johon emme kylläkään osallistuneet. Totesimme yleisen hintatason olevan suhteellisen edullinen. Ravintolassa sai syötyä juhlavankin annoksen alle viidellä eurolla.

Eräs silmiinpistävä yksityiskohta oli majapaikkamme vieressä ollut purkutyömaa ja sen kehnohkonlainen rakennusturvallisuus.

Maanantaiaamuna suuntasimme Riikan lähistöllä sijaitsevalle Rigas hes - vesivoimalaan. Voimalaitoksen omistaa Latvoenergo-energiayhtiö. Daugava-joen yläjuoksulle oli rakennettu erittäin suuri tekoallas, jonka selkä oli 5 km leveä ja 17 km pitkä. Pudotuskorkeutta kuusigeneraattorisella laitoksella on 18 metriä ja vuotuinen energiantuotanto hipoo niin ja niin montaa megawattia. Laitos sinänsä oli mielenkiintoinen sekoitus uutta ja vanhaa. Toisaalta neuvostoaika näkyi rakennelmasta itsestään, eivätkä laitteistokaan ollut uusinsa uutta. Eurooppalaistuminenkin näkyi, paikkoja haluttiin pitää siistinnäköisinä padon istutuksineen ja marmoroiduin seinin.

Paikan esittelijät olivat innostuneita ja asiansa osaavia. Kysyttäessä EU:n mukanaan tuoneita muutoksia esimerkiksi ympäristönsuojelun osalta tulivat vastaukset viipyilemättä. Veden säännöstelystä johtuvaan eroosioonkin oltiin jo aikoja sitten kehitelty Suomessakin toimiva systeemi: voimalaitos maksaa tietyn prosenttiosuuden rantojen kunnossapitoon.

Riikasta lähdimme ajamaan tekoaltaanviertä pitkin kohti Bauskaa. Siellä vierailukohteenamme oli Rundalen palatsi puutarhoineen. Kaksikerroksinen linna tanssisaleineen ja salaovineen oli vastarestauroitu ja suurilta osin palautettu entiseen loistoonsa. Palatsin ulkokuori ja pihalaatoitus oli vielä kesken. Valitettavasti emme onnistuneet saamaan opasta, joten tutustuminen linnaan piti jokaisen itsensä hoitaa haluamallaan tarkkuudella. Vaikuttava paikka se kuitenkin oli, varsinkin kun ajatteli, ettei sen rakentaminen senaikaisilla välineillä ollut mitään nopeaa puuhaa. Rundalen palatsi onkin yksi Latvian kulttuurihistoriallisesti arvokkaimmista paikoista.

Palatsia oltiin restauroitu pääosin Latvian valtion, yksityisten (lähinnä saksalaisten) rahoittajien sekä EU:n avustuksella. Restaurointityössä oltiinkin priorisoitu aika paljon, sillä kaikki ei niin näkyvällä paikalla olleet palatsin seinämät olivat alkuperäisessä kunnossaan.

Seuraavan kerran pysähdyimmekin Latvian ja Liettuan rajalla. Taaskaan ennakkoon arveluttanut rajanylitys ei tuottanut ongelmia ja saavuimme Kaunaksen kaupunkiin illansuussa. Hotellimme oli aivan kaupungin uuden keskustassa. Pikaisen pyörähdyksen jälkeen suuntasimme vanhaan kaupunkiin, jossa aikamme kierreltyämme söimme. Kaunas on asukasluvultaan Helsinkiä hiukan suurempi, mutta sitä ei kyllä huomannut. Keskikaupunki oli erittäin pieni ja pian hyvinhoidetun kaupunkialueen jälkeen alkoikin näkyä autioitunut teollisuusalue.

Tiistaina tutustuimme liettualaiseen, Olvin omistamaan panimoon. Esittelijänä oli Suomessakin käynyt, hyvin englantia puhuva nuorimies. Tuotantoketju sinänsä oli melko lailla samankaltainen kuin Suomessa.

Erojakin huomattiin, sillä mäskäystä pystyi tarkkailemaan sammion kannesta aukaistavasta ikkunasta. Suomessa sitä tuskin kelpuutettaisiin. Panimo oli saavuttanut kapasiteettinsa mukaisen markkinaosuuden, eikä sillä ollut enää ilman laajentamista mahdollisuuksia niiden kasvattamiseen. Panimotuotteita oli monenlaisia, vahvimmat niistä alkoholipitoisuuksiltaan jopa yli kymmenprosenttisia. Liettuassakin lasipulloille on kierrätysjärjestelmä, mutta muovipullot (joihin osa oluestakin pullotettiin) olivat kertakäyttötavaraa. Hämmästyttävää kyllä, vesi- ja ilmapäästöille ei ollut minkäänlaisia rajoituksia. Panimokierroksen jälkeen suuntanamme oli Puola ja siellä seuraava yöpymispaikkamme, Varsova.

"Totuttuun" tapaan rajanylityksessä ei ollut ongelmia, mutta kulttuuriemme eroavaisuuksiin törmäsimme heti ensimmäisellä pysähdyksellämme. Emme nimittäin tienneet, että Puolassa kuuluu maksaa vessassa käynnistä ja porhalsimme huoltoaseman vessan kummempia kyselemättä. Asiasta närkästynyt naisasiakas lukitsi viimeiset kaksi sakistamme vessaan ja kaahasi miehensä kanssa pois tapahtumapaikalta. Aikamme selvitettyämme asiaa huoltamon henkilökunta löysi vara-avaimen ja saimme loppuretkueen ulos. Lähdimme jatkamaan huvittuneina matkaa kaikki muistivat tapahtuman jälkeen maksaa vessareissusta.

Liikennekulttuurikin erosi tyystin suomalaisesta. Ennen excua emme olisi ikinä uskoneet, että kaksikaistaiselle tielle mahtuu kivutta kolme suurta rekkaa rinnatusten. Mentaliteettina tuntui olevan: "Se ketä pelottaa, väistää." Idioottimaiset ohitukset seurasivat toisiaan ja hetken kuluttua vauhti pysähtyi kuin seinään. Syykin selvisi, valitettavasti. Jonkin aikaa sitten tiellä oli tapahtunut kolari, eikä tiellä ollut kuin yksi kaista käytössä. Onnettomuusauto ja siinä vielä ollut uhri olivat korutonta näkymää. Näkymä ei kuitenkaan hillinnyt vauhtia. Loppuajasta olimme jo niin turtuneita kaistapäisiin ohituksiin, ettemme viitsineet tuskailla asiaa sen enempää. Huokaisimme kyllä helpotuksesta, kun rekkaliikenne loppui ja Varsova alkoi siintää horisontissa.

Vietimme Varsovassa kaksi yötä, joten tutustumisaikaa jäi enemmän, mitä Varsovaa edeltäneisiin kaupunkeihin. Kiersimme synagogassa, miehitysajanmuseossa, Euroopan suurimmalla torialueella, katolisella hautausmaalla, katakombeilla sekä tietenkin vanhassa kaupungissa. Pääkaupungissa kun oltiin, myös presidentin linna tuli nähtyä. Mieleen jäi myös alle kymmenkesäinen pojankoltiainen, joka kiersi yksin iltamyöhällä myymässä ruusuja. Sympatiat ainakin heräsivät - luulisi tuon ikäisellä olevan muutakin tekemistä. Miljoonakaupunki yöaikaan ei liene se paras mahdollinen.

Vaikka hinnoissa olikin sekä vanhan kaupungin että pääkaupungin lisät, oli hintataso halvahko.

Keskiviikkona kävimme muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevalla Ruukki Polskalla (entinen Rautaruukki Polska). Toimitusjohtaja Olli Reima kertoi varsin seikkaperäisesti peltikattotehtaan perustamisesta ja siihen liittyneestä byrokratiasta. Lisäksi hän kertoi oman "tarinansa" siitä, miten oli kulkeutunut ulkomaille töihin. Suomessa muutaman kerran vuodessa käyvä Reima aikoikin muuttaa takaisin heti, kun eläkepäivät kutsuvat. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mieleen jäi se, että Puolassa puut ovat järjettömän hyvin suojeltua valtion omaisuutta. Laajentamishalut viilenivät Ruukki Polskalta kummasti, sillä muutaman pihapuun kaatamisesta olisi pitänyt maksaa kymmeniä tuhansia euroja. Tutustumiskohteena Ruukki Polska oli mitä mainioin, vaikka se ei suoralta kädeltä meidän opiskelemaan alaamme kuulunutkaan. Yhä vain kansainvälistyvillä työmarkkinoilla kun pitänee olla valmis lähtemään ulkomaan keikoillekin ja saimme vähän osviittaa siitä, mitä tuleman voi pitää.

Parin yön jälkeen lähdimme Varsovasta, jossa olisi riittänyt näkemistä pidemmäksikin aikaa. Odottavin mielin ajelimme Lublinissa sijaitsevaan Majdanekin keskitysleirille. Majdanekhan oli toiseksi suurin keskitysleiri, vain surullisenkuuluisa Auschwitch-Birkenau oli isompi. Onneksemme saimme englantia puhuvan oppaan kertomaan yksityiskohtaisemmin leirin järkyttävästä historiasta. Monille keskitysleirivierailu oli laatuaan ensimmäinen ja paikka vetikin ilmeet vakaviksi. Toisaalta itse kullekin tekee välillä hyvää miettiä elämää suurempia asioita.

Leirillä oli ollut viisi kuoleman kenttää, joista yksi oltiin jätetty muistuttamaan menneistä. Muita kenttiä oltiin alettu tutkimaan viimekesänä työleiriläisten kanssa. Majdanek järjestää ensi kesänäkin parin viikon mittaisen työleirin. Monille jäikin ajatuksentasolle kytemään tieto siitä, että olisi mahdollisuus olla mukana tutkimassa maailmanhistorian järkyttävimpiä paikkoja. Kenttiin, kaasukammioihin ja huoltoparakkeihin tutustumisen jälkeen suuntasimme krematorioon. Siellä oli tutkimuspöytä, polttouunit sekä uhrien luita sisältänyt sargofargi. Tutustumiskäynnin jälkeen kävimme vielä mausoleumin luona, johon oltiin kerätty kentille lannoitteeksi aikoinaan levitetty uhrien tuhka. Kokoa tällä muistomerkillä oli ja tuhkan määrä oli uskomaton. Reissun jälkeen katsoimme vielä leirin toimintaa "havainnollistaneen" videon. Majdanekin keskitysleiri oli leireistä raain, sinne tulleet vainotut kuolivat jopa alle kolmessa kuukaudessa. Jatkoimme matkaa Bialystokiin monin verroin viisastuneina.

Pitkä matka alkoi vaatia verojaan, emmekä jaksaneet lähteä tutustumaan kaupunkiin. Perjantaiaamuna jatkoimme matkaamme Vilnaan. Päivän ohjelmaan ei kuulunut vierailujakaan, vaan tämä oli virallinen vapaapäivä niidenkin osalta. Tutustuimme Itä-Euroopan suurimpiin kuuluvaan vanhaan kaupunkiin, mutta sitäkään ei jaksettu tehdä yhtä perusteellisesti kuin alkumatkasta. Matkamuistojakin löytyi, neuvostoarmeijan koppalakkeja ja jos jonkinmoisia käsitöitä. Illalla menimme syömään eksoottiseen paikkaan, josta tilattiinkin erikoisemmanlaatuista ruokaa. Lautasilta löytyi mm. kengurua, krokotiilia ja haita. Ruoka-annosten hinta tosin oli murto-osa siitä, mitä ne Suomessa olisivat maksaneet. Arkkitehtuurisesti Vilna ei ollut mikään silmiähivelevän kaunis kaupunki.

Lauantaina ohjelmassa oli pitkä ajomatka aina Tallinnaan saakka. Matkaa oli useita satoja kilometrejä ja rajojakin ylitettävänä kaksin kappalein. Pysyimme kuitenkin aikataulussamme hyvin ja ehdimme viemään osan porukastamme ajoissa lautalle. Osa jäi vielä yhdeksi yöksi Tallinnaan, josta viimeisetkin tulivat kotimaan kamaralle sunnuntaina.

Helsinkiin päästyä jokaisella oli vielä edessä matka kotoisaan Ouluun. Reissun jälkeen osasi kummasti taas arvostaa meille itsestään selviä asioita. Lisäksi ajatusmaailmamme oli varmasti laajentunut reissun aikana. Itä-Eurooppa oli kiehtova räikeine eroineen: glamourista köyhyyteen, historiallisista kohteista Mc Donaldseihin.

Kaiken kaikkiaan reissu oli erittäin onnistunut. Aikataulumme piti kutinsa, tutustumispaikat olivat järjestään hyviä. Yöpymispaikatkin löytyivät kivutta ja kukaan meistä ei pientä kuumeilua lukuunottamatta ollut kipeä.